Tänään ajattelin...

Joku ehdotti lehdessä perustettavaksi poikien päivän. Hmhm... Josko se poikien ymmärtäminen ja kelkasta tippuminen sillä vähenisi. Tyttöjen päivän paremmin tajuan, onhan maailman tytöjen kouluttaminen todella tärkeä projekti: tytöistä tulee äitejä, jotka siirtävät tietojaan ja asenteitaan pojille (ja tytöille). Jos tytöille on opetettu jo pienestä pitäen tasa-arvoa ja että pojista pitää kasvattaa isiä, jotka huomaavat lapsensa, hoitavat heitä, opettavat ja kasvattavat, eivätkä pelkästään äidit, niin heidän luulisi sitten siirtävän nämä tiedot ja asenteet omille lapsilleen, jotka  pitävät sitten näitä asioita itsestään selvinä.  Voi, voi kun se maailma edes sillä tavoin valmistuisi, mutta taitaa olla turha toivo. Hidasta on kehitys ja takapakkia otetaan kaiken aikaa!

Lehdessä oli artikkeli koulukodista tai oikeastaan lastenkodista. Lohjalla sijaitsevasta Outamon lastenkodista. Miksi sinne joudutaan/päästään? Kun on vaikeuksia sopeutua omaan kotiin tai vanhemmat eivät pysty pitämään huolta. Syitä lie monenlaisia. Koulua pitää kuitenkin käydä. Muistaakseni artikkelissa kävi ilmi, että tänäänkin vain kaksi oppilasta jaksoi tulla kouluun... Ja sitä rataa. Hankalaa on, kun alusta lähtien menee kaikki vinoon. Ei jakseta lapsen kanssa, ei osata, ollaan itsekin niin paljoa vailla. Ollaan itsekin ehkä vielä lapsia, kehittymättämiä vastuun ottoon. Lapset kertoivat artikkelista taustoistaan, kyllä siinä tuli päällimmäisenä se, että vanhemmat eivät ole välittäneet.

Samana päivänä katsoin tallentamani Docventuresin dokumentin The Work, joka kertoi - oisko ollut Fulltonin - vankilasta, siellä jo 17 vuonna (mies)vangeille järjestetystä 4 päivän  terapiasessiosta. Vangit marssivat terapiatilaan aamulla jonossa ja mukaan on joka vuosi kelpuutettu hakemuksesta muutamia ulkopuolisia, siis ei vankeja, ei rikollisia. Terapia oli aika järkyttävää katseltavaa. Vangit istuivat (tai seisoivat) ringeissä, ehkä parikymmentä kussakin ja (ehkä) improvisoivat asioita, joita halusivat käsitellä, esim. mikä on pahin tapaus elämässäsi, jolloin koet tulleesi petetyksi jne. Ja mitä sieltä löytyikään! Isot raavaat, tatuoidut miehet itkivät ja lopulta raivosivatkin pettymyksiään. Pahinta olivat lapsuuden kokemukset, vanhempien, näille pikkupojille yleensä isän taholta koettu vähättely ja laiminlyönti. Ulkopuolisista jokunen sanoi, että he eivät oikein pääse mukaan, heidän mielestään tämä koko homma on bull shit, kunnes löytyi se heidänkin haavansa ja padot aukesivat.

Miten tärkeä onkaan vanhempi lapselle, molemmat vanhemmat yhdessä ja erikseen, ja isovanhemmatkin. Jos isä on poissaoleva tai ehkä vain hauska pelle, joka kerää irtopisteitä omalle egolleen, sen sijaan, että opettaisi tärkeitä asioita, kävisi syvällisiä keskusteluja, väittelyjäkin poikansa kanssa, osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta poikansa tekemisiin ja saavutuksiin, veisi harrastuksiin, niin pojan tulevaisuus ja aikuisuus voi olla vaarassa. Puhun nyt pojista, mutta tietenkin myös tytöt tarvitsevat huomiota ja arvostusta. Jostakin luin, että tytöille juuri isän antama positiivinen palaute avaa tietä johtopaikoille. Tarvittaessa. No, omassa lapsuudenperheessäni se, jonka arvostus olisi ollut tarpeen, oli kyllä äiti. Mutta meillä eivät lapset olleet muuta kuin hiljaisia yhtiömiehiä, valitettavasti. Tapaukset tietenkin vaihtelevat perheittäin.

Dokumentin lopuksi kerrotiin, että niistä 40 vangista, jotka kuluneen 17 vuoden aikana ovat vapautuneet (joillakin oli yli 100 vuoden tuomio!), ei yksikään ole palannut. Tällaista terapiaa pitäisi olla tarjolla kaikille, meille jokaiselle. Pitäisi saada kelata omat kipukohtansa rakentavasti.

Monta kertaa olen jo aiemmin kirjoittanut, miten ilahduttavaa on nähdä vanhemman juttelevan lapselleen, selittävän asioita, antavan lapselle suun vuoron, kuuntelevan, vastaavan kysymyksiin, sen sijaan, että keskittyy vain siihen loputtoman tärkeään puhelimen antiin. 

Voi kun me osattais! Voi kun meidän jälkeemme kasvaisi tiedostava, oikeudenmukainen ja rohkea sukupolvi.

Vanha Olavi Virta laulaa Timo Koivusalon elokuvan lopussa Kuolleita lehtiä vapisevana, istuviltaan. keppiin nojaten. Tippa pyrkii omaan, samoin kuin häntä kuuntelevien lavavieraidenkin silmäkulmaan.

Elokuva oli, niin kuin arvostelutkin ovat kertoneet, todella enintään kahden tähden arvoinen, kouluarvosanalla antaisin viisi miinus. Silti tykkäsin. Lauri Tilkanen Olavi Virtana oli komea, ajan kuvaus (lavasteet) huolella laadittu ja Olavi Virran laulut vertaansa vailla. Ja niitä saatiin kuulla paljon. Juoni ja kohtaukset menivät töks töks töks, niin kuin kaikissa Koivusalon leffoissa. Niissä ei mitään syntyjä syviä kaivella. Jotkut näyttelijät olivat ok, varsinkin Martti Suosalo jälleen kerran ja joku lehtimiestä esittänyt minulle tuntematon setä, ihan mainio.

Joku arvostelija kaipasi analyysia siitä Miksi Jeppe juo ja vieläpä laulaa. Hm, mahtaako tuohon olla muuta syytä kuin mitä kenellä hyvänsä alkoholistilla: aivot alkavat vaatia lisää lisää lisää. Tai sitten geenit, mitä syitä nyt kulloinkin vaan keksitään. On puuttunut äidin syli ja isän hyväksyntä. Ja ehkä silloin todellakin oli tapana. Vielä 80-luvullahan ns. pitkät lounaat olivat monissa piireissä tavallisia. Meillä oli taitelija-ravintoloita (ehkä vieläkin on, mutta ovat muuttaneet mujtoaan), oli Hansa, oli Kosmos ja Elite. Pataässän nurkkapöydässä teki joku korkea virkamies tärkeitä päätöksiä. Entäs se laulaminen sitten? No herrajjestas, jos on tuollainen ääni, vieläpä ilman laulukoulutusta, niin kukapa ei laulaisi! Idolsista kolmella äänellä suoraan jatkoon ja voittoon!

Mutta että viina vie. Niinhän kävi Lailallekin. Asui viimeiset vuodet siellä Heinäveden asemarakennuksessa, ukot kantoivat hälle viinaa (Alkoon on sieltä joku 6 km), Järkytyin, kun kuulin ja olen sen jälkeen katsellut kunnioituksella asemarakennusta. Ja säälien ajatellut Lailaa. Laila-parkaa. 

Valtava suosio... Kuka sellaista kestää! Alkaako kuva itsestä vääristyä? Alkaako sitä pelätä hetkeä, jolloin mokaa, pelkääkö sitä, että ystävät eivät oikeasti pidä minusta, tunkevat kavereikseni vain maineeni takia? 

Miten moni taitelija on sortunut päihteisiin, alamäki alkaa, elämä luisuu viemäriin, ei kestä, ei jaksa, tulee otettua vahingossa tai tahallaan yliannos, huumeita tai viinaa.

Siis, jos olet Olavi Virran tulkintojen ystävä, niin mene toki kuuntelemaan hänen kappaleitaan sekä Dallapeta ja Kippari-Kvartettia. Et pety.

 

Olen menossa pojan luo visiittiin. Hän ilmoittaa, että jospa tulisit edelliselle pysäkille junalla, niin mentäis syömään johonkin kiinalaiseen (arvaa, kuka maksaa!). Ok, sopii. Niinpä sitten VR:n sivuille lippua ostamaan. Kirjaudu Veturiin. Ok. VR tarjoaa asiakastunnusta ja salasanaa. Klikkaan ok. Väärin. Pitää olla s-postiosoite! Miksi se sitten tarjoaa sitä asiakasnumeroa? Pitää siis laittaa palautetta. Asiakaspalvelu, puh nro xxx... 1,90 snt /min (vastattu puhelu, sentään, onneksi), on siellä joku ilmaisnumerokin, varmaan robotti vastaa ukk-kysymyksiin....Silmänisku. No, jätetään tämä tuonnemmaksi, ei tuhlata voimia. Saan itseni klikattua lopulta siihen Veturiin. Hih. "Nyt sinulla on kaikki edut käytettävissäsi!" Jaa, mitkähän edut?

Matkoja löytyy, on Inter-cityä, on pedolinoa, on lähijunaa. Hinta eläkeläiseltä lähdöstä riippuen 17-26 €. Jaa, mutta R-junallahan pääsee, katsotaanpa erillisestä lähijunien verkkokaupasta. Hinta 6,25 € eläkeläiseltä. Ok, sillä mennään. Valitaan lähtöaika ja maksutapa. Otetaanpa tuo siirto. Syötä puhelinnumerosi. Näppään yhden numeron väärin, tulee ilmoitus, emme voi välittaa maksua, oletko varmasti antanut oikean puhelinnumeron ja onhan sinulla siirto-palvelu voimassa. On on, tietenkin, ai mutta jaa, numero heittää. Korjaan sen. Avot. Maksu onnistui, käy vahvistamassa se pankissa ja palaa meidän sivuillemme. Minäpä sitten avaan läppäriltä pankin, samalta, jossa jo olen VR:n sivuilla. Ei sieltä löydy mitään siirto-palvelua. Ai niin, sehän onkin s-mobiilissa, eli puhelimessa. Sinne! Onhan kännykkä ladattu? No joo, kerrankin. Voi, sieltähän se siirto löytyy ja ilmoittaa, että sinulla on yksi vahvistusta odottava maksu. Minä innoissani tökkään siihen sitten sen verkkopankin salasanan. Voi ei, ei ei. Anna avainluku kohdasta H7. Missä se avainlukutaulukko taas olikaan? Ai tuossa, no nyt sitten uusi yritys. Onnistuu! Ja nyt piti sinne VR:n sivuille. Jos olisin enemmän dementoitunut, olisin jo unohtanut tämän vaiheen. Mutta minäpä en ole. Niinpä lipun osto onnistui. Mutta missähän se lippu sitten on? Sähköpostissako vai puhelimessa. Pitääpä tarkistaa.

Näin helppoa se on, kun se osaa. 

 

 

Tällä kertaa Indonesian Sulawedellä. Voi raukkoja, mutta eihän se meitä liikuta. Maailmassa on niin paljon kurjuutta ja hätää, ettei sitä jaksa käsittää, saati surra. Hulluksihan sitä tulisi. Jonkun roposen voi keräykseen heittää, onpahan omatunto puhdas. Ja mitäs se minun omaatuntoani muutenkaan koputtelisi, minkä kukaan sille voi, missä sattuu syntymään---

Minulla on muistoja Sulawedeltä. Erikoisimpia matkakokemuksia elämässäni. Vuonna 1999 matkustin ystävättäreni (silloisen, hän on yksi niistä, jotka on pistäneet välit poikki. Syynä oli hänen tapauksessaan kateus, hän myönsi, että hän on aina kadehtinut minua - jostakin kumman syystä) kanssa Indonesiaan. Ystäväni oli oikein reissutyttö viimeisen päälle, oli kiertänyt koko maailman moneen kertaan. Muisteli kulloisellakin matkalla aina edellisiä, eikä oikein tainnut keskittyä juuri siihen hetkeen ja paikkaan. 50-vuotis-synttärimatkakseen hän oli valinnut Indonesian ja minä pääsin mukaan.

Jakartan jälkeen suuntasimme Sulawedelle vai pitäisikö sanoa Sulawesiin.En kyllä muista, minne lensimme, varmaan on täytynyt olla pääkaupunki Makassar. Opas haki lentokentältä ja vei hotelliin, kaupungin tai oikeastaan kyläpahasen ainoaan. Illalla kuljeskelimme rantaraitilla, pikkupoikien ympäröiminä: Oh, Finland! Mika Häkkinen! he huutelivat. Aikuiset pitivät kadun vierellä kirpputoria, myynnissä oli televisiota, ompelukonetta, vaateriepua, kuvattua maustenippua,,, Siis köyhää, köyhää, köyhää!

Aamulla opas haki meidät, tila-autolla ajettiin ja kun tultiin valtavan korkean portin luo, jota koristivat häränpää-veistokset, hän pysäytti auton ja pyysi meidät ulos. Huonolla englannillaan hän kohteliaasti kumartaen ilmoitti: Welcome to Tana Toraja, my county! Siellä kaikki talot olivat kuin laivan keuloja, rakennettu paalujen varaan. Tikkaat veivät ulko-ovelle. Liekö ollut käärmeiden tai muiden eläinten takia. Sitten jatkettiin hotelliin, olikohan se nimeltään Prince of Toraja. Hieno paikka, keskellä palmuviidakkoa. Ravintola oli ulkona katoksen alla. Siellä nähtiin, että ainoat muut asukkaat olivat pieni ranskalaisten ryhmä, myöhemmin hotelliin tuli amerikkalsia metsäntutkijoita seuranaan indonesialasia kollegoita.

Opas vei meidät hautajaisiin. Saimme tietää, että kuolema on hyvin keskeinen asia paikallisille. Hautakammioita louhitaan vuorten kylkiin, vainajat sijoitetaan sinne, uuteen kotiinsa. Kerran vuodessa hauta avataan, sukulaiset kokoontuvat juhlimaan vainajaa, hänelle vaihdetaan vaatteet jne. Kerran tästä tuli joku TV-dokumenttikin. - Hautajaisissa oli n. 500 vierasta, he olivat kokoontuneet eri puolilta Indonesiaa. Hautajaisia pidetään kerran vuodessa, syksyisin. Siihen saakka vainajat asuvat elävien kanssa samoissa kodeissa. -Tarjoilut olivat runsaat, tarjoilijat kulkivat telttakatoksissa, pukeutuneina jokainen erivärisiin vaatteisiin, olikohan se nyt tunnistuksen vuoksi, vai oliko eri sukuhaarojen edustajilla ne omat värit. Huippukohtia olivat eläinten teurastukset. Ulvovia sikoja kannettiin jaloista kantopaaluun sidottuina ja jätettiin tuskissaan aurinkoon läkähtymään . Härän kylkeen oli maatattu sen nimi, jolla näissä hautajaisissa (vai oisko ollut tänä päivänä, hautajaiset taisivat jatkua monta päivää) oli kunnia leikata härän kurkku auki. ONNEKSI en juuri sillä hetkellä sattunut katsoman siihen suuntaan... Ranskalaiset olivat myös näissä hautajaisissa, eli varmaan järkytys oli heillekin melkoinen. Se kuumuus, se eläinparkojen kohtelu, se veren haju...

Seuraavana päivänä opas vei meidät läpi toisen kylän, jossa oli vastikään vietetty hautajaisia, veren haju kuvotti, puissa asuvat lepakkolaumat pelottivat. Jossakinpäin opas esitteli meille hautakammioiden edessä olevia . Ne esittivat vainajaa ja hänen sukulaisiaan. Nukkeja oli paljon, joka puolella aluetta. Viidakkoretkellämme mentiin kylän läpi, jossa lapset juuri olivat päässeet koulusta ja kipittivät avojaloin kivikkoista polkua  koteihinsa. Kun he näkivät meidät, länsimaiset turistit, alkoivat juosta pewrässä ja mankua kuorossa: Bonbons, bonbons! Opas oli varoittanut meitä etukäteen: varatkaa namuja mukaan. Eihän meillä ollut kuin joku sisu-askin puolikas! No, se meni sitten parempiin suihin.

Ja nyt on tuolla köyhällä saarella käynyt tuho! Hieman se kolahtaa enemmän, kun on edes viikon verran vieraillut alueella, On kai sitä annettava joku ylimääräinen roponen...

Sulaweden jälkeen 10 päivää Balilla sulattelemassa kaikkea kokemaamme! Rauhaisaa, mutta onhan sielläkin aina se tulivuori uhkaamassa tai maanjäristykset ja tsunamit, jos niiltä säästyy, sitten tulee joku terroristi pommeineen, niin kuin Balin Kuta Beachilla jokunen vuosi sitten.

 PS Piti tarkistaa oikein valokuva-albumista, mikä oli sen kaupungin nimi, jonne ensiksi saavuimma Sulavesillä. No, sehän oli Ujung Pandang, joka oli pääkaupunki Makassarin virallinen nimi aina vuoteen 1999 saakka!

PS 2. oli pakko hakea muutama kuva albumista:

    Kylä Sulawesissä

                                                             Minä bambumetsässä

 

 Koululaisia (mitähän heistäkin on tullut?                                                                Lääkäreitä, suutareita...?)

                                                          Lepakot päiväunilla

Hesarissa oli joku aika sitten karmiva juttu kirurgista, naisesta, jolla oli päihdeongelma. Jutussa kerrottiin myös lääkärin työstä yleensä, kävi selväksi, jollemme jo ole tienneet, miten hirveän vaativa homma se on. Virhe, näennäisesti pienikin, voi johtaa peruuttamattomaan tilanteeseen. Miten lääkäri voi tietää kaiken, muistaa kaiken, ottaa selvää epäselvän potilaan kertomuksesta, erottaa jonkun oireen toisesta, nähdä näkymättömän?

Itse olen joutunut nyt loman jälkeen tekemisiin oman terveyden kanssa, niin kuin olen aiemmin kertonut. Kuulon ja kummallisen huojumisen kanssa. Mal de Debarquement Syndrome. Debarquement on ranskaa ja tarkoittaa maihinnousua tai lentokoneeesta puheen ollen laskeutumista. Verenpaine pomppasi pilviin, kuulo meni vasemmasta korvasta. Terveyskeskuslääkäri huolestui -aivan oikein- myös verenpaineesta. Teki  normaalit neurologiset testitkin, ne mitkä normaalisti tehdään, jollei heti päätä kuvata. Toinen lääkäri konsultoi korvalääkäriä, kuulokäyrä otettiin yksityisellä kun julkiselle puolelle oli niin pitkä odotusaika. Ensimmäinenkin lääkäri kilautti korvalääkärille (3 vkoa oli kulunut kohtauksestani), joka sanoi, ettei kortisonia enää kannata antaa. En tyytynyt tähän, vaan menin yksityiselle. Sain kuin sainkin kortisonia yksityiseltä korvalääkäriltä, joka sanoi, että ilman muuta sitä.  Ei kai kortosoniin kuole? Ei ainakaan ihan heti. Ja auttaa, jos on auttaakseen. Neljän viikon kuluttua on turha enää antaa.

Nyt, kun kuuloa on alkanut palautua, pohdin, tokko kehtaisin kirjoittaa Espoon terveydenhuoltoon ja ihmetellä tätä minun proseduuriani, että eikö sitä kortisonia olisi voinut jo heti kättelyssä antaa. Ihmiset yllyttivät, kirjoita kirjoita! Opiksihan se vain on. No, minäpä siitä sitten kirjoittamaan. Yritin valita sanani nätisti, liikaa syyllistämättä. Pelkäsin, että lääkäreiltä menee yöunet.

Tänään se ensimmäinen lääkäri soitti ja kertoi, että melkein ovat ne yöunet menneet kirjoitukseni takia. Ja että hän on oppinut nyt tästä tapauksesta, eikä tajunnut kaikkea, mitä oli tapahtunut. Vähän kuin pyyteli anteeksi, ettei ollut osannut paremmin. Minäkin pyytelin anteeksi, etten ollut osannut vaatia ja selostaa tarkemmin tilannettani. Ja sa noin, että olihan siinä se verenpaine ja se selvitys pääasiallisista neurologisista jutuista.

Kyllä oli fiksu lääkäri, ei ylimielinen ollenkaan, ihan vain ihminen, jolla on vaativa työ. Ja joka haluaa ja aikoo tulla yhä paremmaksi työssään. Aikoo isona neurologiksi. Välittää potilaistaan, huolehtii, haluaa selvittää asiat perinpohjin. 

Lisää tällaisia lääkäreitä, niin olemme hyvissä käsissä. Kukaan meistä ei ole täydellinen mutta on eri asia, jos tekstinkäsittelijä tai historian tutkija tekee virheen kuin jos lääkäri tekee. Lääkäri-parka.

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS