Tänään ajattelin...

Meillä ei sovi kirjoittaa tai puhua uskonnosta ja politiikastakin varoen, vain samaa mieltä olevien kesken. Uskonnosta ei edes samanuskoisten. 

Ystäväni, joka tykkää puhua sopimattomia, eikä kaihda sohaisemasta muurahaispesään, kirjoitti facebookissa jotenkin, että kenttäpiispan Särkiön pitää sananvapauden nimissä saada esittää mielipiteitään julkisestikin. Särkiöhän oli jollakin lailla kai patistellut naisia perinne-martoiksi. Tällaisen käsityksen sain, mutta hänen päivitystään tai blogiaan en kylläkään ehtinyt lukea, kun se jo oli poistettu esimiesten toimesta. Mielestäni hyvä niin, armeijan ylipapin ei sovi puhua vastoin kirkon virallista kantaa.  Ja vaikka kirkon piirissä takuulla on lukuisia kenttäpiispan kanssa samaa mieltä olevia, niin kirkon kanta lienee syntynyt enemistöpäätöksellä. (Toisin kuin kansanedustaja Mäenpään syytesuojan purkamatta jättäminen, siihen ei eduskunnan selvä enemmistö vielä riittänyt). Enemmistöpäätökseen on demokratiassa tyydyttävä (vaikka eduskunnassa puhutuista sopimattomuuksista ei vielä pelkällä enemmistöllä joudu tilille, saati jalkapuuhun).

Noh, ystäväni kirjoitukseen demokratiasta ja sananvapaudesta alkoi tulvia mielipidettä toisensa perään. Uskonpuheeksihan se vääntyi. Joku tuntui paheksuvan, että raamattua tuntemattomat yleensä katsovat edes asiakseen puhua uskonnosta. Vai oliko se uskosta. Eihän Sirkiö kai pahemmin uskonnosta edes puhunut, mahtoiko vedota Raamattuun: nainen vaietkoon seurakunnassa. En tiedä. Jotain vanhakantaista, nykyihmisen korvissa pahasti särähtävää oli lausunut. Uskosta ja uskonnosta puhuvat jotkut räsäset ja soinit, mutta piispat, papit ja tavikset eivät. Se ei sovi, se ei kertakaikkiaan sovi, niin kuin Lapinlahdenlinnut olisivat aikoineen sanoneet.

Mutta meillä onneksi vallitsee varsin pitkälle sananvapaus ja vielä pidemmälle uskonnon vapaus. Ei tarvitse määrätyin tunnein hokea Allah akbar eikä jokaista lausetta päättää hokemaan ins Allah. Chicagon serkku kyllä näyttää lopettavan lauseensa aina "praise the Lord", mutta sehän ei meille muille (tapa)kristityille ole pakollista. Jos muuta väität, niin Raamatulla päähän! Ruokarukousta ei lueta eikä sanota aterian päätteeksi  "kiitos Herra ruoasta" vaikka Pieter vahvasti epäilee, että Herraa siinä kiitetään, jos ruokailun lopuksi sanotaan kiitos. Hollantilaiset eivät sano. Eivät ketkään koskaan. Tätä kysyivät kanssaopiskelijani opettajalta, kun aikoinaan osallistuin hollannin kursseille. Nyt kyllä Hollannin lapsenlapset tietävät, että meillä pitää kiittää ja nämä Suomen lapsenlapset myös muistavat sanoa kovallä äänellä KIITOS, kun nousevat pöydästä. Varsinkin, jos Pieter on läsnä.

Pieter on niin uskonnonvastainen, vai sanoisko kirkon vastainen, ettei kestä mitään taivalliseen menoon viittaavaa. Allerginen suorastaan. En millään saa häntä tajuamaan, että kristillisyys on vain tapa ja kulttuurin ilmentymä. Saattaahan se joillekin olla myös ihan todellinen juttu tai ainakin hätävara: pidetään nyt kumminkin suhteet yläkertaan jossakin kuosissa, eihän sitä koskaan tiedä. Ei tiedä jos vaikka joutuis taivaan portilla sitten kuinkakin tiukkaan kuulusteluun. 

Kerroin jo varmaan aiemmin (tässä iässä saa asiat puhua moneen kertaan, saavat ihan rauhassa nyökytellä selän takana) siitä, kun naapurien kanssa aloiteltiin Rummicub-peliä ja Pieter töksäytti yhtäkkiä: "meillä on tässä välillämme ilmassa vähän jotain, eikö?" Siis, että niin kuin olis kana kynittävänä. Naapurit eivät ymmärtäneet, enkä minä. Mitä ihmettä se nyt taas? Kävi ilmi, että Pieteriä korpesi, että heidän tyttärensä oli aloittanut teologian opiskelun. Sekös oli kova pala, ihana kaunis naapurintyttö, blondi, josta piti tulla poliisi, olikin vaihtanut opintosuunnitelmaa. Ilman Pieterin lupaa. Minua hieman hävetti.

Arvaat, että tästä keskusteltiin meillä myöhemmin. Tuloksetta, kun ei mene perille, niin ei mene. Ja lisäksi, että vain hollantilaiset ovat tuollaisia töksäyttelijöitä. Mitä siinä nyt on häpeämistä, saahan sitä kysyä. Onhan se nyt toki selityksen paikka, jos joku papiksi alkaa! Pyytelin anteeksi naapureilta, heitä vaan nauratti. Nyt tytär on erään seurakunnan pastori, edelleen kaunis ja varmasti pätevä ja mukava riparinpitäjä. Joku saarna on myös kuunneltavissa YouTubesta. Ja hyvissä väleissä tyttö on myös Pieterin kanssa.

Kyllä minäkin joskus mietin, mikä se papin kutsumus oikein on, puhuvatko teologit keskenään uskosta, uskovatko he todella Raamatun satuihin? Mikä vetää ihmisen sellaisiin hommiin? Mutta eihän näistä sovi puhua vaikka mieli tekisi. 

Minua kiinnostavimmat vastaukset näihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin on antanut edesmennyt emeritusprofessori Antti Eskola kirjoissaan Tiedän ja uskon ja Yksinkertainen usko.

Niistä oivalletun lisäksi olen aina uskonut tuonpuolleeseen, niin kuin tiedät. Siitähän olen monesti puhunut. Koska mielestäni ei ole kyse uskosta vaan tiedosta: tuonpuoleinen joko on tai sitten ei. Sen tiedämme sitten myöhemmin. Tai tietoa ei tietenkään tule, jos mitään ei kuoleman jälkeen ole. Sittenhän se on ihan se ja sama.

 

tykkäsipä korttipeleistä, uskoipa siihen, että kortit on meille jaettu summanmutikassa tai että ne on jaettu sen mukaan, mitä on tässä elämässä määrä oppia, niin niistä voi tehdä parhaat mahdolliset. Pelin voi voittaa, ainakin jos tutkijoihin on uskomista.

Ylen areenasta (areena.yle.fi) löytyy tosi hyvä 4-osainen sarja nimeltä Terveyden salaisuudet. Jaksot keskittyvät ikääntymiseen, aivotoimintaan, migreenin hoitoon ja onnellisuuteen, mutta yhteinen tekijä oikeastaan jokaisessa on aivot. Migreeni-osion jätin väliin, kun onnekseni minulla ei ole tätä vaivaa (eikä paljon muutakaan).

Ikääntymisosion aloitin ajatellen, että vilkaistaanpa nyt, siinähän kelataan kuitenkin se tuttu ja sama: syö terveellisesti, liiku, rasita aivojasi, nuku riittävästi ja ole sosiaalinen. Niinpä, nehän ne ovat, mutta selvisi paljon muutakin. Esim se, miksi ja miten nimenomaan nuo asiat lisäävät  merkittävästi terveitä elinvuosia. Se ei olekaan vaan sitä mutu-tietoa vaan ihan konkreettista ja empiirisesti osoitettavissa olevaa.

Eräs tutkija on keskittynyt selvittämään, miksi simpukat voivat elää 500-vuotiaiksi. Miksi proteiini ei kerry niissä plakiksi ja tangeleiksi (solusäievyyhti), niin kuin ikääntyvän ihmisen aivoissa tapahtuu. Simpukan ominaisuudesta voidaan jatkossa saada kehitettyä lääkettä (niinpä tietenkin!), joka tuhoaa noita aivojen ylimääräisiä lisukkeita. Mutta ilman lääkkeitäkin tuota kehitystä voi estää.

Plakki ja tangelit kuitenkin aiheuttavat sairauksia (alzheimer, parkinson ym.) vasta, kun solut tulehtuvat. Se kuuluisa hiljainen tulehdus siis on todella pahasta ja sen parantamiseen voidaan  elintavoilla ja ravinnolla  vaikuttaa ratkaisevasti.

Ravinnosta tietenkin ne tutut: vihannekset, hedelmät, marjat, proteiini jne.Mutta myös pitää rajoittaa kaloreita. Ohjelmassa sanottiin, että jo 25 kaloria vähemmän päivässä lisää terveitä elinvuosia. Painoa se ei vähennä, mutta vähentää solujen vanhenemista. Näin on tutkittu.

Aivotoiminnoista on myös onnellisuus peräisin. Tämä on ohjelman mukaan myös fakta ja siis tutkimustuloksissa osoitettu. Onnellisuuden tunne ei ole pelkkä tunne, vaan se on olotila, joka vallitsee kehossa kaikkialla. Tätä on selvittänyt ns positiivinen psykologia, joka ei tutki sitä, mikä on pielessä, van sitä, mikä on hyvin. Onnellisuus näkyy ja tuntuu sydämessä, suolistossa, kaikissa soluissa. Tunnetilat näkyvät sydänkäyrässä. On todettu, että stressiä (pieni määrä sitä on tutkijoiden mukaan hyvä asia) voi helpottaa jo lyhyessä ajassa ajatusten voimalla.

Kaikki me tunnetaan ihmisiä, jotka jatkuvasti valittavat. Kaikki on pielessä, koko elämä on negatiivisten tapahtuminen summa. Ei sellaisia ihmisiä kukaan jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa. Tutkijat väittävät, että jo (oliko se nyt) kuudessa viikossa tapahtuu aivoissa muutos, kun alkaa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Kolme asiaa päivän päätteeksi pitää kirjata ylös, mistä on kiitollinen. Mä oon jo aloittanut ja on oikeastaan kiva miettiä illalla, mikä tänään oli hyvin. Kirjoitan oikein ylös puhelimen note-bookiin (hah, siis digitaaliseen muistivihkoon). Tuntuu olevan totta, että jo päivän kuluessa huomaa paremmin, että tämä juttu meni hyvin, tämä oli kivaa, tämä jää plakkariin mukavana muistona.

Onnellisuutta ei lisää se, että vertailee itseään muihin. Ei ole ihan helppo välttää varsinkaan nykyisen some-villityksen aikana. Uskoisin, että nuorilla asia on todella akuutti. "Tuolla on noin paljon enemmän kavereita ja seuraajia, se on paljon nätimpi, mä oon vaan tällainen rupu". Ja jos ja kun ne kommentit saattavat olla loukkaavia, negatiiviset ajatukset alkavat kiertää kehää. Yhtä hyvin vanhemmilla, mutta kuulema on selvitetty, että vanhemmat ihmiset kokevat itsensä onnellisemmiksi kuin nuoret. On tärkeää päästä negatiivisista ajatuksista eroon. Kun tekee positiivisuusharjoituksia 15 min. päivässä, hermosolut muodostavat uusia kytköksiä, onnellisuushormonien tuotanto lisääntyy - näin väittävät tutkimustulokset.

Mutta jos et usko, katso itse Areenasta. 

 

 

,tulkaa Olli ja Maikki!

Mistähän nuo iloiset laulut pärähtävät mieleen, kun oikein pahasti oon synkistellyt? 

Oon kauan sitten lakannut puhumasta vaikeasta lapsuudestani ja nuoruudestani (ja myös miettimästä), mutta joskus sitä kuitenkin on vielä muisteltava ja pohdittava, miten se kaikki mahtoi vaikuttaa ei vain minuun, vaan myös minun läheisiini. Äiti oli, ei vaan ankara, vaan super super ankara, kohtuuton ja ilkeä. Et ehkä usko, en voi, enkä halua sitä kuvata ja kertoa. Sitä ei ole tarpeen enää ollenkaan nostaa esiin, kun hän onneksi kuitenkin muuttui kun vanheni tarpeeksi. Vanhat katkeruudet häipyivät, niitä hän oli sälyttänyt perheensä harteille vuosikymmenet. Hänen ymmärryksensä kasvoi, äidistä tuli viisas sen lisäksi, että hän oli aina ollut älykäs.

Miten nämä teot ja tunnot siirtyvät ajassa eteenpäin. Raamatun viisaus: kolmanteen ja neljänteen polveen, sitä joskus pähkäilin nuorena (niin, jopa seurakuntanuorena. Kuvittele, minä!). Nyt tajuan sen, voi tulla geeneissä, voi tulla opittuna tai koettuna. 

Lasteni isä oli joutunut jo lapsena menettämään isänsä. Opettaja oli sitten lukukauden alussa kuuluttanut tämän asian  luokassa kaikille (miten järkyttävä, läpi elämän läpi leikkaava muisto!), sitten hänet lähetettiin "vain täksi vuodeksi" maaseutukaupunkiin käymään koulua, herkässä iässä, eroon kavereistaan. Lomilla ainainen näytön paikka! "Tämä vuosi" sitten vielä venyi koko kouluajaksi.

Miten hän sitten olisi osannut olla isä lapsilleen, kun oma lapsuus oli niin rikki. Päällisin puolin kyllä kunnossa, mutta mitä myllersikään alitajunnassa: ainainen isän ikävä. Ja isästä se ainut muisto, aikakin mikä minulle kerrottiin, oli, kun tämä oli sanonut :"kirjako tuolle, eihän se edes osaa lukea!" vitsi varmaan, mutta miten olikaan lapsi sen ottanut? Ei ikinä vitsinä. Siitä versoi se ainainen näytön tarve: vielä se näkee, vielä se tajuaa. Vaikka isää ei enä ollut tajuamassa.

Miten sitten itse olen osannut olla äiti? Paha mennä sanomaan, niin kuin kuopiolainen koulukotikasvatti (yksi Putouksen hahmo)  viime tuotantokaudella hoki. Kun vauva syntyy, ei sitä osaa ajatella pitkäjänteisesti, miten minun nyt pitäisi tehdä: annanko tutin, vai narraanko, että kettu vei. Kuka vois koskaan tietää, mikä on oikein? Ja milloin hermostut, kun se huutaa. Jaksatko? Työssä kiire, olisi pitänyt tänäänkin jäädä ylitöihin,  kiirehdit hikisenä hakemaan lapsia/lasta, hoitotäti  valittaa: tämä ei nyt vaan halua leikkiä ryhmässä. Tämä nyt vaan on vähän erikoinen, tämä sun lapses.

Nyt sitten tässä katselen kasvatuksen ja geenien aikaansaamia tuloksia lasteni ja lastenlasteni osalta. Mietin ja ihmettelen. Kansanlaulut soivat mielessäni, vaikkapa:

"Neito kulki lehdossa, metsätietä pitkin, toisinansa lauleli ja toisinansa itki."

 

Yksi, jo edesmennyt ystäväni kertoi rehellisesti olleensa aina kateellinen minulle.  Nyt kun taas kerran mietin omaani ja läheisteni elämää, muistan yhden 60-luvun työkaverini sanomisia (hän itse  oli tosi varakas ihminen). Hän painotti kerran lounastuntikävelyllämme, että kenellekään ei ikinä pidä olla kateellinen. Se on pahin synti kaikista (työkaveri ei ollut uskollinen) ja siitä ei seuraa muuta kuin pahaa. Jotenkin se on ikuisesti jäänyt mieleeni. ÄLÄ KALEHDI tai siis kadehdi.

Nyt taas kerran mietin, miksi jotkut mun ystäväni ovat halunneet katkaista välinsä minuun. Eivätkö jotkut vaan ole kestäneet minun "onneani", tai aikonaan söpöhköä, sittemmin nopeasti rapistuvaa ulkonäköäni (jokainen meistä tulee vanhaksi,odotahan vain!), vai mitä? Ovatko kokeneet minut ylimieliseksi (ei ikinä) tai etäiseksi ? Mistä on kysymys? Olenko vain sellainen ihminen, jota vaan ei kertakaikkiaan kestä? Olenko ollut suuna päänä tuomassa itseäni esille? Ehkä olen, peittääkseni ujouttani. Noh, en oikein usko. Minä en lähde sille tielle, että alkaisin tässä iässä surkutella itseäni. Tässä iässä, viittä vaille 75!

Voisiko meistä löytyä enemmän empatiaa? Nähdä se ihminen sen naamion (maskin, suom.huom.) takana? 

Kun tapaan ujon ihmisen, minulle ain tulee tarve suojella, suojella häntä, saada hänet edes hetkeksi tuntemaan, että hän on ihan ok.

Ujous oli minulle vuosikymmenien piina. PIINA, todella. Kun sain tietää yhdessä valtion työpaikassa, että joudun kouluttamaan, seisomaan ihmisten edessä, ajattelin, että nyt on lopun paikka. KUKAAN  ei voi tajuta fiiliksiäni, ne olivat synkimmistä synkimmät. 

Mut sitten hakeuduin salassa ja itseni kustantamana (!) kurssille. Silloin tarjontaa oli vähän, eikä nettiä ollenkaan. Huomasin, että minussahan on potentiaalia, minähän osaan ja uskallan. Se, Suomen Puheopiston kurssi on ikuisesti jäänyt mieleeni, yhtäkkiä minä tiesin ja tajusin. Kursseja tuli vielä paljon. Ja sitten niitä tilanteita, satoja, jolloin seisoin ihmisten edessä. Siinä seison ja olen vapautunut, vitsailen, kerron jutut rauhallisesti, osaan asiani ja  haluan, että kuulijatkin osaavat.

Sitten pidin itse näitä kursseja esiintymispelkoisille ihmisille. Mikä ilo ja onni,  tuntipalkka oli  ok ppilaille ja oppilaille,  varmaan jossain kolmenkympin tienoilla, mielestäni sillä hinnalla sopi opettaa.

Tätäkö minulta on kadehdittu? Että voitan ujouteni ja epävarmuuteni? Muistiko kukaan näistä kadehtioistani, tajusiko, että minulla oli jo vuoren korkuinen ongelmien vyyhti selvitettynä?

Älä, ystävä hyvä,ikinä kadehdi koskaan ketään! You promise me?

 

Ja se on -yllätys, yllätys  -Michelle Obaman tarina. En harrasta elämänkertoja, ehkä pitäisi, mutta nyt oli tytär niin moneen kertaan käskenyt kuunnella tämän, että ostin lopulta äänikirjan. Tottakai olin ihaillut Michelleä ja Barackia ja tiennyt heidän tarinansa päällisin puolin, mutta nyt vasta todella tunnen. Tiedostan ja tajuan, tämän lähemmäs ei voi Michelleä päästä. Michelle tarjoaa lähikuvan rodun vaikutuksesta tavalliseen keskiluokkaan kuuluvien, äärettömän lahjakkaiden ja ahkerien lasten ja nuorten elämään, opiskeluun, ammatinvalintaan. Ihan ruohonjuuritasolla. Millaiset olivatkaan Michellen vanhemmat, viisaat ja peräänantamattomat, kaikkensa tehneet. He halusivat lastensa (Michelle ja Greg) etenevän niin pitkälle opinnoissa, kuin pystyisivät, kustannuksista viis.  Tietäen, miten mielettömän kallista onkaan opiskelu Amerikassa! Michellellä on kaksi huippuyliopiston tutkintoa, hän itsekin joutui ottamaan ison opintolainan.

Ihana rakkaustarina alkaa vähitellen, kun Michelle saa nuoren kesäharjoittelijan, Barackin, ohjattavakseen lakiasiantoimistossa Chicagossa. 

Koko tarina on niin mielettömän innostava ja upea, politiikkaan meno, lapset (jotka ovat tärkeässä roolissa läpi kirjan), kampanjat senaattoriksi ja presidentiksi.  Ensimmäisen naisen rooli, valtiovierailut, ihmisten tapaamiset, mm. kuningatar Elisabeth. Elämä Valkoisessa talossa, kasvimaa siellä, jota kukaan ei ollut hoitanut sitten Eleanor Rooseveltin. Puuttuminen yleensä amerikkalaisten nuorten ruokatottumuksiin. Lasten kasvattaminen kaiken tuon hälinän keskellä. Tytöt, Malin ja Sasha ovat selvästi olleet molemmille todella tärkeitä, heille on haluttu tarjota tavallinen nuoruus, mutta mahdotontahan se on ollut.

Lukija kirjassa on niin hyvä (Krista Putkonen-Örn), että tuntuu kuin suomenkielinen Michelle itse kertoisi tarinaansa. Suosittelen ehdottomasti ihan jokaiselle, varsinkin kaikkien nuorten, sekä poikien että tyttöjen pitäisi lukea tämä (tai vaikka kuunnella). Opiksi siitä, että mikä tahansa on mahdollista, jos ihmisellä on ahkeruutta ja ymmärrystä kehittää itseään, että opiskelu kannattaa. Oppiakseen jotain eriarvoisuudesta ja tasa-arvosta, rasismista. Ja oppiakseen, että olet hyvä, riittävän hyvä. Koska Michelle on koko ikänsä joutunut itseltään sitä kysymään ja sitten vakuuttamaan: kyllä, minä olen riittävän hyvä.

Lue tai kuuntele!

 

 

Uusimmat kommentit

25.05 | 20:49

minulla samat oireet jo 8 vuotta joka päivä.keinuntaa kävellessä hämärässämyö pahempi. aamuisin kaikki paikallaan muutaman tunnin kun liikkuu rauhallisesti, mut

...
21.11 | 23:22

Toi urheilun seuraamattomuus ja kyvyttömyys ymmärtää yhteisöllistä onnentunnetta maaleista ja voitoista on oltava geneettistä.

...
08.11 | 20:37

Mihin noita yksityisiä tarvitaan, kun julkinen puolikin toimii, ainakin vakavien sairauksien kohdalla hyvin! Ja kun niille tulee hoppiöu, tuovat julkiseen hoito

...
08.07 | 08:24

Oisko ollut mukana Suomen somali-naisia? Höyrätäneiden suomalaisten blondien lisäksi.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS