Tänään ajattelin...

Taidan kyllä olla dementoitumassa, ja ilman sitäkin olen aina ollut kai hieman hidas. Tällä kertaa puhun TV 1:n sarjasta Transport. Hyvä idea ja hyvät näyttelijät, mutta kärryillä en vaan pysynyt.

Päiväkodin ruoasta löytyi eläimen tunnistussiru. Onhan se tietenkin huono juttu, lihan pitäisi olla tarkastettua, mutta että joku toimittaja sitten alkaa selvittää, mistä eläimestä siru on peräisin  ja saa selville, ettei se ole ollenkaan sen eläimen siru, josta jauhelihapihvi piti olla valmistettu, eikö se ole jo vähän yliammuttua? Matkustaa Hollantiin jäljittämään alkuperäistä eläintä. Hevostilallinen suomessa ostaa hevosia. Oliko hyvis vaiko pahis, ei oikein selvinnyt. Ville Virtanen kuitenkin oli.

Lehden päätoimittajalle on liikaa että tyttötoimittaja touhuaa ihan liian isoissa asioissa, antaa tyttötoimittajalle potkut. Tämä kuitenkin vain jatkaa tutkimuksiaan.

Käy ilmi, että paremmat päivänsä nähneitä hevosia ja poneja myydään kunnon kilpahevosina, siruja vaihdellaan eläinten kaulalla, rajatarkastuksessa mukana oleva eläinlääkäri lahjotaan tai ei ehdi tarkastaa kaikkia lihakontteja. 

Samaan aikaan jonkun perheen isä on ollut kateissa niin kauan, että haetaan jo kuolleeksi julistamista.  Perheen äiti on alkoholisoitunut opettaja ja saa töistä potkut. Viedään kuntoutukseen. Aikuiset poika ja tytär sekä riitelevät, että selvittävät tätä katoamista ja äitinsä tilannetta.  Joku mies -äidin velikö ehkä - on mukana sumplimassa. Vakuutustarkastaja tutkii tätä juttua. Em. toimittaja ja vakuutustarkastaja alkavat sitten yhdessä selvittää tätä ruokaväärennysasiaa. En muista, miten he tutustuivat. Vakuutustarkastajan ex sekaantuu myös juttuun, hän on poliisi. Vakutustarkastajakin on ollut poliisi.

Pankinjohtaja on jotenkin sekaantunut sekä eläinkauppaan jonkun roistomaisen miesystävänsä kautta että siitä seuraavaan rahanpesuun, johon järkkää avustajaksi alkoholisoituneen poikansa Slussenin siltojen alta ja tämän kaverit sieltä samasta paikasta. Pankinjohtajaan on ihastunut joku pankinjohtohenkilö, joka tajuaa että tämä pesee rahaa ja yrittää käyttää tilannetta hyväkseen...

Huhhuh. Katsoin kaikki jaksot(8 kpl) ja odotin, että viimeisessä vedettäisiin lankoja yhteen. Muttei vedetty. Siis (ainakin) kaksi erillistä tarinaa ja niissäkin jos jonkinlaista syrjähyppyä ja sivupolkua. 

Oletettavasti on kyse siitä, että simppelinä ihmisenä vaadin selkeyttä asioihin ja tämä sillisalaatti oli minulle liikaa. Toivottavasti te muut katsojat olitte tarkkaavaisempia.

(Voi, miten odotan pääseväni katsomaan uutta Downton Abbey-leffaa. Siinä riittää myös juonenkäänteitä, mutta sen verran pienin askelin, että pysyn mukana.)

Opetetaanko sitä oikeasti koulussa? Joskus siitä ainakin puhuttiin. Minun aikanani ei kyllä opetettu, joten ehkä se on ymmärrettävämpää, että minun ikäiseni haksahtaa kaikenlaisiin feikkiviesteihin. Vai onko? Eikö ihan sen tavallisen maalaisjärjen pitäisi riittää, että tajuaa, mikä on  totta ja mikä ei.

On ymmärrettävää, että Natosta ollaan eri mieltä, joku näkee sen uhkana ja vihollisten lisääntymisenä, toinen taas turvana ja kavereitten lisääntymisenä. Mutta että nähdään ukrainalaiset natseina ja venäläiset pelastajina, jopa koko maailman pelastajina, tämä menee jo yli ymmärryksen. Ja ihan järkevinä pitämäni ihmiset. He ovat mielestään oikeassa ja minä väärässä. Minä taas olen täysin vakuuttunut omasta mielipiteestäni.

Onhan toki paljon asioita, joista ei kaikkea tiedetä. Myönnettävä on, että rokotuksissa voi piillä vaara, onhan se jo todettu; mutta että joku on täysin vakuuttunut siitä, että meitä tietoisesti huijataan ja pahantahtoisesti johdatetaan ottamaan piikit, tarkoituksena vahingoittaa meitä. Tappaa jopa. Että tullaan näkemään, miten vähän ajan kuluttua tässä  aletaan kuukahdella yksi toisensa jälkeen.  Nämä henkilöt levittävät uutisia ja kaikenmaailman klippejä, joissa muka  todistetaan tällaiset tiedot oikeiksi. Ja meidät luokitellaan siinä samalla idiooteiksi, kun ei uskota näitä (feikki)uutisia.

Samat henkilöt, ainakin osittain, todistavat, että sotaa ei ole olemassakaan, on vain pikku operaatio meistä suoraan etelään. Siellä sitä vain pannaan natsihallintoa ruotuun! Järkyttää ajatella tulevan suunnuntain ja maanantain tapahtumia. Toivottavasti ei mitään kamalaa tapahdu.

Ja sitten on heitä, joita maailman asiat ei hetkauta sinne eikä tänne. Haluavatko suojella itseään ahdistukselta vai eivätkö muuten vain välitä? Kun ei asioille kuitenkaan mitään voi? Elämä on jo tarpeeksi rasittavaa ja mutkikasta, miksi rasittaa itseään vielä kaikenlaisella ylimääräisellä. Se ei minulle kuulu, enkä ole kiinnostunut. Turhaan vain jauhetaan ja päivitellään. Katsotaan  vaikka Huvilaa ja huussia tai Maajussille morsianta. No, saahan sitä niitäkin katsoa, mutta jos nyt sitten kuitenkin niiden  lisäksi  vaikka edes uutiset?

 

Täällä ulkomailla se aina pujahtaa mieleen ja tuo kummallisen tunteen: mitä minä teen täällä? Miten ihmeessä minä olen tänne joutunutkaan? Minähän kuulun kotiin, Suomeen, omille nurkille. Näin ei pitänyt käydä. Minun kuului elää tavallista, turvallista, suomalaista kotiarkea, johon toki saattaisi kuulua viikon ranta- tai kaupunkiloma ulkomailla kerran vuodessa tai parissa. Tai oikeastaan ehkä vain kotimaan kylpylässä, enintään Lapissa. Tai, jos oikein repäisis, niin Pärnussa.

Mutta varsinkin Hollannissa se aina iskee. Että nyt nämä ihan erilaiset kapeat kylätiet, joihin kuitenkin aina on ympätty punaiset pyöräilykaistat, kaiken lisäksi molemmin puolin, olisivat minulle ikäänkuin melkein kotimaata. Jollakinlaillahan ne jo tuntuvat kotoisilta, oudolla tavalla nyt yli 20 vuoden jälkeen. Tai kummalliset kiveykset ja asutuskeskusten ajoesteet (mutkia, ei pomppuja), alavat pellot, lehmät ja lampaat, yhden puun levyiset puurivit peltojen takana tai teiden varsilla, talot ilman räystäitä tai kivijalkoja, pienet kadunpuoleiset pihat, kapeat aidatut pihat 3-kerroksisten jyrkkäportaisten talojensa/rivitalojensa takana, tämäkö koti? 

En olisi ikinä voinut kuvitella asuvani ulkomailla, enkä voisi vieläkään, jos suoraan sanon. Sisko kun muutti maailmalle, ensin Englantiin (Lontooseen) ja 5 vuoden jälkeen  Los Angelesiin, tuntui kotiutuvan paikkaan kuin paikkaan. Kertoi fiiliksestään, kun ensimmäisen kerran ajoi Pasadenassa Colorado Avenueta: nyt olen tullut kotiin. Aina kirjeissä ja myöhemmin sähköposteissa oli aistittavissa se, ettei hän tippaakaan kaivannut Suomeen. Oli sisäistänyt täysin uuden kotimaansa ajattelutavat ja ilmapiirin. Ehkä oli edellisessä elämässään ollutkin jo siellä. Minulle taas jo vuoden oleskelun aikana oli koko ajan valtava koti-ikävä. Miten ihanaa olikaan mennä Burbanksin Ikeaan, ihan kuin olisi Espoon Ikeaan mennyt! Palanen (ruotsalaista) kotimaata! Miten ihanaa, kun naapuri Jokelasta tuli vierailulle, kun oli messuilla Las Vegasissa. Tuulahdus kotimaata! Ja kun mentiin suomalaisten siirtolaisten perimälle Hauli-huvilalle LA:n lähistöllä ja siellä soi lujaa kovaäänisistä: "Mahtava peräsin ja pulleat purjeet, kerran mun viereeni rantautui..."

Miten ihmeessä Pieter on niin hyvin kotiutunut Suomeen? Vaikkei edes ole kieltä kunnolla jaksanut opiskella? Kokee tulevansa kotiin, kun ajetaan Turusta tai Naantalista Espooseen. Omat naapurit, oma talo, oma parkkiruutu, oma Sello ja Prisma ja Tokmanni. Oma koti.

Mistä se ihmisen koto-olo muodostuu?

Nyt kun ollaan Portugalissa 2 kuukautta, on taas erilaista. Täällä ollaan lomalla, täällä ollaan erilaisessa ympäristössä. Täällä sitä kyllä voi olla, tämähän on vaan tilapäistä ja molemmille uutta. Ja kun Pieter on niin rohkea (uskaltaa puhua ja kysyä) ja kielitaitoinen. Kumpikaan ei kyllä puhu portugalia, eivätkä paikalliset kuulema osaa englantia ja vihaavat espanjaa (onkohan totta?), mutta kyllä selvitään. Hiljainen paikka, keskellä ei mitään. Lähikylä muutaman kilometrin päässä ja lähikaupunkiin on parikymmentä kilometria. Ei telkkaria, vain hevosia ja lehmiä. Sammakot kurnuttavat öisin pihan suihkulähdealtaassa. 

Mutta miten sitä on minun elämästäni tällaista tullut? Tässä iässä? Näköjään kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua, kun antaa asioille tilaisuuden.  

Nii-in. Mitäpä sitä teksi muistin virkistämiseksi, sudokuja, ristikoita, B-vitamiinia, ainakin B12:ta, salviaa..?Kun vähän epäilen, että jos se korona sittenkin jätti jälkensä. Eikös ne niin sano, että lieväkin muoto tekee jotain ikäviä kommerverkkejään aivoissa.

Kälyltä tuossa kyselin, miten varustautuisin hautajaisiin, joihin on kutsutuille varattu jo valmiiksi ruusut. Hän sanoi: mehän jo puhuttin tästä maanantaina, etkö muista. Johon minä nopeasti: joo, muistan, totta kai. Vaikka muistin oikeasti vasta juuri sillä hetkellä, kun hän sen sanoi. Hän olisi tietenkin voinut ihmetellä, että eikö se sitten kerralla tullut selväksi? 🤨

Ei tämä vielä mitään, mutta kun eilen tyttären kanssa muisteltiin, millaisia autoja meillä on ollut, kävikin  vähän hassummin. Tottakai muistin vaaleansinisen Simca Ariadnen, joka tuli exäni aiemman, beigen Kuplan jälkeen. Sitten on hieman hämärää, oliko meillä tummansininen Kupla Aronden jälkeen? Ehkä ei. Sitten oli se oravan värinen Saab 99 (ex meni Saabia ostamaan, sanoin, että ei sitten sellaista oravan väristä. No, sellainen tuli). Tämä oravan värinen ajettiin kerran Lohjansaaressa katolleen. Hengissä selvittiin, kukaan ei vahingoittunut, auto meni lunastukseen. Sitten oli Saab 900, tummansininen. Mutta sitten? Tytär sanoi, että oli punainen Peugeot. Sellainen vielä, jossa oli puinen ratti. Muistin puisen ratin, mutta olisin sijoittanut  sen johonkin muuhun autoon. Ei mitään hajua, että meillä ikinä olisi ollut kirkkaanpunaista autoa. Itselläni oli myöhemmin, kun oltiin jo erottu. Rakas OGG (ja jotain numeroitakin rekisterikilvessä oli), Opel Corsa. Tytär oli kuitenkin täysin varma. Aloin etsiä vanhoista albumeista, josko löytyisi kuvia. Voi, kuvia löytyi kaikesta kivasta, jota on joskus ollut. Vappujuhlista, Viron kartanokierroksesta kahden ystäväpariskunnan kanssa. JA: kuvia punaisesta Peugeotista, exä pakkaamassa sen kattoboxia, minä poseeraamassa violetissa hiihtopuvussa juuri tämän punaisen aution vieressä (puvun muistan oikein hyvin, se oli muodikas silloin, nyt olisi retroista retroin). 🤒

Nuo kuvat näyttävät olevan Åresta, josta en muista muuta kuin, että ei tykätty paikasta, koettiin itsemme junteiksi,  jouduttiin kerran mustaan rinteeseen (josta jalat tutisten selvittiin) ja sen yhden ihanan leffan mökin telkkarista. Lassen Hällströmin "Elämäni koirana", esiteini-ikäinen poika joutuu äitinsä sairauden takia maalle sukulaisten hoiviin. Eno tai setä on tosi mukava ja kiva, muutenkin elämä on lokoisaa kivassa maalaiskylässä. Poika seuraa jatkuvasti sputnikia taivaalla ja ajattelee, mitä Laika-koiralle siellä sputnikissa nyt kuuluu. Nämä minä muistan, mutta en autoa.

 En siis vieläkään voi millään muistaa meillä koskaan olleen punaista Peugeotia! En sitten mitenkään. Ja hädin tuskin muistan myöskään tummanvihreää Peugeotia, joka on sitten  seurannut tuota autoa. Mitä siis aivoissa tapahtuu tai on tapahtunut? Miten voi joku asia häipyä noin totaalisesti mielestä? Sitähän sanotaan, että dementiassa ei muista äskeisiä asioita, mutta entiset ajat voivat hyvinkin olla selkeinä mielessä. Aivoissa on siis muistialueita, jotka voivat olla tuhoutuneita tai täysin lukossa. Vähän pelottavaa.

Katson - sattuneesta syystä - tosiTV-sarjaa: Olen julkkis, päästäkää minut pois. Suurta osaa näistä "julkkiksista" en koskaan ole tiennyt tai tuntenut, mutta muutama on tosi kiva tyyppi. Jaakko-poika on ihana, suora ja reilu, Nuppu on kanssa reipas ja suloinen. Sini Sabotage on aito, tosi mukavan oloinen ihminen. Noh: eilisessä jaksossa oli muistitehtävä, johon joutuivat Sini ja (Pekka Haaviston puoliso) Antonio. 16 luukkua, niiden takana kussakin kuva. Kuvia sai katsoa ehkä pari minuuttia. Siis ihan normi muistipeli. Sitten kysyttiin, mitä on luukun takana tai minkä luukun takana on esim Kolumbialainen julkkis. Sini tiesi heti kaikki, epäröimättä. Antonio taisi tietää yhden oikein. Sinillä täytyi olla joku systeemi.

(Muuten: sarjan tehtävät julkkiksille  ovat kamalia,siis  ihan kamalia. Pelottavia ja yököttäviä, mutta heidän leirihenkensä on hyvä, systeemit siellä, keskinäinen dynamiikka toimii hienosti. Ulkona nukkuvat jokainen omassa punkassaan ötökkäverhon takana, tekevät omat ateriansa avotulella vaatimattomista aineksista, jotka saavat ostaa tehtävistä voittamillaan tähdillä kalliista viidakkokioskista. Tähtiä on yleensä sen verran vähän, että on pakko tyytyä perunoihin riisiin ja vihanneksiin. Viini ja kahvi ovat sellaista ylellisyyttä, ettei tähtisaalis yleensä riitä siihen. Mutta on sen verran rankkaa olemista, että vaaditaan aikamoista pokkaa selvitä. Onneks en ole julkkis, ei tule kutsua moiseen kurjuuteen!)

 

Parhaan ohjauksen Oscarin voitti tänä vuonna elokuva nimeltä The power of the dog. Ohjaaja Jane Campion. Muitakin ehdokkuuksia leffalla oli, mutta muille ne menivät. Yhtä hyvin olisivat voineet tälle antaa. Makuasia.

Katsottiin Netflixistä. Pieter meni jo ennen puolta väliä nukkumaan kommentoiden "en tykkää".  Niinpä katselin yksin loppuun, sillä minä kyllä tykkäsin. Minusta elokuva oli aivan loistava!

Luin jostain, että elokuvan luokitus olisi western, länkkäri siis. No joo, jos tapahtumat sijoittuvat Montanaan vuonna 1925, onko se silloin länkkäri? Joku kriitikko netissä päätteli taas sitä sun tätä, että miksi esim elokuvan nuori mies oli niin sairaalloisen kiinnostunut lääketieteestä. Eikö ollut huomannut, että poika opiskeli lääketiedettä tai oli piakkoin aloittamassa opintojaan? Samoin arveli, että lopussa vihjattiin tai saattoi arvella, että juttu meni noin tai näin. No ei, loppu oli ilmiselvästi juuri noin. Sitä ei sanottu, mutta katsojan piti se nähdä ja huomata. Ja yhdistää alussa lausuttuihin sanoihin.

Elokuvassa ei ollut fyysistä väkivaltaa (paitsi yksi kohtaus), sitäkin enemmän henkistä. Oli julma ja öykkärimäinen veli Phil (Benedict Cumberbath) sekä sivistynyt ja huomaavainen veli George (Jesse Plemons), tämän vaimo Rose (Kirsten Dunst) ja tämän parikymppinen poika Peter (Kodi Smit-McPhee). Brittinäyttelijä Benedict nyt on hyvä missä tahansa roolissa, mutta tässä hän oli ihan loistava. Että engelsmanni osaakin astua karskin cowboyn nahkoihin tuolla aitoudella! Ja että osaakin olla pirullinen. Pienet ilmeet, asennot, tekemiset. Todellisuudessa kukaan ei pääsisi syyttämään mistään. Mitä minä muka tein? Mitä minä muka sanoin? Kun hän alkaa olla ystävällinen, sitä on varma, että tässä on nyt koira haudattuna, teeskentelyä tuo on ihan varmasti. 

Musiikki myös  on vaikuttavaa, yksinkertaista. Saa olemaan koko ajan varpaillaan, että mitä oikein on tekeillä.

Suosittelen. Mutta makuasioitahan nämä ovat. Jo etukäteen olisi osannut sanoa, ettei ole Pieterin leffa. Pitää olla vähän enemmän vauhtia (mutta EI väkivaltaa, EI komediaa. Ihmissuhdedraama käy, mutta tietynlainen).

Seuraavaksi tyttären kanssa katsomaan 3 tunnin japanilaista leffaa Drive my car. Sekin Oscar-voittaja. Lapsenlapsi, leffafriikki niinkuin mumminsa, kehui, että on loistava.

Uusimmat kommentit

10.09 | 17:46

Hei oletkohan sisareni? Laita viestiä jos tuntuu siltä. P.0452019202 .t.pertti

...
15.06 | 20:17

Sitä ajatellen juuri, klo 9

...
15.06 | 16:12

Muistithan varata aamuajan kun pitää olla syömättä ennen niitä kokeita

...
18.05 | 12:34

Hei,
Lähtikö keinutus pois yhtäkkiä vai helpottiko hiljalleen?entä teitkö joitain harjoituksia oireiden helpottamiseksi? Itsellä ollut samanlaisia oireita nyt.

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS