Tänään ajattelin...

Jo joutui armas aika

Äitini hautajaiset olivat tänään. 

Jokaisella on vain yksi äiti. Eräs ystäväni sanoi, että äiti on se, joka on tärkein vaikuttaja elämässämme, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos menetät äidin varhain tai sinulla ei ole äitiä ollenkaan. Jos äiti on julma, omahyväinen, paha, välinpitämätön, vihainen, huumeäiti, hyvä, oikeudenmukainen, osaava, huolehtiva, välittävä, hymyilevä, hellä, rakastava. Mariaäiti, magdaleenaäiti, marttaäiti...

Pieter ja minä kävimme ennen siunaustilaisuutta katsomassa äitiä viimeisen kerran. Se oli vaan kuori, todella vaan kuori. Ei herättänyt mitään tunteita, se ei ollut äiti. Ihan silloin, kuin näimme siskoni Amerikassa: ei tuo ole enää sisko, se on perhosen kuori. Nyt perhonen on vapaa!

Näissä tämänpäiväisissä hautajaissa elettiin tunnelmaa, hengitettiin muistoja. Tuli fiilis, että kaikki viihtyivät, kaikki pääsivät osallisiksi omista muistoistaan, pohtimaan omaa elämäänsä.

Unohdin sanoa serkuille, että valitut virret olivat äitini suosikkeja. Ensimmäinen: Sua kohti Herrani (uusilla sanoilla: Käyn kohti sinua) oli se, jota sanottiin soitetun, kun Titanic upposi. Äiti palasi usein tähän. Ja toinen: Nyt ylös sieluni, mullasta nouse tästä... (tietääkseni körttivirsi). Äiti oli toivonut tätä viimeistä, häntä oli aina kiehtonut toisen säkeistön ajatus: Siell' kaunis kannel soi, veisaamme virttä uutta. Olin kirjannut toivomuksen lapulle jo parikymmentä vuotta sitten. Pitäisikö siis jo jättää toivomuksia lapsillensa: olisi heillä niin helppo sitten laittaa pidot pystyyn!

Äiti antoi niin paljon. Ei ehkä puheillaan, mutta omina oivalluksinamme. Antoi ymmärryksen, että anteeksianto on se tärkein juttu. Ei tarvitse hyväksyä, mutta anteeksi pitää antaa. Myös itselleen, jopa se, että on niin vaikeaa antaa anteeksi koettua vääryyttä. Sitten se tulee kuin itsestään: minä annan anteeksi sinulle, ettet tiennyt enempää, et pysytynyt enempään. Ja minä annan anteeksi itselleni, etten osannut puhua, en uskaltanut ja etten osannut ottaa omaa tilaani, uskoa itseeni sanoistasi huolimatta (tajuten, ettet takuulla tarkoittanut mitä sanoit), etten osaa olla tarpeeksi... etten ollut tarpeeksi. - Noh, nyt takaisin jo itsesäälistä: SIIS: annan anteeksi itselleni, että olen usein niin vajavainen.

Pieterin kanssa istuttiin hautajaisista kotiutuneena  tuossa ruokapöydän ääressä. Viinilasilliset edessä. Hän sanoi a) ihanaa, ettei TV ole päällä (minä siihen: juuri ajattelin vähän katsoa...), b) ja sitten lempeän nätisti: "minä en tiedä mitään tuollaisestä äitisuhteesta sen enempi kuin isäsuhteestakaan, minun vanhempieni kanssa ei ollut ikinä mitään konflikteja." Tiesin sen, hyvä niin. Minullakaan ei ole ollut lasteni kanssa mitään konflikteja. Mutta äitini kanssa oli, ja sen asian kanssa on saanut taistella monenlaiset jutut läpi elämäni. Monenlaiset. Joo, minä kiltti tyttö, olen kapinoinut salaisesti koko ikäni. Sitä ja tätä vastaan, kaikkea vastaan. Vaikeaa on ollut, täytyy myöntää, en ole osannut olla. Välillä yhtä peetä koko elo. Joskus pelkään, että läheiset ovat joutuneet kärsimään.

Olen selvinnyt voittajana. Tai siis ainakin melkein kunniakirjamaininnalla, heh...

Äiti siunattiin tänään. Jokaisen äiti kuolee joskus, jollei sitten itse satu kuolemaan ennen (niinkuin siskoni Satu). Nyt kuitenkin mietin jo sitä, että minäkin olen äiti ja isoäiti, minäkin kuolen todennäköisesti ennen lapsiani. Mitä merkitystä tällä kaikella on? Hautajaisilla, muistotilaisuudella? Tietysti muodolliset jutut on hoidettava, mutta entä nämä viimeiset juhlat? Kokoonnutaan yhteen? Vielä kerran tällä porukalla? Ainakin jokainen pysähtyy pohtimaan hetkeksi omaa elämäänsä, lähtökohtaansa, juuriaan. Ja sitä, mitä jätät perinnöksi seuraaville. Miespolvet jää unholaan...

Minä haluan elää niin, että minut muistetaan kivana ihmisenä. Kumpa osaisin olla korostamatta itseäni ja samalla  arvostaa itseni juuri niin korkealle kuin tunnen kuuluvani. Not very easy? Ehkä pitäisi toivoa vain, että  heittäkää tuhka tuuleen, mieluiten metsään, jossa niin paljon viihdyin, pitäkää iloiset kemut, poksauttakaa skuppapullo auki, katselkaa kuvia ja pohtikaa, mikä on tärkeintä TEIDÄN elämässänne!

Uskon, että äitini Irja on tyytyväinen siellä jossakin. Äiti, näitkö, otimme kaikkea seitsemää sorttia? Ja huomasit varmaan, että henkinen anti kuitenkin oli sitä parasta?

Ja tähän se Aale Tynnin runo, jonka luin muistotilaisuudessa puheeni lopuksi: 

 

Niimpä sanon, mikä sanottava on,

ilman jatkuvuutta

on elää mahdoton.

Eilisessä on säie,

joka jatkuu huomiseen,

se kantaa päivän kaikkine vaivoineen.

Katselen Linnunrataa.

Muistan vainajat.

Muisto on valoa täynnä,

koska he rakastivat.

Olen kiintynyt moniin heistä,

tuttuihin etäisiin.

Elän osana suuremmasta, 

liityn galaksiin.

 

Hyvää iäsyysmatka sinulle äiti sinne jonnekin.Tapaamme jälleen, uskon niin. Niin, ja jos vain voit tulla kertomaan, missä olet, millaista siellä on, niin...

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS