Tänään ajattelin...

Edellä mainostamani aivoista kertovan kirjan motto on: Synnymme monena mutta kuolemme yhtenä. Tarkoittaa sitä, että syntyessämme meillä on edessämme miltei rajattomat mahdollisuudet (geenit ja ympäristö rajoittavat), mutta kun teemme elämän varrella valintoja, mahdollisuudet hupenevat sitä mukaan kun muut valintaovet sulkeutuvat, jäljelle jää se ihminen, joksi olen monien valintojen kautta tullut.

Miten vapaita oikeasti olemme valitsemaan? Hollannissa esim on näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna erikoinen koulujärjestelmä. Mistään en kyllä ihan kunnolla ole saanut siitä selvää. Joka tapauksessa valinnan opintojen suunnasta (tekninen, taiteellinen, humanistinen, liikunnallinen jne) joutuu tekemään jo varsin varhain. Peruskoulun päätteeksi 15-vuotiaana on päättökoe, jonka perusteella opettaja määrää (suosittaa?) jatko-opintoja. Joudut joku yliopistoon, ammattikorkeaan tai ammattikouluun johtavaan opinahjoon. Ao. opetuksessa on lisäksi valittava taso älykkyytesi ja kykyjesi mukaan. Eli putkessa olet jo melko varhain ja sieltä ei sitten sivuille vilkuilla. En oikein ymmärrä. Tuntuu, että joku muu päättää mikä on kehityksesi taso ja mikä on intressisi. Koskaan et muuttua saa.

Entäs jos puolisosi valitseekin Ensitreffien tiimi tai vanhempasi? Olisiko lopputulos silloin parempi tai huonompi kuin se, että itse nuorena pelkästä seikkailunhalusta karkaat jonkun ihmetyypin matkaan tai hylkäät kunnollisen hiljaisen puurtajan vain, koska parempi on varmaan just kulman takana? Ja kun sitten ei sitä parempaa kuulukaan tai se onkin loppujen lopuksi huoleton hulivili, naistennaurattaja (tai vaihtoehtoisesti vamppi), vastuuta vieroksuva kelmi, oliko hyvä valinta? 

Entäs ammatinvalinta? En pärjäisi tuossa, tämä taas ei vois vähempää kiinnostaa. Kun viisi kertaa yrität sisälle johonkin opinahjoon ja tulet viisi kertaa hylätyksi, minkä valinnan teet tällöin? Luovutatko? Pestaudut johonkin pienipalkkaiseen duuniin ja löydät itsesi tulevaisuudessa pienellä eläkkeellä kitkuttelevana, katkerana vanhuksena. Olitko tehnyt oikea valinnan alun alkaen? Turha sitä on nyt enää narista, ovet pamahtivat kiinni jo aikoja sitten.

Aivoihin tämä valintajärjestelmä vaikuttaa siten, että ne alueet, joita et paljoa käytä, surkastuvat, kun taas ne alueet, joita valintasi johdosta joudut käyttämään paljon, ne laajenevat.

Juttelimme hiljattain ystäväni kanssa niistä valinnoista joita itse olemme aikanaan tehneet. Olemmeko oikeastaan valinneet paljon mitään? Ollaanko vain ajauduttu jostakin syystä tilanteisiin jotka ovat johtaneet toisiin ja taas toisiin. Tunteet ja tilanteet, fiilikset ovat määränneet meitä isoissakin asioissa. Joskus on käynyt mielessäni oma työhistoriani: opintojen loppuvaiheessa töitä etsiessäni minulle soitettiin samana päivänä Kelasta ja kauppaministeriöstä. Valitsin jälkimmäisen, siitä taas seurasi valtiovarainministeriö, josta oppimillani asioilla pystyin hakemaan paikkaa OAJ:ssa. Kävi tuuri. Entäs jos olisin mennyt Kelaan? Ollut sitten happamena asiakaspalvelijana siellä?  Nyt sitten esim pääsin aikaisin eläkkeelle ja menin vielä muihin töihin (muutamaan eri paikkaan )vielä 12 vuodeksi. Oli jännittävää nähdä taas erilaista työkulttuuria. Oppia uutta. Sieltä sitäpaitsi sain uusia ihania ystäviä. 

Osaisiko sitä edes nuorena valita, miettiä tarkkaan hyvät ja huonot puolet? Ja miten pitkälle näissä valinnoissa kannattaa mennä. Pikemminkin voisi ajatella: antaa mennä. Minne tuuli tytön kuljettaa...

Yhtenä huonoa päivänä huokasin, että hyvässä lykyssä tätä maallista rahjustamista on vielä edessä 20 vuotta. Ystävä sanoi: entäs jos tietäisit, että on vain viikko aikaa? Miten eläisit sen? Pani miettimään. Istuisinko sohvalle katsomaan Salkkareita ja toteaisin, että onneks on vain viikko enää kestettävänä. Murjottaisinko, kiroillen kurjaa kohtaloani, turhautumistani olisi kiva purkaa läheisiin, jättää itsestäni muisto, että siinä vasta oli kipakka ihminen. Oikea kärttyliisa! Vai valitsisinko nauttia viimeisistä päivistä, yrittäisinkö olla hyvällä tuulella ja tuottaa itselleni ja muille iloa. No sepäs, noin juuri tekisin! 😀

(Ikävä kyllä on myönnettävä: helpommin sanottu kuin tehty 😠)

PS. Aivo-kirjassa selitettiin tutkimusta, jossa aktiivisten, loppuun saakka terävinä säilyneiden ihmisten aivoista löydettiin runsaasti samoja proteiinikertymiä kuin alzheimer-potilaiden. Mutta kognitiiviset kyvyt olivat silti olleet loppuun saakka täysin tallella. Tämän tulkittiin johtuneen siitä, että tekemiset ja touhut, lukeminen, liikunta, ajankohtaisten asioiden seuranta yms aiheutti sen, että aivosolut etsivät uusia yhteyksiä tuhoutuneiden tilalle. Eikö olekin hyvä uutinen! Siitä vaan aktiiviseks!

Ja tätä konetta ohjaavat aivot. Ne ne vasta varsinainen keskusyksikkö ovatkin! Kuuntelen parhaillaan aivotutkija David Eaglemanin teosta Aivojen ääretön tarina. Olen aivan haltioissani siitä, mitä tästä keskusyksiköstä on saatu selville ja mihin kaikeen se pystyy. Miten aivot ovat kehittyneet ihmiskunnan kehittyessä ja miten niiden tutkimus on kehittynyt. Puuttuvia aisteja (syntymässä tai myöhemmin menetettyjä) voidaan korvata tai täydentää, uusia aisteja voidaan kehittää. Sellaisia, joita on eläimillä, mutta ei meillä. Puuttuvia elimiä voidaan korvata keinotekoisilla ja saada elekroniikan ja aivojen yhteistyöllä ne toimimaan kuten alkuperäiset. Ainakin melkein. Hitaasti mutta varmasti. 

Kirjassa verrataan aivojen oppimista jatkuvasti eri tilanteissa vauvojen oppimiseen: puhe opitaan jokeltelemalla, vähitellen kun saadaan palautetta jokeltelusta, matkimalla. Raajojen toiminta opitaan, kun käsi kolahtaa pinnasänkyn reunaan tai sormi tökkää omaan silmään. Kirja kertoo, että mestraiksi tulemisen sääntönä pidetään 10 tuhannen tunnin harjoittelua, olipa kyse sitten tenniksen tai shakin peluusta tai vaikkapa jonkun instrumentin soittamisesta. Mutta on myös oltava kiinnostus ja innostus toimintoon, vaikkapa siis soittamiseen tai urheilulajiin, ennenkuin aivot oppivat hyödyntämään harjoituskerrat ja juuri ne alueet aktivoituvat, jotka harjoituksessa tarvitaan.

Apinakokeilla (valitettavasti) on voitu osoittaa, että aivot voidaan opettaa käyttämään oman käden sijasta tekokättä tai jopa hiirellä liikuteltavaa, läppärin näytöllä olevaa kättä. Ja tällainen käsi tai siis jopa käden kuva toimii kuten oikea käsi. Harjoittelulla luodaan algoritmi, joka saa aivot ymmärtämään, että näin meneteltäessä apina saa palkinnon. Jännittäviä juttuja, kertakaikkiaan.

Vauvojen aivot ovat syntymässä samanlaiset. Kielen oppiminen tapahtuu ja on nähtävissä aivoissa jo peljon ennen kuin puhe opitaan. Kun koko ajan kuulee esim. kiinan- tai ranskan kieltä, aivoissa laajenevat ne alueet, jotka ymmärtävät ja tuottavat näissä kielissä tarvittavia äänteitä. 

Mitä työtä aivotutkijat tekevätkään! Käsittömätöntä taitoa, innovaatioita ja oivalluksia. Ja loputtomasti kärsivällisyyttä. Biologiaa, insinööritaitoja, fysiikkaa, mielikuvitusta, tietotekniikkaa. Miten viisas onkaan ihminen!

Lue ihmeessä tämä kirja, ei todellakaan ole mikään kuiva tietokirja. Tai kuuntele, lukijana on Kalle Chydenius. 😉

On tehty paljon elokuvia vanhoista ihmisistä. Jokunen on dementiasta, omaishoitajasta, ikuisesta rakkaudesta, moni on yksinäisyydestä ja moni leffa puolestaan on energisistä kiukuttelijoista tai veijareista. Vanheneva väestö oppi nuorena käymään elokuvissa ja tulevathan ne aikanaan televisioonkin lähes kaikki. Tosin tuntuu, että koko ajan on uusintoja, jopa niin, että esittelyssä lukee isoin kirjaimin SUOMEN TV:N ENSI-ILTA, vaikka taitaa jo kolmannen kerran tulla 🤨.

Nyt on Klaus Härökin tehnyt vanhusleffan (on todella kummallista ajatella itseään vanhuksena!), mutta kyseessä ei ole veijaritarina eikä dementiatarinakaan, vaan monipuolinen ihmissuhdedraama ihanissa irlantilaismaisemissa. Rakaani, merikapteeni (My Sailor, My Love), hieman imelä nimi ja vielä imelämpi julistekuva, mutta tarina on uskottava ja kertoo roolihenkilöidensä elämän ongelmista ja käänteistä. Siitä, miten tilanteet ja läheisten tekemiset vaikuttavat heihin. Miten menneet asiat edelleen vaikuttavat. Samoinhan se on meidänkin laitamme. Emme ole yksinäisiä saaria elämän merellä.

Ihana musiikki kruunasi elokuvan. Kälyni kanssa annoimme viisi ja puoli tähteä.

Sen sijaan Alli Haapasalon, Suomen Oscar-ehdokkaaksi valitusta elokuvasta Tytöt, tytöt, tytöt en oikein innostunut. Eihän se huono elokuva ollut, mutta jotenkin sekava ja epäuskottava. Ei sytyttänyt minua ainakaan. Kovasti on tämä elokuva saanut kehuja, näyttelijät on hyviä ja raikkaita jne. Abiturientti-ystävä oli sitä mieltä, ettei ollenkaan vastaa nykynuorten todellisuutta. No, niitä todellisuuksia on tietysti niin monia, mutta en kyllä nyt edes muista koko elokuvaa kunnolla, vaikka vastikään olen nähnyt. Arvosteluissa sanottiin, että oli selkeä ja piti otteessaan. Toisia nähtävästi piti.

Minä se vaan uskollisesti jaksan katsoa Vain elämää- ohjelmaa. Nytkin olin ajatellut, että on kuudennen luokan kattaus taiteilijoita -anteeksi vaan, arvon laulajat. Kaikenmaailman eerikoita, mikkoja ja tommeja. Jostain Yonasta en ikinä ollut kuullutkaan. Eihän niitä eturivin taiteilijoita pienessä maassa loputtomiin riitä, vaikka on ollut jo uusinta-sekoituksiakin.


Mutta aina se yllättää. Yhtäkkiä alan ymmärtää Erika Vikmania, hänen vimmaansa ja haluaan esiintyä provakatiivisesti. Ja laulaa kyllä osaa! Entäs tämä tuntematon enkeliääninen Yona? Hänen päiväänsä vielä ei ole esitetty, onko mahtanut edes julkaista vielä kahdeksaa kappaletta muiden laulettavaksi? Jään odottamaan. Mikko Alatalosta en ole ikinä tykännyt, mutta oikeesti sieltä löytyi hienoja kauppaleita vaikka muille jakaa. Tommi Läntisen mahtavasta omien kappaleiden määrästä yllätyin. Ja siitä, millaiset massat hän aikoinaan on saanut liikkeelle konsertteihinsa. Hän sitäpaitsi esitti Tommi Parkkosen viikolla mielettömän upean kappaleen Portaat. En tiennyt, että Redrama on noin musikaalinen. En todellisuudessa tiennyt hänestä yhtikäs mitään, olin ihmetellyt, että mikähän tyyppi tuo on tuossa Voice of Finlandin tuomaristossa. Miten on noinkin vaativaan rooliin valittu. Millaisen kitarasoolon hän vetikään, olikohan sekin Pete Parkkosen päivässä. Ja olen kyllä iloinen, että Meiju Suvas, tanssilavojen tähti jo vuosikymmenien ajalta, valtakunnan puuma, kuten häntä taidettiin ohjelmistossa tituleerata - vai itsekö hän itsensä sellaiseksi nimitti - lopultakin pääsi Satulinnaan. Osaa se hänkin laulaa!


Noh, nämä tähdet sitten kilvan ylistävät toisiaan, itkevät, halailevat ja kehuvat. Mutta: puheet lounas- ja illallispöydässä ovat kyllä sitä parasta. Tänäkin vuonna. Tosi syvällisiä keskusteluja käydään. Laulujen taustoista. Elämästä ja kuolemasta, kipupisteistä, menetyksistä, menestyksistä, ylilyönneistä, tunteiden myllerryksistä, ylä- ja alamäistä. Lapsista, nuorista, kiusaamisesta koulussa ja somessa. Riippuvuuksista ja niistä irti pääsemisistä. Raukkaudesta, sen kaipuusta, sen menetyksestä ja uuden löytymisestä. Iltapäivän aktiviteetit ovat kanssa jotain rohkeaa ja kivaa: mind fullness-harjoitusta, kukkaseppeleen sitomista, ukrainalaislapsille sävelletyn laulun sanoitusta. Taas ei voi kuin ajatella Veikko Lavin sanoin: jokainen ihminen on laulun arvoinen.


Arvostan näitä taiteilijoita, heidän kivistä polkuaan, sielunsa paloa, uskallusta, taitoa ja heittäytymistä.

Pääsin jo loppuun tuon aiemmin mainitsemani Audre Lorden esseeteoksen Sister Outsider, mutta jäi mieleen ajatus siitä, miten me itsemme määritellään. Kuka minä olen? Tällaistahan ei tarvitse nykyisin tehdä, kun ei enää olla (ei tarvitse enää olla) niillä työnantajan kustantamilla ryhmätyö- ja itsetuntemuskursseilla. Kivoja kyllä aikoinaan, jolleivat sitten vähän väkinäisiä. Eihän sitä nyt työkavereiden kuullen ja nähden... Ajattelevat vielä mitä ties.

Mutta siis, miten määrittelisin itseni? Eläkeläinen? Valkoinen nainen? Toista kertaa naimisissa? Erilaisia määreitä voi luetella vaikka miten paljon, mutta mitkä olisivat juuri ne, jotka omasta mielestäni kertovat itsestäni? Löydän vaikka millä mitalla, en kylläkään halua julkisesti kertoa. Mitenkäs muut mahtaisivat minut määritellä? Ja miten itse olettaisin muiden määrittelevän minut? Audre määrittelee siis itsensä mustaksi lesbofeministinaiseksi. Minä lisäisi vielä adjektiivit vihainen, napakka, tarkkasilmäinen. Ja ehkä: yksipuolinen. Enhän minä tietenkään tunne häntä ollenkaan, mutta tuli tunne, ettei hän anna armoa meille valkoisille eikä ehkä tummaihoisille kanssasisarilleenkaan. 

Ihonväri tässä kavalassa maailmassa näyttää vielä olevan niin määräävä, että muut kuin valkoiset mainitsevat sen ensimmäisenä, kun pitää vastata kysymykseen: kuka sinä olet? Ihonväri lakkaa tummaihoislle olemasta olennainen osa omaa identiteettiä vasta kun rodut ovat riittävästi sekoittuneet. Olisiko tuhannen vuoden päästä lähellä oikeaa arvausta? 

Jos haluaa muuttua - niin, haluaako sitä? Kannattako sitä, ainakaan enää? Nythän tuo enää tarkoittaa; ei enää ennen hautaa - niin pitäisi määritellä itsensä rehellisesti ja miettiä sitten, mitä ominaisuutta en haluaisi muiden näkevän minussa. Noh, pitääpä miettiä!

 

Uusimmat kommentit

10.09 | 17:46

Hei oletkohan sisareni? Laita viestiä jos tuntuu siltä. P.0452019202 .t.pertti

...
15.06 | 20:17

Sitä ajatellen juuri, klo 9

...
15.06 | 16:12

Muistithan varata aamuajan kun pitää olla syömättä ennen niitä kokeita

...
18.05 | 12:34

Hei,
Lähtikö keinutus pois yhtäkkiä vai helpottiko hiljalleen?entä teitkö joitain harjoituksia oireiden helpottamiseksi? Itsellä ollut samanlaisia oireita nyt.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS