Waya on aina rakastanut kepin kanssa kuljeskelua. Se pitää jätää johonkin, kipittää sitten piiloon ja odottaa, että joku huomaa kepin ja heittää sen jorpakkoon. Sieltä Waya sitten ryntää
hakemaan sen ja sama taas alusta. Mutta koskaan hän ei suostu tuomaan keppiä heittäjälle, ei edes lähelle, saati käteen.
Eilen taas mennä töpöteltiin keppi suussa. Jätettiin se milloin hangelle parin
metrin päähän tiestä, milloin vähän lähemmäs tien reunaa. Kun hänelle tarpeeksi kauan hokee, että "ei sinne, se on liian kaukana, jätä se tielle: on the road, Waya, on the road", hän
saattaa armollisesti tehdä niin. Siitä se on sitten helppo poimia ja heittää kauas metsään. Waya rakstaa pomppia syvässä hangessa etsimässä keppiä.
Mutta jälleen oli niin , että hän
kipitti ihan liian kaukana, ei aikomustakaan päästää irti rakkaasta kepistään. Silloin huusin: seis, paikka, wait, stay! Hän pysähtyi, selkä minuun päin, seisoi paikallaan keppi suussa. Kun lähestyin,
alkoi häntä hiljalleen heilua. Kun olin kohdalla, hän äkkiä pudotti kepin maahan, mutta laittoi salamana tassunsa sen päälle juuri, kun kumarruin ottamaan sitä. Jos ehdin tarttua keppiin, hän ryntäsi piiloon
odottamaan, että heitän sen. Toisen kerran taas hän nappasi kepin uudelleen ja juoksi karkuun keppi suussaan. Tätä kaavaa toistelimme. Hauskinta oli nähdä, kun hämntä alkoi heilua. Siitä tietää, että
tämä oli Wayasta erittäin haasteellista leikkiä... Sieltä se mamma tulee, kohta kisataan kuka saa kepin...