Tänään ajattelin...

Cirque du Soleilta! Esittivät Harwall Areenalla  jokunen päivä sitten sellaisen ihmeellisen shown, Toruk - Avatar. Avatar-elokuvan olin nähnyt, siinähän on jonkinlainen toinen todellisuus johon joku halvaantunut kaveri - oisko tämä ollut lentajä tai astronautti - joutuu, vuorottelee sitten meidän reaalielämän ja sen toisen avatar-elämän välillä, kunnes päättää valita avatar-elämän. Siellä jalat toimivat, pystyy mihin vaan. No niin kyllä pystyivät nämä sirkuksen taituritkin! Jos etsit youtubesta nimillä Toruk ja Avatar ja Cirque de Soleil, näet palasen tätä lumousta. Pääset käsitykseen.

Sirkustaiteilijat, jotka tekivät mitä tahansa voltteja noin vain, kieppuivat ilmassa ja rakenteiden päällä, seinustoilla, putosivat ja kiipesivät olivat tietenkin uskomattomia, mutta se tekniikan määrä ja sulavuus! Se hämmästytti minua miltei vielä enemmän. Milloin oli tulta, milloin valtavat vesimassat syöksyivät näyttämön yli vieden mukanaan nuo siniset olennot (esiintyjät olivat sinisiä iholtaan = tiukat ihonnäköiset trikoot). Oikeasti ei ollut tulta, eikä ollut vettä, mutta melkein saattoi uskoa, että oli. Lapset varmaan uskoivat.

Ajatteles sitä hetkeä, kun sinulla vasta alkaa hahmottua päässäsi idea. On kymmenittäin taitavia akrobaatteja valmiina panemaan itsensä likoon, voisi sanoa henkensä uhalla (ei siellä mitään turvaverkkoja ollut), lukuisia taitavia insinöörejä ja teknikoita, jotka tietävät kaiken hydrauliikasta, sähköstä, valoista, kuvista jne. Ja siitähän se sitten lähtee, vai mitä? Lopulta sinulla on esitys tai pari kakenmaailman areenoilla. Se vaan sitten pystytetään sinne, tuosta vaan, varmistetaan, että joka mutteri on kiinni, sähköt on yhdistetty, piuhat kestää jännitteen, mikään ei prakaa, jokainen nappula ja lamppu on paikallaan ja käyttäjä niiden ohjaimissa, jokaisen esiintyjän vähäisinkin sukka ja poskipuna oikealla paikallaan, backstagella ei riidellä eikä  elämöidä, ei törmäillä toisiinsa eikä sähköjohtoihin, ei uhitella, vaan hermo pitää, luottamus on vahva. Esiintyjät, jotka näyttävät hyppivät umpimähkään ylös ja alas, törmäilevän toistensa keihäisiin, tietävät oikeasti täsmälleen, missä mennään, mistä toinen ohitetaan tai otetaan kiinni.

Aivan mahtavaa. Esitys (parti tuntia) oli todella lumoava, noitarummut pärisivät taustalla kaiken aikaa, oli hämärää, valoilla ja kuvilla saatiin monenlaista tunnelmaa aikaan, joskus laulettiin, välillä puhuttiin jotain käsittämätöntä avatar-kieltä, selostaja (joka muka kertoi omaa tarinaansa, miten hänestä tuli kauhistuttavan Toruk-linnun valtija) kertoi englanniksi, tekstitys oli suomeksi. Super super esitys.

Mutta Cirque du Soleilhan onkin ihan toista maata.

 

 

 

 

Kun joku elämään vaikuttanut ihminen kuolee, muistot tulvivat mieleen. Tässä iässä noita toiseen ulottuvaisuuteen muuttaneita alkaa jo olla melkoinen määrä. 

Hiljaittain heidän joukkoonsa liittyi ensimmäinen poikaystäväni, hän asusti (ainankin talvet) Floridassa, jossa hän nyt myös kuoli.  Vammaisurheilija. Legandaksikin mainittu uutisvälineissä. En tiennyt ihan tuosta menestyksen määrästä, kun niin huonosti seuraan urheilua, vammaisurheilua tuskin senkään vertaa (hyi minä!). Kymmenen mitalia olympialaisista ja nelisenkymmentä arvokisamitalia kaikkiaan. Melkoista! 

Olin Ruotsissa piikomassa sinä kesänä, kun hän joutui auto-onnettomuuteen ja halvaantui kainaloista alaspäin. Oli ollut puhe, että hän tulisi minua Turkuun vastaan, kun pestini loppuisi, ajettaisiin yhdessä  Kuopioon,  mutta sitten tulikin hänen isältään kirje, että näin oli käynyt. Ihan kauhea juttu. Eihän sellaista tapahdu! Ei minulle, ei meille, ei ystäville eikä sukulaisille. Ne on vaan jotain lehtijuttuja. Olin tietysti onneton, mutta eniten olin onneton hänen puolestaan, en itseni. Miten hän selviää elämästä? Turha on rukoilla ihmeparantumista, sellaiset on tarinoita. Faktat on faktoja. Muistan, kun hänen eläkettään anottiin, taisi olla jostain vakuutusyhtiöstä (hän oli kuskaamassa urheilijaporukkaa Ouluun, kun auton käsijarru hirtti kiinni, varmaan oli urheiluseuran vakuutus, elli sitten auton kasko), kysyttiin ammattitoiveita, joita oli ollut. Voimistelunopettaja. Siitä todellakin oli ollut puhetta. Itsellä ei ollut siihen aikaan vielä aavistustakaan mitä haluaisin, eikä myöhemminkään. Elämä tarjosi sittemmin kyllä ihan kelpo ratkaisut.

Mutta poikaystävän suhteen olin alusta alkaen tiennyt, ettei tämä seurustelu ole sen kummempaa, ei hän ollut se Mr Oikea minulle, mustasukkainen, pinnallinen, huulenheittäjä. Ihan kiva kaveri, mutta jollekin toiselle varmaan ok. Itsellä oli tähtäimessä ihan muuta, mutta kun olin sellainen tosi ujo ja säikky neitokainen, sain kai jotain  itseluottamusta siitä,  että joku tällainen tyyppi oli kiinnostunut minusta. 

Vanhemmat eivät päästäneet minua Ouluun katsomaan häntä. Siellä hän oli sairaalassa monta kuukautta, oisko ollut peräti puoli vuotta. Myöhemmin äiti selitti, että he niin pelkäsivät, että alan sairaanhoitajaksi hänelle. Sehän se oli, kun äidin kanssa ei voinut puhua. Ei todellakaan voinut. Jos olisi vastaa tilanne omaan tyttären kanssa, asia käännettäisiin nurin ja oikein moneen kertaan, vatvottaisiin pohjia myöten.  Minulla onkin supertytär, jota minun äidilläni ei tainnut olla.

Kun kaveri kotiutui Kuopion sairaalan kautta ihan omaan kotiinsa, aloin käydä siellä joka päivä koulun jälkeen. Pojan vanhemmat olivat todella ihania, heillä taisi olla toiveensa minun suhteeni. Niinpä aloin olla aika tukalassa tilanteessa -arvaat varmaan! Miten päästä eroon, selittää nätisti, että tämän romanssinpoikanen on ohi. Todella noloa, todella ikävää! MITEN selität halvaantuneelle, että minä en tuota, että me ei tuota enää, tuota... Eräs henkilö keksi siihen enemmän tai vähemmän luovan ratkaisun. Mutta kyllähän se otti koville. Taaskaan en surrut itseni puolesta, häpesin kyllä, mutta enhän ollut alun alkaenkaan  mitenkään rakastunut. Ja kun ei mistään rakkudesta hänen kanssaan koskaan oltu edes puhuttu, mutta silti. Ja ne vanhemmat. Mikä kavala petturi minä mahdoinkaan olla heidän silmissään. Surin kaverin puolesta ja hänen vanhempiensa. Heillä kaikilla on ollut tosi rankkaa ja minä en suinkaan ollut keventänyt taakkaa. 

Huono omatunto ei ole mukava seuralainen. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: sääli on sairautta. Toisen kohtalo ei ole minun kohtaloni. En ole ihan varma, menikö hän koskaan naimisiin, olin  jossakin vaiheessa tietävinäni, että olisi ollut. Kuolinilmoituksessa olevat kolme henkilöä perheineen ovat ihan tuntemattomia samoin kaksi naista, joiden nimet myös ilmoituksesta löytyvät.  Ainoa tuttu nimi löytyy s-postista, johon on pitänyt ilmottautua muistotilaisuuteen osallistumisesta, ilmeisesti hänen veljensä vaimo.

eli nimi on enne. Näin sanoivat ennen vanhat roomalaiset. 

Archie - Bunker tai Leach. Vaiko Master, joka kuulema on Sussexin herttuparin esikoisen titteli. Jos ei ole prinssi, on master.  Joka tapuksessa Archie (lyhennys nimestä Archibald, joka tarkoittaa rohkeaa)...eikös se kuulosta vähän nololta?  Archie Bunker sen sijaan ei ollut nolo ollenkaan, ainakaan ei omasta mielestään. Kaikki muistavat tämän mainion tyypin, jolla oli oma tuolinsa, johon kukaan ei saanut vanhingossakaan istua, joka oli rasisti siihen aikaan, kun Amerikassa rehotti rasismi ihan valtoimenaan (taitaa rehottaa vieläkin). Niin, rasismista puheen ollen, jos et vielä ole nähnyt elokuvaa Green Book, suosittelen todella!

Kuka muu oli nimeltään Archie? Archie Leach, Bristolista kotoisin? No sehän oli Cary Grant. Tuo kaikkien aikojen komein ja hurmaavin näyttelijä. Ajattele nyt, miltä kuulostaa Archie Leach, ei komealta ollenkaan. Vähän nynnykältä, vähän hailakalta, koomiseltakin. No Cary Grant oli mahtava näyttelijä, myös komedianäyttelijä, mutta ei ilveilijä niinkuin  esimerkiksi Steve Carell tai Steve Martin tai Jim Carey, ne naamanvääntelijät. 

Mutta miten Cary Grantistä tuli Cary Grant. Tahdon- ja LSD:n voimalla. Hiljattain tuli dokumentti hänestä. Aikamoinen kohtalo. Äiti ei vain yhtenä päivänä tullut kotiin eikä hänestä oikein puhuttu sen koommin. Archie poika oli 11 v. ja yhtäkkiä katoaa äiti. Lopulta poika uskoi ja kuvitteli, että äiti oli kuollut. Sitten hävisi isäkin, muutti pois ja perusti uuden perheen. Archie kasvi isovanhempiensa hoivissa (muistaakseni isän vanhempien). Mitenkä selviät tuosta? Huonotkin vanhemmat saattavat sinulla olla, joskus jopa traumatisoivat, mutta vanhemmat kuitenkin. Mutta että sinut hylätään. Tuosta vaan, ilman selityksiä. Ihan kuin sinusta ei olisi väliä, olisit ilmaa.

Erinäisten vaiheiden jälkeen poika oli onneaan koettamassa Amerikassa. Sitkeästi, sinnikkäästi. Kävi viikoittain LSD-hoidoissa. Yksi hoitokerta valvotusti, psykiatrin vastaanotolla, oli Carylle elinehto, en muista kuinka pitkään. Taisi siinä olla joku väliaikakin, muutama vuosi ja sitten taas. Siis kyse on sellaisesta tripistä, jossa ei olla luisumassa huumeiden käyttäjäksi, vaan jolla laajennetaan tajuntaa ja puretaan traumoja. Sitähän ovat suomalaisetkin lääkärit moneen kertaan yrittäneet saada luvalliseksi myös meillä. Vielä ei ole Valvira suostunut.

Siinä sivussa Carystä oli kasvanut vuosi vuodelta komeampi ilmestys, hyvä näyttelijä kaiken lisäksi. Hitchcockin suosikkinäyttelijänä myös tunnettu. James Bondinkin roolia hänelle oli tarjottu, Ian Fleming oli ajatellut nimenomaan häntä Bond-kirjoja kirjoittaessaan (sanoo Wikipedia, jos sitä uskomme ja miksemme uskoisi, Uutisvuodon Peter Nymania lainatakseni.)

Ulospäin ei näkynyt jälkekään traumoista, mutta ehkä se kuitenkin kertoo jotain, että avuoliittoja kertyi kaikkiaan viisi, useimmat vain muutaman vuoden. Näissä eroissa Caryn äidillä oli osuutensa. Cary pelkäsi koko ajan, että hänet jätettäisiin ja siksi hän tavallaan työnsi vaimojaan pois. Ettei sitten sattuisi, kun vaimo kuitenkin jättäisi. Muistaakseni viimeisin aviovaimo oli paljon nuorempi, mutta lopulta Cary vakuuttui, että kyseessä oli tosi rakkaus. Joka päättyi Caryn kuolemaan v. 1988. Mutta mikä sinnikkyys ja usko itseensä, vaikeudet on luotu voitettaviksi-asenne! Miten monen lahjakkuus jääkään ikuisesti varjoon, kun se itsetunto vain piileskelee jossakin!

Äitinsa Cary löysi 20 v. myöhemmin, isä oli jo kuollut. Äiti oli ollut koko ajan mielisairaalassa ja pelkästään miehensä lausunnon perusteella (vaimoa viiraa päästä). Cary haki hänet pois ja huolehti hänestä taloudellisesti, tapasi myös niin usein kuin pystyi. 

Kyllä äiti on ihmiselle tärkeä. 

Tämäniltaisen teatteriesityksen jälkeen ajattelin, että eipä sitä turhaan sanota noin taiteesta: mieltä ylentävää!

Olen jo pari viikkoa ollut huonolla ja vielä huonommalla tuulella, kääriytynyt itsesääliin, mielessäni kiukutellut ja oikutellut. Siis mielessäni, minähän en koskaan - tai vain harvoin - puhku ulospäin. Ettei vain tulisi riitaa. Se olisi ihan kauhistus, kaiken loppu. On kyllä tehnyt mieli huutaa ja raivota: enkö minä joskus saisi luvan olla oikeassa, eikö minullakin ole oikeus vaatia jotain! Ja että mistä tämä on versonut? Noo, yhdestä sun toisesta, eikä siitä sen enempää. Ettei siis tulisi sitä riitaa... Tai on  se pakko myöntää: osa on myös ihan täysin omaa syytä. Onneksi minulla on pari ihmistä, joille voi purkaa sydäntä. Mutta jos nyt menisin terapiaan, esittelisin itseni moniongelmaiseksi eläkeläiseksi.

Mutta tämäniltainen teatteri Avoimien Ovien esitys Niskavuori: Loviisa ja Heta kyllä nosti mielialan ihan toisiin lukemiin. Paitsi teksti ja ajatus: se rakkauden vaikeus ja ne olemisen ja elämän kulissit, mutta myös esityksen toteutus. Aivan loistavat näyttelijät, ihan superloistavat! Erityisesti kolmessa roolissa esiintynyt Jukka Pitkänen. Oletko kuullut koskaan? En minäkään. Pöyhistelee siinä Niskavuoren Juhanina, josta on tullut valtiopäivämies (on kuitenkin heikko salajuoppo), nöyristelee Santerina, vaatimattomana renkinä ja on oikeamielinen, vaatimaton, kunnollinen ja ahkera Akusti, joka nai Niskavuoren yrmeän Hetan ja josta tulee lopulta rikas mies ja peräti kunnallisneuvos. Ja kaikki tämä vain sormien napautuksella.

Entäs Salla Markkanen, joka esitteli itsensä Niskavuoren orkesterina. Mikä nero. Sieltä tuli syntetisaattoria ja oisko ollut ukulelea, milloin lauluna soi jatsi, milloin rokki tai haaveilevan surumieleinen soundi. Ja tietysti naiset Ella Pyhältö ja Mirva Kuivalainen! Kädenkäänteessä siirtyivät roolista toiseen. Enkä voi jättää lavastusta kehumatta: muutama jakkara ja pylväitä tai takoja. Ja tietysti se kynttilänjalka, jolla oli pieni, mutta merkittävä rooli.

Kyllä hyvät näyttelijät osaavat! Se on todellinen ammattitaito, jonka he laittavat peliin. Ehkä lapsi oli just kotona kipee tai kiukutellut, ehkä joku oli paiskannut luurin korvaan, ehkä oli vatsa kipee tai flunssa alkamassa. Silti vain menet ja pistät itsesi kokonaan peliin.

Tykkään katsoa Putousta just noiden tuntemattomien näyttelijöiden takia. Miten he osaavatkaan! Tietysti Putous-ohjelma, lasten juttu, tekee heistä pikkuhiljaa kuuluisia, julkkiksia, liekö sitten hyvä vai paha.  Mutta voihan olla, että kaikki näyttelijät eivät haaveile Kansallisesta tai televisiosta vaan haluavat panna parastaan pienissä teattereissa. Tuoda taiteensa ja osaamisensa ihan meitä liki.

Niitä pitää kannattaa, näitä pieniä teattereita. Harmi, kun vanha teatteriryhmäni on olosuhteiden pakosta hajonnut, osa lentänyt pilven reunalle (heille kaikille terveisiä sinne jonnekin!), osalle maan päällä vaeltaminen on käynyt raskaaksi. Mutta jos en saa kaveria, voihan sitä yksinkin mennä!

Stand-up-komiikassakin lie kirjoittamattomat säännöt. Mistä saa ja mistä ei saa, tai ei ole fiksua vitsailla. Mutta arkielämän koomikot eivät näitä sääntöjä aina tajua. Satuitko näkemään poikani facebook-päivityksen pari päivää sitten?

On todella kurjaa, suorastaan masentavaa, kun oma poika, aivokasvaimen takia hoidossa oleva (tällä hetkellä viikon kotilomalla, ensimmäisen kerran pariin kuukauteen), ei tunnu näitä rajoja hallitsevan. Yhtä vitsiä on koko aivokasvain, mikäli facebookia on uskominen. Nyt suutuin toden teolla, kun hän monen itku-parku-nauru-hymiön säestyksellä päivitti sivuaan, että kun hakee tuettua lomaa, kannattaa liioitella roimasti, miten aivokasvain  on jo ilmapallon kokoinen ja sihisee yöllä ja kipristelee päivällä. Jotain sellaista typerää tekstiä. Olin kauhistunut ja pyysin poistamaan päivityksen. Pitkin hampain poika sen tekikin, mutta kirjoitteli tyyliin: miten sitä nyt yks mokoma aivokasvain noin saa reagoimaan, allergiaa varmaan? Eikä ymmärrä, vaikka rautalangasta väännän, että kyse ei ole aivokasvaimesta vaan veronmaksajien ja viranomaisten  halveksimisesta ja halvalla panemisesta.Lopputuloksena poika poisti minut kaverilistaltaan. Mitä siinä nyt yks äiti tyhmine tiukkapipo-mielipiteineen painaa, kun on 500 selkään taputtavaa tykkääjää jonossa!

Jos yhteiskunta tukee ja auttaa ihmistä, jolla parhaaseen koulunkäyntiaikaan on ollut ihan muut intressit kuin koulu, maksaa lomat ja vieläpä erittäin kalliin syöpähoidon, silloin pitäisi kiittää kädet kyynärpäitä myöten ristissä, niin kuin sanonta kuuluu, eikä naureskella Kelan ja sossun tädeille ja meille vähäisille veronmaksajille.

En todellakaan haluaisi aivokasvainta, loma sensijaan voisi olla tervetullut. Etäällä kaikesta. Tästä kaikesta kamalasta. Mutta itse joudun omat lomani kustantamaan, enkä minkään vippaskonstien avustuksella yhteiskunnalta anomaan. Ja sitten hihittelemään facebookissa, että menivätpäs halpaan! Hahhahhaa, hohhohhoo!

Hävettää pohjan puolesta. Tiedän, että hänellä on myös vaikeita aikoja ja niistä ei kyllä vitsiä väännetä. Niistä tuskin edes äidille kerrotaan, ehkä vaimolle enemmän. Vaimo on kyllä jaksanut urhoollisesti seistä rinnalla ja tukea. Epätoivon hetkiä on  hänelläkin taatusti ollut.

Muistat vanhan vitsin: Manne ja Valto nojailivat joutessaan kioskin tiskiin. Ohi käveli tummaihoinen maahanmuuttaja jolloin Manne nykäs Valtoa käsipuolesta, sanoen: Katohan sie Valto, heit myö elätellää... Mannen ja Valton tilalle saattais sopia joku muukin sossun asiakas, tai vastaavasti maahanmuuttajan tilalle.

Siitäpä pääsen erääseen toiseen rajojen rikkojaan: Halla-ahoon. Onneksi Hesari julkaisi yhteenvetoja ja kirjoituksia, joita tämä sankari-poliitikko on vuosien varrella julkaissut. Törkeää tekstiä! Ei mies edes kadu, vaan seisoo edelleen sanojensa takana, vaikka on joutunut tekstejään oikeuden määräyksellä netistä poistamaan.

Ollaanko me todella näin jakautunutta kansaa? Miten nämä kaksi suomalaista kansanosaa ikinä voisivat mahtua samaan hallitukseen? Jos Halla-ahon ihmiskäsitys on tuota luokkaa ja hänellä on seuraajia pilvin pimein, mihin ihmeeseen me ollaan menossa tässä maailmassa?

Jos maailma pysyy radallaan ja elämää vielä on  joskus 500 vuoden päästä, minä kuvittelen, että rodut ovat sekoittuneet jo miltei täysin. Ja se on ollut elämän tarkoitus. Miksi minä, minun sukuni, maani ja kansani (miten niin ne muka ovat minun?) olisivat parempia kuin naapurin?

Uusimmat kommentit

09.06 | 23:05

Päiväkoti lie paras sellaisille, joiden kotiolot - ikävä sanoa -ennakoivat mahdollista syrjäytymistä. Välittävä, osaava koti tietenkin antaa hyvät eväät!

...
09.06 | 18:57

Hyvä kirjoitus mutta eiköhän myös kotona olevat lapset opi taitoja kun opetetaan ja luodaan sosiaalisia tilanteita, päiväkoti ei ole ainoa paikka niitä oppia

...
26.05 | 20:06

Voi kiitos Liisa! Oli ihana pitää kursseja, kun kaikki olivat niin vastaanottavaisia ja olin itse innostunut niistä asioista. Terv. Kaarina

...
26.05 | 18:56

Katselin ET:n vaatekuvia ja tulit mieleeni vuosien takaa, iloisena, reippaana, huumorintajuisena, selkeäsanaisena - arvaatko?
OAJ:n monilla, monilla kursseilla

...
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS