n o v e l l e j a

Karaoke

Sofia jarrutti ja hyppäsi polun kohdalla alas pyörän selästä. Ajatus oli iskenyt päähän ihan yhtäkkiä:  koivu antaisi tukea. Tärkeä ilta, karaoke! Ei hän oikeastaan koivuun uskonut, kunhan muuten vain, vanhasta tavasta tai jostakin. Näin Sofia olisi sanonut, jos joku olisi kysynyt. Pyörän hän jätti tien sivuun, polun alkuun, muisti tällä kertaa lukita. Isi muistutti siitä aina. Ei koskaan tiennyt, ketä täälläkin kuljeksi, isi sanoi. Varastavat pyöriä yhtenään.  Olihan se nähty. Edellinen oli kadonnut kaupan edestä ihan keskellä kirkasta päivää. Sofia oli joutunut selviämään Emma-mummin ikivanhalla romulla. Mopon hän oikeastaan olisi halunnut, mutta isi oli sanonut, ettei tullut kuuloonkaan.

”Mie en päästä pikkutyttööni mopon selkään, se on ihan saletti.  Niin paljon sattuu onnettomuuksii!” isi sanoi ja äiti nyökytteli.

Uusi pyörä oli heleän vihreä. ”Tätä ne ei kyllä ihan heti vie”, oli isi sanonut naureskellen, kantaessaan pyörää kaupasta. ”On nääkseen  sen verran ärtsy väri.” Isi olisi aluksi halunnut ostaa vaaleanpunaisen, ”miun pikku Sohville”, mutta Sofia oli tahtonut vihreän. ”Vaaleenpunanen on kuule iskä sellainen, my little pony-väri, ei sovi ennää tän ikäsille”, oli Sofia valistanut. Eihän isi noista tiennyt. Runkoon Sofia oli liimannut kukkatarroja.  Ne tekivät pyörästä ikioman. Isikin oli ihastellut. Samanlaista pyörää ei ollut kellään. ”Ja kypärä ostetaan sävysävvyyn”, päätti isi.  Äiti oli samaa mieltä. Isi ei kyllä tiennyt, että kypärä useimmiten istui koko matkan etukorissa. Kampaushan siinä olisi littaantunut.

Polkua astellessaan Sofia  hyräili ”Sä muistatko metsätien”-laulua. Puu, oma puu, oma koivu. Halaamaan piti päästä, nyt oli se tunne. Hän oli niitä puunhalaajia, salaa tietenkin. Koivu oli hänen äitiammansa.  Ja laulu oli kuin mantra. Suomeksi hän yleensäkin lauloi. Oli kyllä opetellut joitakin englanninkielisiä. Ikivihreitä ja  ihan loputtomasti oli myös Adelen biisejä tullut harjoiteltua.  DVD:ltä, hiusharja mikkinä. Adelehan nyt oli ihan super, ei siitä yli päässyt. Miten se osasikin sellaisia kappaleita tehdä, vaikka oli niin lihavakin. Voisi kuvitella, että se istuisi kaiken aikaa keittiön pöydän ääressä syömässä jotain kermaleivoksia, vai mitä ne mahtoivat Englannissa syödä, kun lihoivat sellaisiksi möykyiksi. Jossakin välissä se joka tapauksessa sävelsi uskomattomia lauluja. Vaikeita oppia. Antoivat senkin James Bond-tunnarin hänelle, johan se kertoi jo jotain sekin! Vielä hän laulaisi niin kuin Adele, oottakoot vain. Palkeet auki. Tekisi omia laulujakin. Niitähän ei Kanerva-tädiltä syntynyt. Se vaan tulkitsi. Hyvä Kanerva-täti oli, ei sitä sopinut kieltää, mutta pelkkä kappaleiden tulkitsija. Mutta hän, Sofia, hänestä vielä kuultaisiin sekä lauluntekijänä että tulkitsijana. Englantia pitäisi vielä hioa, vaikka kyllä se jo aika hyvältä kuulosti.  Suomenkieltä ne tuntuivat silti edellyttävän Idolsissa. Lassin olivat laittaneet laulamaan suomeksi ja monta muuta. Lassi selvisi hienosti, Jonekin oli ollut ihan ällikällä lyöty! Kaiken lisäksi ilman säestystä, niin kuin ekassa karsinnassa pitää. Mutta silti: kuuluu englantiakin osata. Tiedä, jos vaikka joutuisi tilanteisiin. Sitä paitsi maailma muuttuu, maailma muuttuu, niin kuin Emma-mummi sanoo.

Metsä oli jo niin vihreä, yhtäkkiä kaikki taas oli versomassa vaikka pari viikkoa sitten vielä oli vielä heittänyt takatalven. Lunta oli tullut ainakin kymmenen senttiä.  Nyt oli ojan reuna leskenlehteä keltaisenaan ja toisella puolen polkua kukkivat jo sinivuokot. Niitä pitäisi kerätä, äidille viedä. Se tykkäisi. Sofia kiersi polun mutaisen kohdan, mutta koivun luona tennarit kuitenkin kastuivat.

Siinä se odotti, oma koivu. Ei se ollut sellainen elokuvien puu, joka levittää oksansa metrien etäisyydelle seisoessaan yksinään keskellä nummea. Tämä oli vain tällainen kotimainen, ihan tavallinen metsäkoivu, aika jykevä kylläkin. Lehteä  pukkasi jo kovasti. Koivu oli valinnut Sofian jo vuosia sitten, eka kerran se oli kutsunut, kun hän riparileirin jälkeen itkeä tihrusti pettymystään tällä samaisella polulla. Pettymystä siitä, että Tomi ei ollut sittenkään välittänyt hänestä, vaan oli valinnut Inken. Hän oli jo luullut, kun se oli niin katsonut häntä iltanuotiolla. Olihan se katsellut koko riparin läpi, hymyilty oli ja porukoissa jo muutama sanakin vaihdettu.  Muka yleisesti, mutta selvästi toisilleen. Näin Sofia oli uskonut. Oli laulettu kaikki yhdessä, nuotion loimussa. Tomilla oli ihana ääni, syvä ja sointuva. Sofia oli toivonut, että hänenkin äänensä kuuluisi. Että Tomi kuulisi. ”Onneni on olla Herraa lähellä.”  Silloin viimeisenä iltana hän oli ollut varma. Nyt se tapahtuisi, puhuttaisiin lopultakin kahden, sovittaisiin riparin jälkeisestä ajasta. Oltiin istuttu nuotiolla, sopivasti näköetäisyydellä. Tomi oli katsonut, nostanut päänsä kitaran yltä ja tapittanut suoraan.  Ihan totisena. Oli näyttänyt niin totiselta, pipo päässä ja samanlaiset viikset kuin sillä Idolsin Lassilla. Vaan se Inke oli kiehnannut siinä vieressä. Sofiaa oli se harmittanut, itse asiassa aikatavalla.  Hän oli keikauttanut päätään, halunnut näyttää, ettei hän ollut helppo, ei sellainen kuin Inke.  Yhtäkkiä se olikin sitten Inken kanssa, konfirmaatiossa ei edes vilkaissut hänen suuntaansa. Sofia oli kelannut ja kelannut: miksi minun piti näyttää niin ylpeältä? Miksi en katsonut suoraan, mitä varten en hymyillyt? Mitä minä siitä Inkestä.  Johanna oli jo ihan kyllästynyt koko juttuun ja neuvoi katsomaan vähän ympärilleen. ”Kuule, nuita tulee ja menee, näin on marjat! Senkus valkkaat”, oli ystävättären neuvo. Niinno, menneen talven lumia, tottavie. Tomin romanssi Inken kanssa oli kyllä lässähtänyt heti riparin jälkeen. Mutta eipä hän enää muuta Sofiallekaan ollut kuin kaukainen utukuva. Kipuna tuntuva, jos kuulosteli.  Olihan se pahasti kouraissut, kun oli vastakkain tultu. Siinä se oli ollut, pitkä hujoppi, ihana. Sama pipo päässä ja ne viikset. Huima tunne, mutta sitä Sofia tuskin myönsi edes itselleen. Oli moikattu, mutta  seuraavalla kerralla Sofia oli teeskennellyt, ettei  huomannut  koko kaveria. Kulman takana oli ollut pakko istua kirjakaupan ikkunalaudalle henkeä vetämään. Nyt Tomia ei ollut näkynyt aikoihin ja Sofia oli jo unohtanut hänet täysin.  Näin hän vakuutti itselleen harva se päivä.

Sofia kietoi kätensä koivun ympärille ja supisi pyyntöjään. Koivun valkea silkki oli niin hienoa. Miten se oli pystynyt sellaisen kehittämään? Varhainen muurahainen etsi samalla korkeudella jotain. Pysähtyi epäröimään, kääntyi takaisin alaspäin.

”Terve koivu, miun amma. Kuule, voisitko vähän jeesata, oisko mahollista? Että pääsisin jatkoon Idolsissa, niin mie siis tarkotan, että uskaltaisin ees laulaa.” Hän naurahti nolona, mitähän koivu ajatteli. ”Mutta jatkoon myös. Mie aattelisin silleen, että kun mie nyt elän ihan tavallista elämää, niin eikö vois olla mahollista, että yks aamu mie herräisin selepritinä. Siitä mie haaveilen, koivu-amma!” Sitten hän epäröi ja lisäsi: ”Ja niin, sitten tuota, poikaystävä, sellainen ihan oikee rakas…”, Sofia huokasi syvään, tämä aihe oli kipeä.

”Pannaanpa mietintämyssyyn”, koivu vastasi. Sen kuuli selvästi, vaikka se oli sellaista enempi suhinaa.  Koivu kyllä vastaa ja viestittää pyynnöt eteenpäin. Ne sitten toteutetaan jos katsotaan aiheellisiksi.

Hän näki jo polulta Johannan mustan olemuksen. Musta tukka, mustat vaatteet. Ystävä odotteli siinä pyörän luona vaaleanpunaiset kuulokkeet korvillaan, kun hän hyppeli polkua pitkin takaisin päin.

”Näin pyöräs. Arvasin, että kuselle menit”, Johanna huusi jo matkan päästä ja irrotti kuulokkeet.

”Elä kailota, joku vielä kuulee”, Sofia vastasi.

”Mitäs tuossa nyt on, luonnollinen asia”, Johannaa vain nauratti. ”Tuut sitten ajoissa meijän kautta, otetaan yhet siiderit, ku laitetaan. Miul on jemmattuna.”

”Selevä, käyn vaan kotona noppeesti. ”  Hiukset piti tietenkin laittaa ja meikki. Johannan tukka oli värjätty sysimustaksi. Toiselta sivulta se oli ajeltu ihan lyhyeksi. Sofia oli joutunut tyytymään muutamaan pinkkiin raitaan vaaleassa tukassaan, kun isi oli sanonut, ettei hänelle sopinut musta. ”Sie et ymmärrä muojista mittään. Onhan Pakarisen Hannallakin musta letti”, Sofia oli yrittänyt.

”Se näyttääki ihan noita-akalta”, isiä oli vain huvittanut tyttären tinkaaminen.

”No ei takuulla näytä, iskä! Elä viitti, mie kyllä värjään ja tatskankin aijon ottaa. Pienen perhosen tähän.”  Hän taputteli olkavarttaan. Mutta tietenkin asia päättyi niin, että isin kanta voitti.  ”Etpä värjää ja tatskatkin saap jäähä ottamatta niin kauan kun jalakas on meijän ruokapöyvän alla!” Isi sanoi ja kutitti olkapäistä. ”Tiijä se, isin rinsessa!” Isi ei ollut koskaan oikeasti vihainen, mutta jämpti se kyllä oli.  Äiti olisi antanut periksi, mutta äidin mielipide ei paljoa painanut, kun oli Sofiasta kyse. Sofia oli isin tyttö. Isin silmäterä, niin kuin iskä usein totesi.

 

Johanna pälätti koko ajan kun hiuksia ja meikkejä laitettiin. Joku kebabpaikan myyjä sillä nyt oli syynissä. Sofiaa ärsytti. Hän olisi halunnut puhua biiseistä, harjoitella vähän. Häntä hermostutti aika tavalla. Tämä olisi ensimmäinen julkinen esiintyminen. Musiikkitunneilla laulettuja sinivalkoisia ei otettu huomioon eikä mikkiin totuttelua Läski-Villen kellarissa. Läski-Villen äiti oli ostanut sille karaokelaitteet, kun sitä kiusattiin.  Kellariin oli sisustettu jonkinlainen studio. Jopa loppui kiusaaminen, kun Villen kellarista tuli kokoontumispaikka. Johanna ei ollut kovin kummoinen laulaja, ei pysynyt edes nuotissa ja äänikin oli enempi epävakaa. Siitä lähtien, kun Sofia oli päättänyt, että hänestä tulee laulaja, oli Johanna alkanut tuntua vieraalta, erilaiselta. Hän itse oli taiteilija sielultaan, Johanna ei. Näin se oli.

 ”Pyörät vaan parkkiin ja menoks”, Johanna mesosi kun he ajoivat torin yli pubin eteen. Sarita’s Wine Bar oli rakennuksen laidassa, toisella puolella oli Toinin Asuste. Siellä myytiin raappahousua ja flanellista yöpaitaa, kotitakkia ja esiliinaa, sellaista isoäidinaikaista päällepantavaa. Mutta molemmilla yrittäjillä riitti asiakkaita.  Saritan naispuoliset asiakkaat kuitenkin hakivat asusteensa paikallisesta osuuskaupasta elleivät sitten ihan kaupungista, iästä riippumatta.

 

” Kaunottaret sieltä vaan sissään”, klani portsari kehotti kettingit vyötäröllä helisten. Johanna oli valistanut, että tämä oli Samuli, viikonloppuportsari. Hänen  veljensä kavereita. ”Ja  ketäs nää uutukaiset untuvikot on? Onko sitä ikkää?” Tytöt kaivelivat henkareitaan näytille.  

”Terve Samuli, et sie minnuu tunne? Antonin sisko, Johanna!”

”No kato, per… mie jo vähä aattelin. Missäs välissä sitä on nuin isoks ehitty? Entäs tää vaalee enkeli?”

Baari oli Sofian mielestä aika tyylikäs. Vähän sellainen siirtomaatyylinen, tummaa puuta ja samettia, messinkiä ja vanhanaikaisia mainoksia, gramofonien ja polkupyörien kuvia. Kiemuraisia tuolinjalkoja, baaritiski katoksineen. Olut- ja viinilasit roikkuivat baaritiskin yläpuolella ja Sarita palveli tiskin takana. Saritalla oli pitkä tukka ja punaiset huulet. Ja hymy herkässä.  Paikka oli jo lähes täynnä. Selvähän se, lauantai-ilta ja karaoke.  Sofia ei uskaltanut paljon ympärilleen vilkuilla, mutta sen hän pani merkille, että väki näytti heitä vanhemmalta. Johanna ja hän taisivat olla nuorimmasta päästä. Parhaillaan lauloi laiha, pieni nainen täysin palkein Aikuista naista, ohuet kiharat olkapäille valuen. Ei pärjännyt alkuperäiselle versiolle alkuunkaan vaikka kuinka hiveli verkkosukkaan verhottua reittään.

Johanna haki heille siiderit ja samalla biisilistan.

”Kuule, tuolla on takuulla se Lassi, vähän jää tuonne nurkan taa. Kurkkaa varovasti. ”

”Ai se Idols-Lassiko, elä nyt omias puhu, mitä se täällä tekis, sehän on Tampereella. Sehän on stara nykysin, varmaan on joku keikka tännäänkin”, Sofia kuittasi ja kulautti jo lasistaan. Jännitys oli saatava kesytettyä.

”No kait nekin pittää vappaata joskus. Täältäpäinhän se on kotosin.”

”Ei oo, kun Hämmeestä.  Katotaan tätä listaa nyt. Tuut sitten esittämmään miun kanssa sen Uskon kohtaloon, iso tyttö oon.” Sitä tytöt oli harjoitelleet niin paljon, että Villen kellarissa jo kyllästyivät.  ”Myö taijetaan olla nuorimpia, kaikki näyttää ihan ikälopuilta.”

”Hei, kato, tuol on se!” Johanna veti henkeä ja jäi tuijottamaan.

”Kuka?”

”No se turkkilainen, se mistä mie puhuin. Sieltä kebab-baarissa. Näin tännään, kun hain meille töihin lounaskebabit.” Johanna oli harjoittelemassa meijerin konttorissa. ”Se on iiihana! Puhhuu suomee jo, vaikka on ollu vasta vähän aikaa. Se paikka on sen sedän, se baari siis. Kato nyt, eikö oo kuul, tosi hani. Vautsi vau, tuon mie kyllä isken!”  Johanna näytti päättäväiseltä tuijottaessaan turkkilaista häpeämättömästi. Mies käänsikin katseensa heidän pöytäänsä, hymyili ja nyökkäsi kevyesti. Sofiasta näytti, että häntä se katseli.

”Ruppeet turkkilaisen rouvaks, niinpä justiisa. Kohta sul on sitte kymmenen kakaraa ja huivi päässä”, hän tuhahti vähän nolona siitä, etteivät turkkilaisen pikisilmät todellakaan pälyilleet Johannaa, vaan häntä. ”Ja murjotat mökissä sen lapslaumas ja anoppis kanssa kun taas miehes liituaa karaokebaareissa. Ne on sellasia kaikki, lehessäkin sanottiin”, hän lopetti luoden silmänsä laululistaan.  Hän valikoi ja valikoi, empi, mutta sai kuin saikin ruksattua sieltä jonkun biisin.

Samalla Sofian lasi tyhjeni vauhdikkaasti, häntä alkoi hermostuttaa yhä enemmän, kämmenet hikosivat. Johanna sanoi, että se oli nyt Sofian vuoro hakea uudet juomat. Jalat hieman tutisten hän nousi ja lähti kohti baaritiskiä. Sen verran hän jo uskalsi kurkata –siiderin vaikutuksella – että erotti tarkemmin turkkilaisen. Komea se oli, katsoi häntä ihan suoraan. Ja hymyili! Valkoiset hampaat. Mitenkä sitä nyt noin hymyillään vieraalle? Ei täällä ollut sellainen tapana, Sofiaa kiukutti. Sitten hän muisti katsoa kulman takana oleviin pöytiin. Johanna oli oikeassa, ihan näytti Idols-Lassilta tuo yks kaveri. Mutta kun näki vaan sivusta. Ei se se voinut olla, ei millään. Mutta samaa oli näköä.  

Laulajat esiintyivät kukin tyylillään, kappaleet olivat laidasta laitaan. Rautakaupan Teemu hoilasi Albatrossia ja karaoke-emäntä avonaisessa t-paidassaan esiintyi itsekin, lauloi Menolipun.  Joku poninhäntä-pullanaama mammanpoika esitti Neljää Ruusua, silmät kiinni lauloi. Vähän meni nuotin vierestä, mutta ainesta olisi, arvioi Sofia asiantuntevasti. Laulutunteja ja stailausta vaan. Kyllä Sofia tiesi, olihan hänen tätinsä sentään laulaja. 

Äkkiä olikin tyttöjen vuoro.  Polvia heikotti, mutta lavalle oli mentävä. Johanna juoksi edellä mustissaan, korot vain kopisivat.  Sofialla oli mustat legginsit ja valkoinen t-paita päällysneuleineen. Musiikki ryöpsähti  kaiuttimista, sanat vilisivät monitorilla, ihan liian nopeasti ne punastuivat kukin vuorollaan!  Kappale oli jo ehtinyt toiseen säkeeseen: ”…mä katkon sun peukalon…”, ennen kuin he pääsivät kunnolla rytmiin, ja vauhtiin he pääsivät varsinaisesti vasta kertosäkeessä: ”Hei kohtaloo-o-o, oon iso tyttö joo-o-o, ja mä päätän sen, kenen oon tai en!” Omaa ääntään ei kuullut, mutta täysillä he hoilasivat. Turkkilainen hymyili, kaikki katsoivat. Johanna pani parastaan, hetkuttikin. Sofia päätti, ettei hän ole sen huonompi…

Kikattaen he palasivat paikoilleen, aplodit olivat paremmat kuin tähänastisilla esiintyjillä. Turkkilainen sekä samassa pöydässä istuvat pari muuta tyyppiä taputtivat eniten ja pian tyttöjen pöytään ilmestyi uutta juotavaa. Turkkilaisen pöydästä nostettiin lasia.

Ovella kävi trafiikki, tupakoitsijat ravasivat sisään ja ulos, Samuli vartioi liikennettä kuin flegmaattinen, raskastekoinen vahtikoira. Hän oli sen verran iso ja sen verran kalju, että jengi totteli, eikä vienyt juomia ulos. Turkkilainenkin teki lähtöä tupakalle, kääntyi tyttöihin päin ja iski silmää.  Sofia tiesi, että se oli hänelle.  Mutta hän ei ollut näkevinäänkään, ei häntä kiinnostanut, sitä paitsi pian olisi taas hänen vuoronsa. Hän osasi valitsemansa kappaleen ulkoa vaikka unissaan, se oli Jenni Vartiaisen Muruseni. Sen hän laulaisi myös Idolsin karsinnoissa, jos Jone pyytäisi laulamaan suomeksi. Alkuun hän kyllä ottaisi luulot pois Jonelta ja koko raadilta, hämmästykööt, kun hän vetäisisi vähän Adelea,  sen kappaleen, Someone like you. Hän oli katsonut Adelen videon miljoona kertaa.

Johanna ryntäsi pystyyn: ”Näitkö, silimää iski! Sehän tarkottaa, että tuu perässä!”

”Et oo tosissas, et kyllä mee! Mie suutun…”, Sofia yritti, mutta Johannaa vietiin jo. Nytkö Johanna lähti ulos, juuri kun Sofian vuoro tulisi? Ja eikö se huomannut, että turkkilainen ei ollut ollenkaan kiinnostunut siitä, ei ne tummista välittäneet. Mitäs värjäsi kuontalonsa ja nyrhi vielä tuon toisen sivunkin! Sofia tunsi kiukun puskevan pintaan. Teki mieli kiljua, että antaa vetää vaan, senkin neiti Tukijaturva! Ja että minnuu se katsoo, mie oon se aito blondi.

Eikö tämän pitänyt olla hänen iltansa? Eikö noita miehiä ehtinyt toistenkin katsastaa? Esiintymässä oli parhaillaan joku punapäinen Riinamaria,  siellä se yritti pysyä Kaija Koon kappaleen juonessa. Vyötärömakkarat lainehtivat jähmeästi, kun hän kääntelehti Tinakenkätytön tahdissa. Tuonkin biisin hän, Sofia, osasi tuhat kertaa paremmin.

Salissa oli aikamoinen hälinä, tuolit kolisivat, lasit kilisivät, jengi ravasi baaritiskillä ja vessassa. Sarita jakeli juomia. Esitysten piti olla tosi hyviä, ennen kuin kansa vaivautui kuuntelemaan.  Ei voinut mitään, nyt emäntä kuulutti, että vuorossa oli Sofia. ”Hän esittää meille  kappaleen Missä muruseni on. Missähän se lie, sitäpä sopii kysellä, jos ei se näin lauantai-iltana istu samassa pöydässä!” karaoke-emäntä oli olevinaan vitsikäs. ”Annetaanpa aplodit Sofialle!” Pakko oli nousta, pakko mennä lavalle, ihan yksin. Johanna poissa, onneksi kuitenkin myös turkkilainenkin poissa siitä hymyilemästä. Lassi vilkaisi olkansa yli.

Sofia seisoi jo mikrofoni kädessään, kun hänen sydämensä pysähtyi. Ovelle oli ilmestynyt pitkä kaveri, joka tähyili pöytää.  Sofia viittasi emännälle, että odottaisi vähän. Hänen täytyi koota itsensä. ”Ihan sekunti, pliis!”  Tulija löysi samassa ystävänsä, hän suunnisti suoraan sinne Idols-Lassin pöytään. Tulijalla ei ollut pipoa, eikä viiksiä, mutta Sofia tunnisti hänet takuuvarmasti. Se oli Tomi. Jotenkin harteikkaampi ja siistimpi, aikuisempi. Tomi se oli.

Kaikki oli pilalla, miten hän voisi esiintyä!  Koivu-amma! Iskä!

Hengitä! Jos et nyt uskalla, miten uskallat sitten teatteriviikonlopussa, miten uskallat sitten livenä. Taiteilija uskaltaa, jännitys vain parantaa esiintymistä. Nyt piti sitä paitsi näyttää Idols-Lassillekin, joka oli pelännyt ja jännittänyt. Jos se nyt oli hän. Piti näyttää, että näillä mennään, tästä lähtee. Joku puhui hänen päässään, se oli ehkä koivu-amma tai sitten se oli Kanerva-täti. Hän viittasi emännälle, musiikkia, pliis!

”Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan…” Samassa hän oli Jenni, hän oli muuttunut Jenniksi, hän oli yhtä kaunis, pitkät tummat hiukset, ääni hieman nariseva, aavistus käheyttä puhtauden raamiksi, hän eli laulussa ja sävelissä. Se ei ollut yhtään vaikeaa. Seurakunta vaikeni, ne luulivat, että Vartiaisen Jenni oli tullut paikalle, laulaisi ilmaiseksi heille täällä heidän omassa Saritassaan.  Sofia kääntyili samoin kuin Jenni videossaan, katse alasluotuna, välillä hän nosti katseensa raukeana, vaikka mitään hän ei nähnyt.

”Tuule tuuli, sinne missä muruseni on…” , Tomi oli noussut seisomaan,  menossa baaritiskille juotavaa hakemaan, pysähtynyt keskelle lattiaa pöytien väliin. ”…leiki hetki hänen hiuksillaan…” Katsoi häntä suoraan, Sofia vaistosi sen, vaikka hän katsoi sanoja monitorissa. Hänen ei olisi tarvinnut, eikä hän niitä nähnytkään. Hän veti sielunsa kyllyydestä, odotteli rauhassa sävelmän herkät hopeakellot, kun ne tipahtelivat säkeiden väliin.

Samassa ovi kävi, turkkilainen ryntäsi sisään, pysähtyi miltei lavan eteen.  Samuli vilkuili lavan suuntaan. Sofia ei tiennyt, että hänet oli nähty ikkunan läpi. Perässä tuli äänekkäästi rymistellen turkkilaisen kanssa samassa pöydässä istunut kaveri. Tällä oli nyt joku ongelma. Sofia ei tajunnut mitä tapahtui, kaikki kävi niin äkkiä.  Kaveri kävi turkkilaiseen käsiksi ja ärjyi: ”Saatanan musulmaani, mee sie omia likkojas vahtaamaan. Tää mimmi on miun, perkele!” Sekunnissa lavan edessä oli menossa täysi tappelu.  Hänestäkö tapeltiin vai naisistako yleensä? Jotain kytenyttä puhkesi paloksi. Mitä ulkona oli mahtanut tapahtua? Osallisia oli hetkessä useita, kuin jääkiekkomatsissa. Samuli pyrki paikalle, mutta ennen kuin hän sai pahimmista tappelijoista niskaotteen oli monenlaista vahinkoa tapahtunut.  ”Soitapa Sarita polliisi!”, hän huikkasi omistajalle.

Kaikki pilalla! Sofia ei melkein saanut henkeä, kädet tärisivät, kaikki tärisi. Siideri lainehti mahassa ja läikkyi yli päässä. Hän ryntäsi alas miltei kompuroiden, nappasi jakkunsa tuolin selkämykseltä. Ovensuussa seisoi Johanna ja muutama muu asiakas, Sofia ei edes nähnyt heitä eikä kuullut Johannaa. Pois oli päästävä, ulos ja pian. Heti. Ovi ponnahti auki, hän  ryntäsi pyörälle, kyyneleet valuivat kuumina poskilla, sumensivat silmät. Lukko auki, missä avain? Mene nyt lukkoon, aukea nyt, kynsi katkesi, laukun hihna karkasi pinnojen väliin, korko lipesi polkimelta.  Hetki muuttui mielessä ikuisuudeksi, ennen kuin hän oli pyörän selässä ja suunnisti torin poikki. Hän ei nähnyt eteensä, yhtä harmaata sumua vain, kalvo silmissä, meikkiä ja kyyneleitä. Elämä oli lopussa. Tomi siellä sillä tavoin varoittamatta! Ja hänen esityksensä oli mennyt niin pieleen kuin vain voi, kun ne pirun tappelijat olivat ilmestyneet siihen. Mokoma turkkilainen ja se toinen, suomalainen juntti! Imbesillit tumpelot. Hän ei ikimaailmassa enää astuisi Saritan baariin. Maine pilalla. Joku tyhmä lehmä siellä veisaamassa Jennin laulua, mitä se ittestään oikein luuli? Idolsiinko muka hän?

Sofia polki kuin vimmattu. Hän ei kuullut, kun Johanna huusi perään eikä nähnyt myöskään torin pinnassa olevaa kuoppaa. Olihan se siinä ollut, routa oli avannut onkalon jo viikkoja sitten, eikä kunnasta oltu muka ehditty vielä korjaamaan. Varoituksena siinä oli vaivainen oksa, nyt ei sitäkään.  Sekuntia myöhemmin pyörä rysähti siihen, kypärä lensi kaaressa korista samaa tahtia kuin tyttö pyörän selästä.

 

Sofia heräsi siihen, että joku siirsi häntä varovasti, ihan vähän.

”Sattuiko pahasti?”, kysyi Tomi. ”Älä liiku, jos vaikka murtu jottain. Soittavat ambulanssia.”

”Ei miul mittään tartte, ei käyny kuinkaan. Mistä sie…”  Sofian maailma pyöri ympäri, oli huono olo ja samalla autuas.

”Mitä sie nyt silleen lähit? Törmäileen. Pilasivat esitykses mokomat, oisit vaan alottanut alusta, ku ne saatiin rauhottummaan!” Tomi sanoi. Sofia pyrki pystyyn. Hävetti, mutta sielu läikehti sateenkaaren väreissä.  

”Elä elä nyt yritä, parasta, että kattovat terveyskeskuksessa. Kun tajukin meni.  Kuule, siehä laulat ku enkeli. ” Tomi sanoi ja silitti  poskea. ”Miehä jo tiesinkin sen, ku siellä riparilla sinnuu kuuntelin.”

”Miten sie, mistä sie…”, teki mieli tarttua Tomin kädestä ja painaa se tiiviimmin poskelle.

”Mie oon Pelastusopistossa, siitähän mie. Se oli heti rynnättävä ulos, kun se kaveris huuteli salliin, että oot kaatunut.”, Tomin ääni oli kuin maitoa ja hunajaa. ”ihan rauhassa tyttö pien! Meille on kato terotettu, että on oltava valamiita ku partiopojat. Muuten en ois tainnu uskaltaa lähestyy… ku sie oot niin perhanan kaunis”, Tomi naurahti ja hymyili päälle niin ihanasti, että Sofian päässä soivat pienet kellot ja laulun sanat: ”…kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin, kerro häntä ootan yhä vain…”  

”Pyöräs tais mennä lunastukseen”, Johannan ääni kuului jostain kaukaa. Hän tiesi sen jo itsekin: vihreä runko vääntynyt, kukkatarrat repeilleet. Se on maallista, Sofia ajatteli. Iskä kyllä ymmärtää. ”Vain kypärästä isi sannoo”, hän vastasi Johannalle ja katsoi Tomia rohkeasti silmiin.

 

 

 

 

 

 

 

Opaalisormus

Pariisin lentokentällä oli kenttävirkailijoiden lakko. Tietenkin, se on niiden arkea. Kanervalla ei ollut mahtia tehdä asialle mitään.  Hän oli aikonut lentää Suomeen jo edellisenä päivänä, mutta force major on force major huolimatta siitä, että kyseessä olivat mummin hautajaiset.  Mummi tuskin panisi pahakseen, vaikkei hän ehtisi. Kuolleethan eivät ole sitä eivätkä tätä mieltä, mutta jos mummi vaikka tarkkailisi tätä kaikkea sieltä jostakin, Kanervalle hän kyllä sallii myöhästymiset siinä missä oli aina sallinut kaiken muunkin. Kanerva oli mummin lempilapsenlapsi, se ei ollut jäänyt kellekään epäselväksi.

He istuivat eräässä lentokentän hälisevistä baareista odottamassa lisätietoja. Ihmiset tulivat ja menivät, vetolaukut kolisivat, lapset karkailivat vanhemmiltaan. Kamelinkarvaulsterin liepeet tuulettivat Kanervan vetolaukkua, kun tyylikäs mies kiiruhti ohi olutlasi toisessa kädessään ja toisessa puhelin, hankalasti  korvalla. Kovaäänisten epäselvät kuulutukset kaikuivat taukoamattomana virtana.

Jean-Claude oli mietteliäs, käsi liikutteli kahvikuppia. Hän istui katsellen ohikulkijoita, kulmat hieman kurtussa, niin kuin olisi tärkeäkin asia ollut pohdinnan alla. Kanerva tunsi, että jotain oli tapahtunut keikan viimeisinä päivinä.  Ensin hän ei ollut tajunnut  sitä. Olihan siinä ollut kiirettä, sopimisia, harjoituksia, uusia ihmisiä. Jean-Claudella oli uusi projektikin alullaan. Sitä oli pitänyt alustaa, samoin ne lukuisat akuutit asiat. Ehkä se oli ollut vain sitä. Tai sitten… Kanervalla oli pahat aavistukset, mutta hän ei saanut kysyttyä. Hän pelkäsi vastausta. Hän ei vielä ollut valmis kuulemaan, että tämä oli nyt ohi. Ei vielä, piti saada valmistautua, piti ehtiä panssaroida sielunsa, kovaksi ja kiiltäväksi. Siihen eivät mitkään pettymykset uppoaisi. Ei mitään lupauksia oltu annettu, kyllä hän sen tajusi. Omaa mielikuvitusta kaikki. Tietenkin tämä oli ollut Jean-Claudelle vain ajanvietettä, yksi suhde loputtomassa jonossa. Uusia tähtiähän tuli Jean-Clauden elämään sitä mukaa, kun entisiä meni. Niin se oli. Mitä ihmettä hän olikaan kuvitellut, typerä nainen! Olisi pitänyt pysytellä vain työsuhteessa, olisi pitänyt jaksaa vastustaa noita silmiä, intensiivistä katsetta. Kurkkua kuristi, silmiä kirveli.  Ahdistava tunne kasvoi , täytti koko pään.  Pitäisi pian päästä pois. Naivia oli ollut kuvitella, että Rivieran matka olisi joku käännekohta heidän pikkuromanssissaan. Että Jean-Claude muka oli järjestänyt sen romanttiset aikeet mielessään. Katastrofi koko matka! Ilmoitus mummin kuolemasta, epävarmuus tilanteesta Jean-Clauden kanssa. Kanervasta tuntui, että esiintymisissäkin oli ollut säröä. Jean-Claude oli varmasti huomannut, ettei hän lopultakaan mikään kaksinen laulaja ollut. Kaikki mummin opit, korkeakouluopinnot ja kalliit laulutunnit Helsingissä siltä uuden tekniikan gurulta, turhaa vaivaa. Lahjat olivat enemmän mielikuvissa kuin todellisuudessa, kolmas sija Voice of Finlandissa, pirun huono sijoitus. Mitä väliä! Huono vuosikerta, kyllähän siinä ylsi kolmannelle sijalle vaikka variksen äänellä. Kanerva pyöritteli sormustaan, yritti hänkin katsella välinpitämättömänä ohi rullaavaa vetolaukkujen paraatia. Piti puristaa salaa pikkusormea, että sai kyyneleet pysäytettyä juuri ennen kuin pato murtuisi.

Lentokentän baarissa mies ensimmäisen kerran kommentoi Kanervan sormusta. Kun Kanerva oli mummin kuoliniltana illallispöydässä yrittänyt kertoa, että yksi mies, mummin vanha ystävä, oli juossut hänen peräänsä ja tuonut sormuksen, Jean-Claude oli vain katsahtanut häneen ja hymähtänyt toisesta suupielestään. Ei varmaan ollut edes kuullut. Nyt hän huokasi pitkästyneen oloisena, antoi sitten katseensa siirtyä Kanervaan. Suupielet vetäytyivät teennäiseen hymyyn. ”Keikka meni putkeen, sinusta on tulossa hyvä, Kanerva. Todella hyvä.” Sitten hän otti Kanervan oikean käden käteensä ja katsoi nimettömän sormusta. Pyöritteli sitä. ”Erikoinen, todella kaunis, yksinkertaisen tyylikäs…Jännästi hennot sateenkaaren värit, opaaliko tämä on?” Kanervan vastaus kuulosti nyyhkäisyltä: ”Niin, se on… On, on se opaali, tuo kuulemma epäonnea", hän yritti naurahtaa. Mutta Jean-Clauden huomio oli jo muualla, hän veti kätensä pois ja alkoi kulmiaan rypistäen  puhua näistä ainaisista lakoista. Miten ihanat hänen silmänsä olivat, savunharmaat, erikoinen väri. Ja ne kiiltävän mustat ripset. Katso minuun, älä muualle! Mutta Jean-Claudesta tämä lakkoasia oli tällä hetkellä se olennaisin. ”Vievät tavallisen työtätekevän aikataulut ihan sekaisin.Jaksa tässä nyt olla solidaarinen…Toivottavasti pääset lähtemään tänään, minun on ihan pakko mennä tapaamaan Georgea. Soitellaan sitten jatkosta”, hän vilkaisi Kanervaa, kylmän bisnesmäisesti. ”Minä en nyt sitten sovi sinulle mitään, mutta jouluhan on jo...”

Kanervan kurkkua oli kuristanut. Noinko vain? Tällaista puhetta tässä nyt vain pidettiin? Oliko tämä nyt sitten loppu, näinkö Jean-Claude sen teki? Tulisiko tekstiviesti perästäpäin? Se oli nykyisin tapana, eroilmoitus tekstiviestinä. Opaalisormus, mummin sormus, hän pyöritteli sitä nyt itse, muka keskittyen pelkästään siihen. Opaali toi murhetta ja epäonnea. Sellainen oli uskomus. Sitä oli mummikin sanonut, vaikka oli aina kantanut sitä.

”Sen antoi isäs isä, kun sun isä syntyi. Kun isäs kuoli sitten, ajattelin, että sitä se sormus tiesi, sitä ja paljon muutakin”, mummi oli huokaissut joskus kauan sitten, silitellyt sormustaan hetken ja vaihtanut puheenaihetta.  Pienenä sormus oli ollut Kanervan mielestä ruma. Kiveä ympäröivä kultakin oli jotenkin haalistunutta. Jotkut lehdykät muka pitelivät kiveä, joka oli kuin sumea kastepisara. Timantteja siinä kuului olla. Mikä se nyt tuollainen väritön kivi oli, ei mitään loistetta ja kimmellystä. Äidin sormuksissa timantit hehkuivat, niissä sateenkaaren värit ihan säkenöivät. Äiti se halusi aina loistaa ja säkenöidä. Vanhempana hän ymmärsi, että äiti oli mauton. Ehkä mummin yksinkertainen, näyttävän tyylikäs olemus kasvatti hänet huomaamaan sellaisen. Mutta teini-iässä mummin sormus vielä tuntui toivottoman vanhanaikaiselta. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä. Ja opaaleja, huh. Murhia Agatha Christien tapaan.

Eron hetkellä Jean-Claude hyväili häntä kevyesti niskasta, katsoi syvälle silmiin. ”Pärjäile, tyttö. Hyvää Suomen-matkaa. Ei voi kai oikein toivottaa hyviä hautajaisia”, Jean-Claude naurahti, taputti vielä kevyesti olalle. ”Mutta koeta kestää se kaikki, olen hengessä mukana”. Tuskinpa, Kanerva ajatteli happamesti mutta sydän tuntui pakahtuvan. Suudelmaa mallaava hipaisu molemmille poskille sekä vielä otsalle ja mies meni. Turvatarkastukseen mennessään hän katsoi Jean-Clauden suuntaan, mutta näki vain loittonevan selän. Käänny, katso tänne, käänny! Kanerva huusi mielessään. Mies ei kääntynyt, kiirehti vain menojaan.

 

Kanerva heitti kiireesti tavaransa hotelliin, paikkakunnan ainoaan, ja jatkoi suoraan Kanervalaan. Sisko oli siellä organisoinut järjestelyt, Yrjänä oli varoitellut puhelimessa.”Siellä se Synnöve pyyhältää ees taas kuin maailmanloppu ois tulossa, parasta kait pysyä poissa jaloista.  Hyvä jos Elsakaan uskaltaa sisälle.” Veli oli tarjoutunut hakemaan hänet ihan Helsingistä asti tai ainakin paikalliskentältä, mutta Kanerva oli vakuuttanut selviävänsä yksin. Yrjänä oli aina niin avulias, hössöttävä kyllä, mutta avulias.

Yrjänän vaimo Elsa kiirehti eteiseen, kun kuuli, että ovi kävi.

”Hei vaan Kanerva ja tervetulloo. Näihän tässä sitten kävi, pitihän se tietää. Jotta ikävissä merkeissä…”, käly hymyili sisäänpäin, yritti näyttää surulliselta. Kanerva tiesi, että mummin poismeno ei Elsaa isommin liikuttanut, mutta murheelliselta kuului näyttää. Sitten kälyn ilme kirkastui: ”Sinnuu on kuule ootettu! Hienoo, kun kerkesit ja tulit. Ja missäs on tavaras? Ethän sie vaan hotelliin…? Oot sie laihtunut? Herrajestas, kohtahan sinnuu ei erota ennää. Mites se kiertue meni?  Ottiko voimille?”

”No, kiitos, kyllähän se meni…Ja nyt ollaan sitten täällä.” Kanerva yritti väliin.

” Oot sie vaan aika…oot sie aika… Sofia on kovin oottannu. Aatteli, että jos jelppisit häntä vähäsen. Ihana kun ehit sentään.” Elsa jatkoi. Hän oli aina ystävällinen, hän tuli kaikkien kanssa toimeen.  Puhelias, mutta ystävällinen. Yrjänä ja Elsa olivat sopuisa pari, Kanervan mielestä vähän hömelöitä molemmat, harmittomia kuitenkin. Yrjänä oli letkeä tyyppi, ikinä ei puhunut vakavasti mistään. Elsa kuittasi hankalat asiat käden heilautuksella. Heissä ei ollut tarpeeksi kipinää saamaan edes riitaa aikaan. Käly halasi Kanervaa. 

Kanerva heitti takkinsa naulakkoon, sateenvarjo kolahti tutusti korkeaan telineeseen. Tänne ei sopinut pieniä sateenvarjoja tuoda, sinne ne olisivat hukkuneet telineen uumeniin.  Mummi oli ollut isojen ystävä, isot lierit, liehuvat liepeet, valtavat korvakorut. Kaiken oli pitänyt olla näyttävää, tyylikästä ja yksinkertaista,  ei mitään pikkusieviä siperröksiä. Naisen pittää näkkyy ja olla, oli mummi sanonut ja nakannut niskojaan.

”Hotelliin menin, on se parempi, saa olla omissa oloissaan, ne aamutoimet ja...”

Synnöve-sisko kurkisti keittiön ovesta. ”Ai, katohan vaan!” hän tervehti. ”Häh, Kanervalleko nyt nämä olot kelpais, niin on tottunut valmiiseen! Vaikka ei taida meidän paikallisessa kestikievarissa sentään viittiä olla tarjolla”, hän jatkoi. Ilme peruslukemilla, punainen poninhäntä vaan keikkui.  Sekä Synnöve että Yrjänä olivat perineet punertavat hiuksensa Jukka-isältään.

”Malttoi sentään maailmantähti mummin hautajaisiin poiketa kiireiltään!” Ei tullut sisko kättelemään, saati halaamaan.  Pyyhki käsiään esiliinaan pyörähtäessään takaisin keittiöön.  Mummin marimekkoesiliinaan. Kanerva tiesi sen ilmeen: toinen suupieli nousi hymähdykseen.

”Ai, päivää vaan sullekin sisko, kiva nähdä pitkästä aikaa”, napautti Kanerva takaisin. Kiukku kihahti vereen, hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. 

Synnöve ei ollut kiltti niin kuin Elsa. Ei todellakaan, hän oli tiukka täti.  Melko jykevää tekoakin. Tuntui paisuvan vuosi vuodelta. Nyt näytti olevan tiedossa pahempaa kuin Kanerva oli odottanut. Hautajaisjärjestelyt näköjään kävivät hermoon.  Kanerva vaihtoi katseen Elsan kanssa. Elsa pyöräytti silmiään ja huokasi äänettömästi.

”No miksen olis malttanut, tietenkin, mummi oli minulle läheinen”, Kanerva sanoi kireästi. Päässä käväisi ajatus, että parasta olisi häipyä saman tien. Mummi ymmärtäisi, että hän ei nyt jaksaisi alkaa tätä iänikuista. Sitten hän kuitenkin meni Synnöven perässä keittiöön. ”Tiedäthän sinä sen, mummi oli mulle…”, hän nielaisi lopun, nähdessään Synnöven ilmeen. Synnöven veitsi naputti vihanneksia kiivaasti  pieniksi  puuhellan viereisellä työpöydällä.

Elsakin palasi keittiöön, istahti  keskellä olevan ruokapöydän  tuolille ja jatkoi kakkutaikinan vaahdottamista. Sokeri- ja voivaahdon tuli olla valkoista ja ilmavaa, puukauha hieroi aineksia kulhon reunaa vasten kuin viimeistä päivää.  Elsa syventyi taikinaansa, ei ollut näkevinään katseiden salamointia sisarusten välillä. Elsa ei halunnut olla osallisena, nolo tilanne jälleen kerran. Synnöve oli pisteliäs lähes aina, mutta erityisesti Kanervaa kohtaan. Kateutta, Elsa oli päätellyt jo aikaa sitten.

”Niinpä juu, varmaan oli mummi sulle niinmaar lähheine, juu, alusta alkaen, ei kai sulle nimmeekään olisi muuten talon mukkaan annettu. Mutta kukahan se täällä on jaksanut mummista huolehtii, ko se lempilaps on vaan maalimalla huijellu? Eikähän se mummin hoitaminen  ollukkaan mikkään ihan yksinkertane tehtävä.  Potilas oli, sanoisko että ihan vähäse vaativainen. Vanha rouva, Emma-rouva! Hyvä, kun pääsi pois lopultakin, ehkäpä se meikäläisennii olo siitä helpottuu vähitelle.”

Kanerva huokasi syvään. Taas tätä. Hän risti käsivartensa puuskaan ja loi katseensa salusiinien yli pihalle. Sadepilvet olivat hajaantuneet. Syyshortensian kukat ryöppysivät komeana vaahtona suuresta pensaasta. Aidan virkaa tekevä pensashanhikkien rivistö loisti keltaisena.  Pihan toisella puolen auringon säteet paistoivat takaisin piharakennuksen ikkunoista. Se oli äidin ja Jukka-isän koti.

Miten raskasta tämä tällainen, olisihan se pitänyt arvata. Kaikki pielessä. Aina piti siitä talon nimestäkin jotain lohkoa. Aina. Kanerva oli kuullut sen varmaan tuhat kertaa Synnöven suusta.  Totta oli, että mummi oli ominut hänet jo sylivauvana. Pojantyttären, isin prinsessan. Äidillä ei paljoa ollut sanomista, mummi määräsi. Kun isä sitten kuoli omituiseen kuumeeseen Synnöven ollessa vielä ihan pieni, mummi upotti surunsa lapsen hoitamiseen. Mummin Kanerva, pianon sävelin tuuditeltu. Kanerva oli osannut laulaa jo ennen kuin puhui. Mummi oli opastanut, taikonut flyygelistään surullisimmat soinnut, kauneimmat melodiat. Ja ne laulut. Hän muisti elävästi mummin sylin ja rinnan sisällä kaikuvan äänen, kun mummi lauloi hänelle. Kukaan muu ei koskaan istunut mummin sylissä, ei Synnöve eikä Yrjänä. Vähitellen pianostakin oli löytynyt uusi rytmi, hitaasti avautuvaa hilpeyttä, veikistelevää huumoria, ilakointia, viettelevää kepeyttä. Jatsia. Chansoneita. Isoon saliin ei ollut kenelläkään asiaa, se oli mummin ja Kanervan valtakunta.

Äiti oli nuori, eikä kauan ollut jaksanut esittää lesken osaansa. Oli alkanut juosta ravintoloissa ja ties missä huvituksissa. Kohtalaisen pian hän oli löytänyt uuden miehen, Jukan. Silloin he asuivat Kanervalassa, päärakennuksessa. Synnöve syntyi, kun Kanerva ei ollut vielä neljää täyttänyt ja pian maailmaan tupsahti myös Yrjänä. Mummi ei heistä piitannut, eiväthän Synnöve ja Yrjänä olleet enää mummin ainokaisen lapsia. He olivat niin erinäköisiäkin, musiikillisesti lahjattomia, mummin mielestä tuskin muutenkaan mitään ruudinkeksijöitä. Hän ei edes kiinnostunut ottamaan selvää, hänellähän oli Kanerva. Ne toiset sisarukset kuuluivat sille naiselle, Roosalle, joka oli mummin mielestä ollut alun alkaen täysin väärä valinta Olaville. Hänen Olavilleen ei kukaan ollut ollut tarpeeksi hyvä. Mutta minkäs teit, Olavi oli vain itsepäisesti halunnut Roosan. Poikahan oli isäänsä tullut, omapäinen ja päättäväinen.

 

Mummin kuolinvuoteelle ei Kanerva ollut ehtinyt, mutta he olivat hyvästelleet toisensa jo neljä viikkoa sitten, juuri ennen Etelä-Ranskan esiintymisiä. Kanerva oli lentänyt Pariisista varta vasten tapaamaan mummia, kun Yrjänä oli ilmoittanut, että lopun ajat olivat alkaneet. Mummi oli ojentanut kuulaan valkean kätensä, jonka silkissä suonet risteilivät sinisinä. Hän oli tarttunut siihen molemmin käsin. Mummi, jonka kädet olivat väsymättä hakanneet pianoa: padam…padam…padam… Niin voimallisesti ja dramaattisesti. Mummi, jonka pitkät sormet olivat houkutelleet koskettimista salaperäiset tunnelmat, alakuloiset, miltei vaitonaiset tai viettelevän maagiset soinnut, jotka soivat päässä joskus päiväkausia. Ja hän oli laulanut, iloista ja surullista, ponnekasta tässä-ja-nyt-musiikkia ja hiljaisia kaikuja tuolta puolen. Mummi oli säestänyt, opastanut, oli aloitettu taas alusta, mummi oli nostanut oikean kätensä: nyt, nyt aloita, tästä mukkaan, tällä tahilla, noin just, noin, Kanerva! Just noin! Kyllä siusta vielä tullee…, kyllä siusta vielä kuullaan, sano miun sanoneen!

Mummin paksu, harmaantuva tukka oli heilahtanut, kun hän oli heittänyt päätään, silmät ummessa, nauttien sävelten soljumisesta, kasvot sulaen hymyyn, kun hän, Kanerva, oli osannut, laulanut kuin Piaf, yhtä rosoisesti ja voimalla. Tai kuin joku Miliza Korjus. Mummi punahuulineen, isoine korvakoruineen, iso marimekkokauhtana yllään. Kaikki ranskalaiset oli opeteltu, saksalaiset juomalaulut sekä kaikki Amerikan jatsin kulta-ajan laulajat myös. Kanerva ei ollut vielä kymmentä, kun hän matki Ellaa ja Peggy Leetä jo niin, ettei äkkinäinen eroa huomannut. Mummi se oli hänelle kaiken sen opettanut. Varmistanut pääsyn Sibelius Akatemiaan. Itse asiassa Kanerva ei voinut olla ihan varma, oliko mummi jopa puhunut hänet sisälle laitokseen, mummihan tunsi kaikki sieltä. Joskus hän olisi voinut vannoa, että Sibelius Akatemia oli mummin ansiota, ei hänen itsensä.

Neljä viikkoa sitten hän oli istunut mummin vuoteen vierellä ja kertonut, että hänellä on parin viikon keikka, tällä kertaa Rivieran kaupungeissa, mutta että hän tulisi takaisin. Mummin oli vaikea puhua, mutta hän oli tajunnut mummin sanoneen, että hän ei olisi täällä enää, nyt oli aika mennä.

”Mie meen universumiin. Ja mee sinäkin, lapsi, valloita maailma!” Ainakin Kanerva oli ymmärtävinään, että niin mummi taas sanoi. Niin kuin oli sanonut aina, jo silloin kun hän oli päiväkoti-iässä.

Mummi oli tuhahtanut muutaman sanan ”näistä täällä”, Kanerva oli ymmärtänyt, että kyse oli Synnövestä ja Synnöven miehestä, Veijosta.  Sitten mummi oli viitannut lähemmäksi ja hymyillyt salaperäisesti. Hän oli kuiskannut, että sormus oli yöpöydän laatikossa. Se oli tarkoitettu Kanervalle. Kyllähän Kanerva sen tiesi, mummi oli maininnut siitä jo vuosia sitten.

”Sitten kun miusta aika jättää, niin jos ei siulle muuta jää, niin jää miun opit ja tää sormus. Tän on siun isäs isä antanut mulle, kun isäs syntyi.” Sitä oli kerrattu. Nyt hän sitten oli sanonut, että sormus piti ottaa. Kanerva oli empinyt, mutta mummi oli rypistänyt kulmiaan ja kuiskannut vaivalloisesti. ”Minä halluun, että otat. Ota nyt,vie pois, ennen kun nämä ehtivät haaskalle.” Kanerva oli juuri ollut avaamassa laatikkoa, kun ovelta oli kulunut koputus ja Vanhatalon Eelis oli kurkistanut sisälle.

”Mitenkäs täällä voijaan, onkos Emman vointi yhtään kummosempi tännää?” Eelis asteli sisään hymyillen leveästi. Eelis oli ikäisekseen suoraryhtinen, vaatteet olivat istuvat ja nuorekkaat, farkut ja mukavannäköinen pusakka. Ei mikään ukkopaha vielä, hiuksetkin päässä, vaikka alkuperäinen väri oli jo aikaa sitten vaalentunut tuhkaksi.

Mummi oli hymyillyt ja puistanut väsyneesti päätään. Mitä tuo nyt taas tuossa teki, kertoi ilme. Samaan aikaan hyvillään ja ärtyneenä. Eelis ravasi Kanervalassa alvariinsa. Mummin tuttu vanhoilta ajoilta, suurtilallinen, aikoinaan kylän mahtimiehiä. Miksei vieläkin. Valtuuston hän oli kuitenkin jo jättänyt, vaimon viimeiset vuodet olivat vaatineet hänen läsnäoloaan.  Eelis oli hoitanut yhä kärttyisemmäksi dementoitunutta vaimoaan uskollisesti. Nyt Eelis oli leski. Virallisesti vapaa.

Elsa siitä oli maininnut jo aikaisemmin. Että Eelis vaikuttaa melkein kuin olis kosiopuuhissa.  Niin on alkanut kovasti visiteerata.

Mitä vielä, ystäviä ne ovat, oli Kanerva tuuminut. Mitä ne nyt vanhat ikäloput muuta. Aina ne olivat tunteneet, ihan nuoresta. Eeliksen vaimo oli ollut vaikea jo ennen sairastumistaan, ehkä lapsettomuus oli kalvanut. Eeliksestä oli mukava jutella samanhenkisen ja selväpäisen ihmisen kanssa. Maailman asioista ja oman kunnankin. Kinastelivatkin joskus, mummi oli eri mieltä kunnan terveydenhuollosta ja asemakaavoista, maan hallituksesta ja EU-politiikasta. Kanerva oli joskus parisenkymmentä vuotta sitten sattunut näkemään mummin ja Eeliksen kaupungissa. Puiston reunalla jalkakäytävällä. Jotain tiukempaa sananvaihtoa siinä oli käyty. Mummi oli mennyt taksiin ja Eelis oli jäänyt neuvottoman oloisena seisomaan jalkakäytävälle. Ei hänelle tullut mieleenkään, että heidän välillään olisi mitään romanttista. Mummi ei koskaan puhunut Eeliksestä sen enempää, eikä Kanerva tietenkään ollut kysynyt mitään. Hän oli oikeastaan jo unohtanut koko välikohtauksen.

 

”Nyt on pakko lähteä, mummi", Kanerva oli  huokaissut ja sipaissut mummin poskea. Onkohan tämä viimeinen kerta, hän oli ajatellut ja hengittänyt syvään, ettei liikutus olisi pilannut tätä hetkeä. Eelis oli istahtanut vapaaksi jääneeseen tuoliin.

Mutta kun hän oli ehtinyt pihalle, oli Eelis kiiruhtanut perään. Huohottanut kiireissään, kunto ei sittenkään ollut enää ihan sama kuin nuorena.

”Ootahan Kanerva, oota tok. Mummis hättäili, että tämä pitää ottaa!” Hän ojensi tulitikkurasiaa. ”Elä oo niin hämmästyny, siel on se sormus. Laitoin kiireessä, ettei huku, ko on niin pieni. Emma hättäili, että nyt se män. Mie sanoin, että ehin vielä takkuulla.” Eelis oli hymyillyt koko naamansa leveydeltä. ”Noh, otaha, tyttö. Ja hyvvää matkaa sinne maalimalle!”

”No, kai se on otettava. Mitä se mummi nyt siitä niin… Luuletko, Eelis, että se on nyt mummilla menoa?”

”Pahoin pelkään, ei se oo nuin huonona millonkaan ollut. Jotenkin on niinko luovuttanna. Ja sannoo ite tuntevansa, että lähtö on eessä…”, Eelis puristi huuliaan yhteen ja nyökytteli päätään.

 

Vai tulitikkurasiassa, kotiseudun maisema etiketissä! Kaikkea se Eelis keksi. Mitä ihmettä tämä sormus nyt mummille merkitsi, eihän ukki ollut ollut mummille koskaan muuta kuin huonekalu ja purkinavaaja. Hiljainen hissukka, mukava ja ystävällinen mutta kaikki sen tiesivät ja tunsivat, että mummi oli aina halveksinut ukkia. Ukki oli ollut kuolleenakin jo vuosikausia. Mummi tuskin koskaan puhui hänestä eikä haudalla käynyt. Ja nyt tämä hössötys tästä sormuksesta.  Ehkä opaalin salaperäisyys kiehtoi tai sitten mummi oli dementoitunut jo pahasti, niin kuin Synnöve väitti.

 Ei hän välittänyt sellaista pitää, ei ollut ihan hänen tyyliään. Mummi nyt oli niin tunteellinen, mitä nyt yhdestä sormuksesta.  Mutta kun tieto mummin kuolemasta tuli keikan toiseksi viimeisenä päivänä, hän kaivoi sormuksen laukustaan ja laittoi sen sormeensa. Oikean käden nimettömään. Äkkiä tuntui, että niin piti tehdä, mummi näkisi, kävisi tarkistamassa. Ihan tuntui, kuin mummi olisi huomauttanut siitä hänelle. Pitäessään klubilla mikrofonia kädessään, hän tiedosti sormuksen koko ajan, näki sen syrjäsilmällä. Hänestä tuntui, että mummi oli siinä, nyökkäsi hänelle ja hymyili. Kanervasta tuntui, että  mummi oli tullut kannustamaan ja auttamaan häntä.  Se ilta onnistui paremmin kuin hyvin. Mutta illallisella kodikkaassa ravintolassa, samettiyön ympäröimällä terassilla tunnelma oli ollut outo.  Agentti ja hänen artistinsa, ranskalainen Jean-Claude ja suomalainen Kanerva istuivat viiniään siemaillen ja vuohenjuusto-salaattiaan näykkien. Katseet eksyivät vähän väliä muihin pöytiin tai etsimään jotain kiintopistettä ulkoa pimeydestä. Puhumista ei oikein löytynyt, sanomiset tunnuttiin ja sanotun.

He olivat istuneet keikan jälkeen myöhäisellä iltapalalla eräässä rannan bistroista. Kanerva oli katsellut sormustaan, pyöritttänyt sitä hissukseen. Hän oli ajattellut, että pitäisi laulaa sitten siellä mummin tilaisuudessa. Luvattu mikä luvattu.

”Minun isoäiti on sitten kuollut”, Kanerva oli yrittänyt. Hänen ranskansa ei vieläkään ollut ihan sujuvaa, kaikki kuulosti kömpelöltä.

”Otan osaa…, mutta hänhän oli jo vanha”, mies oli vastannut. Eikä muuta.

”Jo kauan sitten lupasin hänelle laulaa muistotilaisuudessa”, Kanerva oli sanonut ikään kuin ei olisi kuullut miehen töksäytystä. ”Kuolleet lehdet, mummin lemppari.”

”Ihan kelvollista tämä viini, tässäkin on vuosikertavaihteluita.  Kaksituhattakuusi, hyvä vuosikerta”, mies oli sanonut pyöritellen lasiaan valoa vasten.

 

Kanerva ei todellakaan halunnut jatkaa hautajaisten järjestelyjä keittiön puolella Synnöven tökittävänä. Oli pakko saada vetää henkeä.Tuollainen hyökkäys siskon taholta oli totisesti liikaa heti alkajaisiksi.

”Ja paskat sun kanssas”, Kaverva tokaisi ja palasi saliin poskiaan hieroen. Flyygeli oli siinä, samalla paikalla kuin aina. Hän huokasi, jäi tuijottamaan. Teki mieli mennä ja nostaa kansi, hakea koskettimista se sointu, mummin olemus. Flyygelin takana hän oli näkevinään mummin kasvot. Ylpeät, iloiset kasvot. Hänelle mummi hymyili, ei paljon muille. Muista hän ei piitannut, Roosa-äiti toi mummin kasvoille lähes  huomaamattoman kulmain kohautuksen, Synnöve oli mummille kuin punainen vaate, Yrjänä yhdentekevä. Aina oli näin ollut. Ihan pienenä hän ei sitä huomannut, hän nautti vaan mummin läheisyydestä ja huomiosta. Mutta teini-ikään tullessa kuviot olivat jo selvinneet. Minkä hän voi sille! Pakkohan sitä oli vain elää ja olla. Yrittää olla hyvä, parempi kuin olikaan. Jos hän olisi ollut ihan rehellinen, niin olisi ollut myönnettävä, että hän oli kyllä nauttinut etuoikeutetusta asemastaan.  Mutta ne ajat olivat nyt takana. Mummia ei enää ollut, kukaan ei pitänyt hänen puoliaan! Äitiä hän ei tuntenut ollenkaan, saati sitten Jukka-isää. Ihan persoonattomia, tasapaksuja ihmisiä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa kenellekään koko porukasta. Synnöve ja Veijo, Ylermi ja Elsa. Ihan sama, vaikka heitä ei olisikaan.

Voi Jean-Claude, miksi sinäkin petit juuri nyt, etkö voinut odottaa! Kanerva tiesi, että nyt ei saanut antaa periksi tunteille, nyt oli purtava huulta, jatkettava matkaa. Luhistua voisi huomenna, ensi viikolla. Sitten voisi kietoutua itsesääliin vapaasti ja pitkäksi aikaa. Jäädä sängyn pohjalle jonnekin, Pariisiin tai Helsinkiin.

 

Kustavilaistuolin takaa pisti esiin lasermiekka.

”Haa, sinut on nähty, Onni!” Kanerva sanoi väsyneesti.

”Haa, ittes on tapettu”, vastasi miekan jatkona oleva mukula vihamielisen oloisena. Se oli Onni,  Synnöven nuorimmainen, kuusivuotias.

”No hei kamoon”, sanoi Kanerva. ”Noinko sä sanot tädilles, mä oon sentään syönyt jymyhunajaa Maailman Vahvimman Nallen isoäidin jättipurkista, älä kuule tuu mulle ollenkaan isotteleen!” Kanerva yritti ponnettomasti. Saamarin kakara, häivy.

Poika ei häipynyt, vaan ponkaisi pystyyn:  ”Mut mä oon Jani-Petteri, enkä mikään Onni, vaikkei mullei oo sellasii kalsareita,haittaakshe? Eikä mulloo oikeeta JP-tukkaa, haittaakshe?” Mutta rillit kuulemma oli, sen Onni muisti huomauttaa.  Melkein samanlaiset kuin Jani-Petterillä, piipunrassista väännetyt. Ja iso reppu selässä.

 

Mitä idioottihommaa tuo nyt taas on, ehti Kanerva miettiä. Tuijottavat liikaa teeveetä, ainoat opit tulevat sieltä. Mokoma mukula. Molemmat Synnöven lapset olivat vauvasta lähtien tuntuneet Kanervasta suorastaan vastenmielisiltä,  ulkoisesti samanlaisia olmeja kuin  isänsä, luonne pisteliään näsäviisas kuten äidillään. Missähän se toinen riiviö luurasi?

 

Hän hymyili hajamielisen ystävällisesti  lasermiekalle ja päätti sitten antautua keittiölle. Eteisaulassa hänet tyrmäsi  auki lennähtävä vessan ovi. Sen takaa kantautui lapsen äänekäs huuto syyttävään sävyyn: ”Kuka on jättänyt vessan kannen auki!? Fenksuin mukaan siitä seuraa ihan mielettömästi rahan menoa ja onnettomuutta! Kiinalaiset sen on ihan ensteks keksinyt ja se on totta. Vessan kantta ei saa jättää auki, seuraa köyhyyttä ja ja ja …kuolemaa”, viimeinen sana sanottiin kolkolla äänellä. Esiin ilmestyi rätti kädessään Viivi, Onnin vuotta vanhempi sisar. Kanerva asetti kätensä puuskaan ja tokaisi tarpeettoman kiukkuisesti: ”Noinko on? Niinkö ne kiinalaiset opettaa?”

Viivi jäi tuijottamaan häntä ja sanoi sitten haudan vakavana, matalalla äänellä: ”Se on varmaan ollut Yrjänä-eno tai Elsa-täti. Yrjänä-eno varmaan, se pissaakin pytyn viereen. Meidän isi ei tee niin. Se ei oo sika.”

”Kuulepas sinä tyttö, eiks tuo nyt oo tyhmää? Ei kannata ihmisiä syyttää vastoin parempaa tietoaan, varsinkaan noin mitättömästä asiasta. Ja noinko sinä tervehdit tätiäs?”

Tyttö sai varmuutensa takaisin alta aikayksikön ja tuhahti pelkästään. Samassa hän kiepsahti keittiöön ja kuulutti kovalla äänellä Synnövelle: ”Äiti, sä olet oikeassa, se vihaa lapsia. Se sanoi mua tyhmäksi ja ettei mulle ole parempaa tietoa. Onhan mulla, eiks olekin?” 

”On kulta, onpa tietenkin. Elä sie välitä Kanerva-tädistä, se on vaan katkera, kun ei ite voi saaha lapsia”, Kuului Synnöve valistavan tytärtään juuri kun Kanerva astui keittiöön. Hän pysähtyi ovelle.

”Mitäh? Kuka sinulle on sellaista sanonut?”

Synnöve pysähtyi askareissaan, pyörähti ympäri Kanervaan päin. Kohotti kulmansa ja pyöristi suunsa ennen kuin sanoi sanasensa.

”Noh, sisko hyvä. Oothan sie jo pian neljäkymmentä ja luuhannu ijät ajat sen siun ranskikses kanssa ja ketä niitä olkaan sitä ennen. Melkone lauma. Selvähän se o. Eikä millään pahalla, ihan ystävyyvellä,” hän kallisti päätään esittäen muka myötätuntoista, ”varmaan katkera pala siulle.”

Kanervan suu loksahti auki. Hän kuuli itsensä sanovan: ”Jumalauta sun kanssas, jumalauta…Ensinnäkin täytän ensi kuussa kolmekymmentäkuusi. Ja toisekseeen sinä eikä sun kakaras tiedä mitään minun lapsenteosta. Eikä se teille kuulu sentin vertaa.” Suusta pyrki vielä tulemaan jatkeeksi, että lapsettomuus olisi siunaus, välttyisi samanlaisilta älykääpiöiltä kuin Synnöven ja sen tahvon miehen, Veijon, mukulat.  Mutta jokin sentään pidätti. Lapsethan eivät itse voineet tietää, miten tyhmiä ne olivat. Yleensä he kasvoivat myös aikuisiksi autuaan tietämättöminä tästä vähemmän imartelevasta ominaisuudestaan ja asia ei valkenisi heille itselleen kuuna kullan valkeana.

”Äiti, se kiroili, kuulitko?”, hän kuuli Viivin sanovan pikkuvanhasti ja ehti nähdä Elsan myötätuntoiset silmät juuri, kun Yrjänä tuli takaa ja läppäsi häntä olalle.

”No, mitäs ne tytöt täällä, valmistelut kiivaimmillaan? Ja pientä nahistelua sinä sivussa vai, niin kuin aina? Siskosten kinastelua, niinpä. Muistakaapas tytöt, rakkauvesta se hevonenkii potkii…” hän selvitti hilpeällä äänellä.

”Eikä perkele potki!” puuskahti Kanerva ja marssi ulos keittiöstä.

 

Hän oli päättänyt olla soittamatta Jean-Claudelle. Nyt oli tehtävä irtiotto ja mietittävä elämän jatko. Nyt oli nolla-piste. Taas. Jälleen. Kerran. Elämässä. Vai vielä luuhannut kauan ja lasta ei vaan kuulunut! Voi paska, sekin vielä tässä!  Hautajaisten jälkeen hän miettisi. Helposti hän saisi muutaman kotimaan esiintymisen tähän väliin, joulun tienoo oli jo myyty Ranskassa kauan sitten. Jean-Clauden kanssa saisi yhteistyö hiipua vähitellen, ammatillisuus saisi tukahduttaa rakkauden, vähitellen, hienotunteisesti. Ilman riitoja, ilman puheita. Tämän jälkeen ei enää ketään, ei koskaan. Nyt hänestä sukeutuisi  salaperäinen, etäinen, sulkeutunut, surumielinen. Kun hän nauraisi  tai edes hymyilisi, niin kaikki tajuaisivat, ettei se ollut onnellisen naurua tai hymyä, se olisi haavoittuneen ihmisen naurua ja hymyä. Mutta työtä oli saatava. Ehkä hän lähestyisi kotimaan markkinointa varovasti. Pitää alkaa selvittää kontakteja, Halmeen Patehan nyt ainakin voisi auttaa ja olihan niitä muitakin. Kyllä yhteydet löytyisivät, sitten kun hän jaksaisi, sitten joskus. Ehkä nyt alkaisi virrata niitä omia lauluja. Ehkä runosuoni viimeinkin löytyisi ja se sävel. Surusta syntyvät suuret tunteet.

 

Jean-Claudella oli vastaaja päällä. Kanerva ei sanonut mitään, sulki vain puhelimen. Jäiköhän numero näkyviin? Tyhmä, tyhmä, hän toisteli tarkoittaen itseään ja naputti puhelimella otsaansa. Miksi mun piti soittaa, juuri kun olin päättänyt? Miksi? Samperi. Anna voimia, hän rukoili.

 

Yrjänä astui ensimmäisenä ne pari porrasta arkulle sinivalkoinen kukkalaite käsissään. Musta puku roikkui hartioilta. Elsa ja Sofia seurasivat. Elsan pillerirasian peittämä pää oli kallellaan ja katse jotenkin tekopyhän hartaassa kulmassa. Sofia sen sijaan katsoi puolittain hymyillen olkansa yli Kanervaan, joka seurasi veljen perhettä. Sofian katse oli vakaa ja omistava, ihan kuin hän olisi halunnut julistaa koko seurakunnalle: katsokaa, tässä on minun tätini Kanerva. Minun julkkis-tätini. Yrjänä painoi leukaansa alas, suupielet oli pakotettu tiukalle viivalle. Kädet tärisivät vähän, niinpä koko kukkalaite oli pienessä kahinassa, kun hän kumartui laittamaan sitä arkun reunalle. Elsa tönäisi häntä, Yrjänä tajusi heti, että värssy oli luettava, ei kukkia ihan noin vaan sovi arkun syrjään tökätä.  Yrjänä luki nauhasta jähmeästi: ”Kauan jaksoit mummi-kulta, viimein uupui voimat sulta, Emma-mummin muistoa kunnioittaen Elsa, Yrjänä ja Sofia.” Sitten Yrjänä asetteli kimpun. Se jäi huterosti kyljelleen. Kanerva tunsi, että mummi hymyili hänelle jostain sivummalta ja iski silmää. Teki mieli käännähtää ympäri katsomaan, missä se mummi leijaili. Häntä olisi naurattanut, mutta hän hillitsi itsensä. Hän poimi omassa tummanpunaisessa ruusukimpussaan olevan kortin käteensä ja luki: ”Kun aika on, pitää nostaa purjeet ja lähteä, pitää siirtyä uuteen seikkailuun, jättää kaikki entinen. – Ajatukseni seuraavat sinua, mummi-rakas. Kanerva.”

Juuri kun hän astui  ne pari askelmaa alas Yrjänän perheen jäljessä, Viivi heläytti kuuluvasti: ”Kato äiti, sillä on se sormus! Ei sitä ollutkaan Elsa-täti varastanut, vaan Kanerva-täti oli!” Synnöve kurtisti kulmiaan ja nykäisi tytön olemaan hiljaa, mutta Viivi oli selvästi kiihdyksissään. Ei yhtään tajunnut, että ääneen möläytykset siunaustilaisuudessa olivat kiellettyjä, kuinka tärkeitä paljastuksia sitten ikinä olivatkin. Välittämättä äitinsä nykäisyistä Viivi kääntyi tuijottamaan ohikulkevan Kanervan kättä, siirsi sitten katseensa tämän kasvoihin, katsoi tuimasti ja voitonriemuisesti. Nyökkäsi oikein ikään kuin paljastuksensa varmistukseksi.  Varas-Kanerva! Penkin päässä istuva Onni antoi lasermiekkansa vajota hieman Kanervaa kohti ja katsoi hänkin tätiään suorastaan murhaavasti. Typerä kakara. Molemmat yhtä tyhmiä, vanhempiinsa tulleita.

Vasemman puolen penkeillä kävi supina, Lehtosen rouva leveälierisessään kumartui sanomaan jotain Koikkalaisen Tuoville. Koikkalainen itse istui heidän välissään ilmeettömänä kuten aina.

 

Heti heidän asettauduttuaan penkkiin, Sofia kumartui kuiskaamaan, että hänellä olisi myöhemmin sitten asiaa. Sormuksesta varmaan, Kanerva ajatteli. Puhelin laukussa tärisi. Hän kaivoi sen esiin. Arkulla alttarin edessä olivat mummin kaksi ystävätärtä.  Kolmas siitä ringistä oli niin sairas, ettei ollut jaksanut tulla. Tämän kolmikon kanssa oli mummi viettänyt monet rattoisat illat Kanervalan kuistilla. Oli laulettu ja naurettu. Maisteltu viiniä. Vanhat rouvat esittivät siinä nyt arkulla duettona toisen ja kolmannen säkeistön laulusta Sua lähde kaunis katselen:  ”Mä näitä nähden aattelen nyt oo-oomaa sieluain…”

Vai sormus se nyt on syynissä, Kanerva ehti ajatella kurkistaessaan puhelimen näyttöä.  Soitto oli jo lakannut. Jean-Claude? Ei, Tiina se oli ollut. Tiina Pariisista. Sillä oli varmasti joku idea laulujen suhteen. Tiina suolsi säveliä ja sanojakin. Miksei hänkin pystyisi kun oikein yrittäisi? Ja nyt tuli tekstari, hän lukisi myöhemmin. Sivusilmällä hän näki, miten Viivi kurkisteli vanhempiensa ylitse häntä. Siellä se mokoma pienikokoinen täti irvisteli hänelle kulmiaan kohotellen ja tökötti sormellaan omaa sormeaan. Sormus, sormus!

Arkulle asteli  seuraavaksi  Eelis, paita hohti valkoisena ja musta puku roikkui vähän. Ryhtikään ei tänään ollut ihan entinen. Eelis huokasi ja sanoi sitten muutamia muodollisuuksia, muistoa kunnioittaen - tyyliin, laittoi kukkansa vaivalloisesti muiden jatkoksi, keltaisia ruusuja. Kädet tärisivät hieman. Harmaat hiukset olivat sileiksi suitut. Missähän ominaisuudessa se Eelis nyt siinä oli kunnanko puolesta vai pelkkää ystävyyttään?  Jälkimmäistä, päätteli Kanerva. Jos olisi kunnan, niin siinähän seisoisi myös jäykkänä joku sihteeri tai kamreeri.   Eelis katsoi pitkään arkkua, huulet pyrkivät väpättämään. Sitten hän kääntyi ja nyökkäsi Kanervalle juhlallisen vakavana.  Kanervalle, eikä kenellekään muulle. Itse asiassa, Kanervahan se oli mummin sukulainen, kukaan muu ei ollut.  Kanerva nyökkäsi takaisin. Yhtäkkiä hän näki Eeliksen uusin silmin, vakavan Eeliksen. Eelis oli yleensä aina naurussa suin. Jutteli, heitti jonkun kepeän flirtin, kyseli kuulumisia. Eelis näytti erilaiselta, Kanerva tajusi, että Eelis näytti siltä, miltä hänen isänsä olisi näyttänyt vanhana. Isän ylioppilaskuva, jossa isä oli vakava. Kanerva päätti ajatella asiaa myöhemmin. Voisiko se ollakin Eelis, joka oli hänen isoisänsä? Olisiko mummilla ja Eeliksellä ollut kuitenkin jotain keskenään, jotain muuta kuin tavallinen tuttavuus tai ystävyys? Miten hän ei ollut aikaisemmin…

 

Mummin ja Kanervan sukulaisuudesta ei oltu tehty sen suurempaa numeroa. Kun isä oli kuollut ja äiti löytänyt Jukka-isän oli kai ollut jotenkin itsestään selvää, että he edelleen asuisivat Kanervalassa. Äiti ei ollut koskaan antanut ymmärtää, että edes miettisi muuttoa, Jukka-isäkin oli ilmeisesti asuinpaikan mukisematta hyväksynyt. Kanerva ei mummin mielestä olisi saanut kutsua Jukkaa isäksi, niin kuin äiti vaati, niinpä Kanerva oli jo pienenä alkanut kutsua Jukkaa Jukka-isäksi. Usein Synnöve ja Yrjänäkin kutsuivat isäänsä sillä nimellä.

Mummi oli asunut omissa huoneissaan, kahden oven takana. Sinne ei kuulunut lasten nahistelu eikä Synnöven päsmäröinti.  Hän ei usein enää käynyt flyygelinkään ääressä suuressa salissa.  Synnöve perheineen piti nyt huushollia Kanervalassa. Pitihän jonkun mummista huolehtia, näin Synnöve oli sanonut, kun asuntoja oltiin vaihdettu äidin ja Jukka-isän kanssa. Nyt nämä asuivat piharakennuksessa  ja  Elsa ja Yrjänä sadan metrin päässä Kanervalasta, entisessä pehtoorin talossa.  Siellä se nökötti Kanervalan rakennuksissa koko perhe mummin siipien suojassa, vaikkeivät kukaan mitään sukua olleet! Ainoa oli Kanerva ja hän oli lentänyt pesästä.

 

Vasta Kanervalaan päästyä Kanerva muisti lukea Tiinan viestin. Se ei koskenutkaan sävellyksiä.  ”Tapasin JC:n, se  antoi ymmärtää, että sulla on joku muu. Epäili, että oisit suunnittelemassa Suomeen muuttoa. Sano, ettei oo totta!”  Kanerva tuijotti tekstiä suu auki. Nyt ei ehtisi vastata. Pitää miettiä. Nyt on otettava vieraita vastaan. Nyt on valmistauduttava laulamaan.  Kuolleet lehdet ja Nocturno.

Pappi ja kyläläiset. Saamarin Viivi ja sen äiti. ”Sulla on joku muu?” Mistä ihmeestä se nyt sellaista oli keksinyt?

Hän naputteli kiireesti kysymyksen Tiinalle: ”Hautajaisissa. Soitan myöhemmin, mutta mistä JC noin päätteli?”

”Jostain sormuksesta. Kihlasormuksesta.”

 

 

Kanerva seisoi ikkunan luona ja katseli muka, olivatko kaikki nyt mukavasti, saaneet tarjottavaa, Synnöven tekemää jänispataa ja Elsan leipomia sulhaspiiraita. Isoon saliin oli laitettu pikkupöytiä ja tuoleja, keittiötä lähinnä olevan oven vieressä oli seisova pöytä, jolla oli monenlaista tarjottavaa. Jänispataa, laatikoita, salaatteja ja kotikaljaa.

Hän istuutui paikalleen isompaan pöytään pastorin toiselle puolelle parhaiksi kuulemaan, miten Synnöve selitti hymyssä suin pastorille, että mielelläänhän hän mummia oli hoitanut, vaikka niin oli ollut vaikea potilas. Pöydän toisella puolella istuva kanttorin Pirjo-rouva oli nyökytellen tuumannut, että hän tiesi, kuinka uhrautuvainen Synnöve oli ja ehkä se nyt sitten perinnönjaossa palkittaisiin.

”Onhan tässä tämä talo ja noita pihapiirin talojakin. Luulisi vanhan rouvan arvostaneen sen verran, että…”.

Silloin puheeseen puuttui Vanhatalon Eelis, joka myös istui tässä pöydässä: ”Tuota, sallinet, Synnöve-hyvä, ehkä minä tässä yhteydessä voin sen verran mainita, kun satun asian tietämään, meinaan, ettei tule sitten harmia, eikä vääriä puheita sen enempää…”Eelis piti tauon, kaikki odottivat korvat höröllään. Eeliksen ääni oli sen verran kantava, että naapuripöytienkin puheensorina lakkasi. ”Niin, tämä talo siihen kuuluvine rakennuksineen ei ollut Emma-rouvan omaisuutta.” Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. ”Juu, ei ollut, ei ollut”, Eelis jatkoi ja kumartui lautasensa puoleen. Posket hänellä punottivat.

”Vai sillä tavalla”, Synnöve sanoi viimein. Hän kääntyi takana olevan pöydän puoleen, jossa istuivat hänen miehensä Veijo sekä Elsa ja Yrjänä muutaman muun hautajaisvieraan kanssa. ”Kuulitko Veijo, kuulitko. Mitäs minä sanoin. Ja Yrjänä, minä arvelin jo vähän, että tässä on kyllä koira haudattuna.”

Silloin äiti puuttui puheeseen: ”Ai luulitteko te ehkä? Ettekö te muka tienneet, että Eelishän nämä mannut omistaa, on aina omistanut.”

”Niinpä, niinpä”,  Eelis sanoi hieman hämillään, surullisen oloisena. ”Minähän se omistan, hyyryläisenähän se oli Emma… Ja niin jotta sitten ku miustakin aika jättää…”, hän vilkaisi avuttomana Kanervaa. Muut eivät sitä panneet merkille, mutta Kanerva tiesi.

”Se on sitten vissiin meillä eessä lähtö”, nyyhkäisi Synnöve huulet tiukkoina.

”Eläpäs nyt tyttö hättäile”, Eelis sanoi. ”Eiköhän tässä nyt sovita…”

 Aterian jälkeen pöydän viereen paukahti Viivi. Synnöve sanoi hänelle, että pysyisi vain omassa pöydässään, hän tulisi pian auttamaan Viivin ja Onnin lautasten täyttämisessä.

”Ihan pian saatte kakkua ja mehhuu.”

”Mie toin vaan lapun Sofialta. Sofialla on asiaa Kanervalle.” Samassa hän tarttui Kanervan käteen ja nosti se ilmaan, ennen kuin Kanerva ehti tehdä mitään. ”Katsokaa kaikki, Kanerva-täti on ottanut sen mummin sormuksen, josta puhuttiin!” Tyttö näytti voitonriemuiselta.

”Vai on Kanerva-täti vienyt Emma-mummin sormuksen, no jopas sattui!” lausahti Eelis ääntään korottaen. ”Kuulkaas nyt kaikki, sanon minä puolestani. Minä se olen ihan henkilökohtaisesti tämän sormuksen Kanervalle luovuttanut Emman pyynnöstä, koska, koska… jos nyt tarkkoja ollaan, niin itse taisin sen Emmalle antaa joskus nuorena”, hän rykäisi ja näytti vähän nololta. Tulikohan sanottua liikaa? Hän naurahti vähän kevennykseksi. Ketään muuta ei naurattanut.

”Sinäkö?”sanoi Kanerva. ”Sinäkö se olit?” Sitten Kanervan kasvoille levisi valoisa hymy. Hän kurotti kätensä Eeliksen kädelle. Miksi mummi ei ollut paljastanut salaisuutta? Mummi, joka oli tarpeeksi räväkkä, eikä välittänyt ihmisten puheista. Sen täytyi olla Eeliksen vaimon takia.

 

Kahvin aikaan Kanerva nousi ja meni flyygelin luo kanttorin kanssa. Mennessään hän nyökkäsi Sofialle. Yhteisymmärryksen hymy käväisi molempien suupielessä. Lapussa oli lukenut ”Lähetkö minun kanssa illalla karaokeen kuunteleen minun laulua. Aattelin pyrkiä Idolsiin.”

 

Sopiva ilta karaokelle, Kanerva ajatteli. Mutta mummi ei välittäisi, eikä vaarikaan takuulla. Hän katsoi Eelistä miltei hellästi. Jean-Claudelle täytyisi ilmoittaa, että Suomessa ei kihlattu opaalilla.  Eikä pidetty sormusta oikeassa nimettömässä. Itse asiassa, melkoinen juttu, ettei voinut kysyä, ettei voinut puhua. Erikoista. Yhtäkkiä Jean-Claude tuntui kovin etäiseltä.

 

Kanttori  tapaili flyygelistä alkusävelet Kuolleille lehdille. Emma-rouva oli aina ollut melkoinen tapaus.Tällaista musiikkia nyt hautajaisissa, mutta kanttori ei antanut ajatustensa paistaa kasvoiltaan.

 

 

 

 

Pieniä nostoja

 Senioritalon viikottainen jumppa oli alkamassa. Susanna oli pyytänyt ottamaan täksi kerraksi jonkun lantiolle solmittavan huivintapaisen  mukaan, hän ohjaisi  jotain rytmikästä, vatsatanssin ja latinon yhdistelmää. Siinä sitten soviteltiin  ahtaassa aulassa huivia vyötäisille.  Kaikilla ei ollut.  Salista kaikui jo salsan aaltoilu. Baila, baila! Kutsui mukaan.

Birgitta kietaisi punaisen huivinsa mustan t-paidan päälle. Makkarat piiloon, hän ajatteli. Tiedosti kyllä, että jenkkakahvoja ei mikään piilottanut. Ei piilottanut, eikä poistanut, olivat tulleet jäädäkseen.  Huivissa oli heliseviä rahoja, se oli ostettu aikoinaan  itämaisesta kaupasta, silloin kun hän vielä kävi vatsatanssissa. Siitä oli ikuisuus, se oli ennen makkaroita. Birgitta nykäisi vihaisesti poninhännän tiukemmalle. Eipä  ollut hiuksissakaan enää samaa vahvuutta kuin ennen, vanha  pidike päästi hiukset löystymään vähän väliä. Mikään ei ollut kuin ennen.

”Ai, olikos se huivipäivä…, jaa, minä ihan aattelin, että josko sitä… muistin kyllä, mutta…” selitteli Ansa  taputtaen haalistuneen t-paidan peittämää ahteriaan.  Hän irrottautui varovasti rollaattorista ja klinkkasi sitten  seinästä tukien tuolin luo.  T-paita oli joskus ollut vaaleanpunainen, nyt väri oli epämääräinen, mutta rinnasta saattoi vielä erottaa sanat: Naisten kymppi -89.

Susanna kiirehti huitaisemaan iloisesti kädellään: ”Eipä haittaa, jos ei oo huivi, pyörii se lantio ilmankin.  Kiva, kun ootte tulleet! Se on pääasia!”

Se oli aina niin iloinen, nii-in positiivinen. Olikohan sillä murheita ollenkaan? Nuorella rouvalla, ei varmaan ollut! Pari kolme lasta, niinkös se oli, onnistuneita varmaan, tietenkin, mukava mies, ymmärtävä, jakoi kotityöt. Haki lapset päivähoidosta, laittoi koululaisille välipalat valmiiksi jääkaappiin, imuroi ja kävi kaupassa. Muisti  soijajugurtin ja luomuporkkanat. Helppo siinä oli Susannan olla positiivinen ja ihana  ihminen. Birgitta katsoi kohti ja hymyili, yritti näyttää aidosti iloiselta vaikka kiukutti. Kiukutti kaikki ja hiipi syvä kade mieleen. Ollapa vielä nuori, voidapa aloittaa kaikki alusta, voidapa valita uudestaan.

Jumppaajat asettautuivat paikoilleen. Töneksittiin taas, niin kuin tapana oli, Irma ei halunnut eturiviin, vaikka oli lyhin. ”En minä, en minä… osaa nyt siinä mallina olla…” hän irvisteli.  Sitä ainaista. Rollaattori-naiset olivat järjestäyneet kuuliaisesti tuoleille ikkunoiden puolelle.

Birgitan vieressä oli Maija, yllään beessit verkkarit ja lantiolla iso mustanharmaa kashmirkuvioinen  huivi. Hapsut ja kaikki, mutta ei heliseviä rahoja. Huivi luisti auki ja Maija kiristi sen umpisolmuun. ”Eiköhän se nyt pysy!”  hän sanoi itselleen ja soi Birgitalle ystävällisen katseen. Birgitta hymyili takaisin hieman kireästi.

”Iltapäivää teille kaikille! Kiva nähdä! Nyt tempaistaankin vähän rytmikästä,  rouvat hyvät!”, Susanna huudahteli iloisesti ottaen huomio-huomio-ilmeen ja läpsäyttäen käsiään  yhteen musiikin tahtiin.  Samantien hän jo pyörähtkin ympäri, keikautti lantionsa ensin oikealle, sitten vasemmalle  ja  toisenkin kerran, nyt  nopeammin. Sievä pikku hamonen teki kivan edestakaiskiepin. ”Joo, nyt me otetaan vähän rumbiittaa. Muistattehan?  Meillähän oli tää jo kerran syyspuolella. Rumbiittaa, jees, olé!” Hän käänsi soittimen kovemmalle ja hymy alkoi silmistä ja ulottui korvasta korvaan. Hän katsoi koko joukkoa, kaikkia ja jokaista. Kauttimista tuli volyymillä Julio Inglesiaa.  Spanish eyes. Ääni hiveli kuin etelän yö.

Birgitta päätti keskittyä Julioon ja punaisen huivin keinuntaan.  Siitä kotona odottavasta Pasista ei nyt kannattanut ottaa pultteja, eikä murehtia sitä iltapäivän pullansyöntiä, joka nyt turvotti  vatsaa.  ”Olen tässä ja nyt”, hän vakuutti  itselleen, ”tässä ja nyt”.

Kuin hänen ajatustensa vakuudeksi Susanna kuulutti iloisesti: ”Nyt me ollaankin señoritoja jostain palmurannoilta ja unohdetaan tykkänään tämä täkäläinen elämä ja kylmä Pohjola! Olé!” hän keinui sulavasti Julion tahdissa. Hame teki aaltoliikettä.  Hän oli kuin päivänsäde järven laineilla. ”Ensin ne perusaskeleet, muistatteko? Kerrataanpa.  Näin se meni : sivulle sivulle ja hops! Lanne mukaan, kunnon nykäys. Jos ei jaksa seista, istualtaan voi tehdä ihan hyvin, ei oo mitään ongelmaa. Kattokaas näin…”  Hän istahti tuolille ja näytti mallia miten  takamus ja käsivarret aaltoilivat. Niin helppoa! Siinä eivät siinä allit tutisseet, eivätkä  jenkkakahvat hyllyneet. Mutta hymy tarttui. Että voikin ihmisellä olla niin suloinen hymy!

Naisista useimmat  kokivat itsensä täydellisinä, tai ainakin riittävän hyvinä. Siltä vaikutti. Naurun kiherryksiä, iloisia ilmeitä.  Tuolit natisivat alla, mutta hyvin sujui. Tuolinaisten liikehdintä toi tosin mieleen lähinnä  tikku-ukot, eikä se nyt suoraan sanottuna muillakaan paljon hääppösempää ollut. Mutta siitä viis, rytmi vei mukanaan. Bolero soljui  melkein kuin parhaina nuoruuden päivinä.  Todellisuus oli kaukana Susannan mallista, mutta kuka siitä nyt välitti?  Rouvat tekivät parhaansa, posket  punottivat, sielunsa siivin jokainen palasi nuoruuden unelmiinsa. Sivulle sivulle nytky!

 Hikeä tuppasi.  Muutaman  hymy ei kuitenkaan ollut ihan aito, synkät ajatukset eivät antaneet tilaa rentoutumiselle.

 

Maija pysähtyi ja löyhytteli kädellään.  Kuinka ihmeessä nuo muut jaksavat. ”Kyllä alkaa jo ikä painaa, ei millään tahdo jaksaa”, hän huokasi Birgitalle.

”Älä nyt siinä valita, jaksa jaksa vaan”, Birgitta komensi muka vitsikkäästi ja värisytti lantiohuivinsa rahoja . Mitä tuokin  nyt siinä, iloinen leski! Oli lopultakin päässyt siitä kammottavasta ukostaan. Heikkihän oli terrorisoinut koko taloa säännöillään ja komentamisillaan. Aina kyttäämässä, oli olevinaan niitä parempia ihmisiä. Olisi Maija nyt vaan onnellinen, mikäs sillä nyt jaksaessa. Hoikkakin se oli, ei tällainen pullahiiri.  Birgitta tiedosti,  että hän oli nyt hapan, kerta kaikkiaan hapan.  Pasihani sen taas oli saanut aikaan tai sitten  oma heikkous. Oli tullut ahdettua pastaa lounaaksi ja pullaa päiväkahvin kanssa. Vaikka oli tiedossa, että jumppa olisi  myöhemmin iltapäivällä.

Maija puolestaan ajatteli, että Birgitta oli oikeassa, olisi pitänyt jaksaa. Eihän tämä nyt vielä voinut näin voimille käydä, tuntia oli mennyt vasta parikymmentä minuuttia.  Mutta jospa…  Hän oli juuri aamulla ollut lääkärissä ja laboratoriossa.  Mammografian jälkeen oli tullut soitto. Oli pitänyt mennä lisätutkimuksiin, jotain häikkää oli ollut kuvassa. Ihan pientä, olivat sanoneet. Varmuuden vuoksi otettiin ultra ja  jokunen verikoe. Jospa se oli syöpää, sekös se nyt niin väsytti. Kaikenlaista muhkuraa oikeassa rinnassa, oliko siinä joku kovempi patti? Ehkä hän kuvitteli, ei hänellä nyt syöpä voisi olla. Ja jos olisi, mitä sitten, siitähän paranee. Mutta kellekään hän ei kertoisi, Eija-siskolle enintään.  Ajatukset pyörivät yhtä rataa, hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen.  Eikä hän ollut muistanut syödäkään, jugurtti aamulla ja kuppi teetä. Voi hyvänen aika, sitähän se tietenkin oli tämä väsymys. Hetkeksi hän tavoitti Susannan katseen  ja sai voimaa.

”Tätä rataa me kohta ollaan kuin nuoria kauriita!” huudahti Oili ja keikutti lonkkaansa. Ei se kovin sulokkaalta näyttänyt, kauriit olivat tuosta ponnahtelusta kaukana.  Vyötäisille oli sidottu ruudullista pöytäliinaa muistuttava mummohuivi.  ”Tanssi se on, joka pitää hengissä!” Oili oli  kuin vanha kuivettunut puunkäkkärä, mutta iloinen ilme oli hänen vakiovarusteensa.  

”Aivan ”, sanoi Susanna ja taputti tahtia: ”Sivulle sivulle taakse, sivulle sivulle taakse”, hänen oma askelluksensa oli rullaavaa, pitkä niska myötäili, hamonen hulmahteli. Sitten hän pysähtyi hetkeksi ja kumartui vekslaamaan soitintaan.

” Se on kuulkaa niin, tanssi nuorentaa ihan oikeasti. Tutkittu juttu.  Ihmisellä on rytmi veressään, ei se pelkästään latinoille kuulu tai afrikkalaisille.  Kattokaapa vaikka pieniä vauvoja, heti hytkymässä, kun musiikkia tulee. ” Kaikki nyökyttelivät, posket punottivat, huivit heiluivat, pienet kolikot helisivät.

”Eikös ne sitä sano nykyään, että se on liikunta vähän joka tautiin se paras lääke”,  Oili ehdotti.  ”Toissapäivänäkin oli aamuteeveessä joku guru…”

Soittimesta kuului kastanjettien teräviä napsahduksia ja ilmoille vyöryi kohtalonomainen Granada.  Susanna otti flamencotanssijan ylpeän, epätoivoisen ilmeen. Hän nosti vasemman kätensä ylös, sormet sirossa koukistuksessa, oikea käsi nousi vaakasuoraan, katse seurasi  sen rataa. Sitten käsien asento vaihtui kiivalla liikkeellä.

”Siinä teille vähän flamencoa!” hän huudahti ja pysähtyi.  Hymy oli palannut kasvoille silmäniskun saattelemana.

”Eli  nyt sitten kädet mukaan, muistatte, melkein flamenco-tanssijan kädet… Tai unohdetaan jalat ja otetaas ihan vain kädet, hitaasti, keskisormi alas ja muut harottaa… Tää on tärkee, käsivarret takaviistoon ja sormet! Muistakaa sormet! Näin, katsokaas! Ja hitaasti käännätte kämmenet sitten ulospäin.  Tää vaikuttaa alleihinkin. Hienoa!” Susanna kannusti ja rouvat panivat parastaan. 

” Flamencotanssijalla kädet ja sormet on ykkösasia!” Susanna näytti mallia. Sanojensa vakuudeksi hän taputti rytmikkäästi ensin vasemmalle, sitten oikealle.

Raila näytti vierustovereilleen keskisormea ja hihitti päälle. Se nyt on sellainen, tähän taloon oli eksynyt kaikensorttista senioria, joka lähtöön. Tyylitajuttomia keskisormen näyttäjiäkin, oli olevinaan muka hyväkin vitsi. Edessä yritti lantiotaan keinuttaa Marketta, kovin oli epävarmaa  liikehdintä. Hänelläkin oli rollaattori  omassa  eteisessään,  ei vain vielä halunnut antaa periksi. Birgitta katseli Markettaa ja Ansaa, näky oli pelottavan surkea. Toinen ylipainoinen tankki ja toisella  nivelet taipuneet sivulle. Ikä oli vaatinut veronsa. Mutta käsivarret heillä sentään nousivat. Itsellä toinen olkapää ei totellut. Liiasta yrittämisestä vaan kipuili.  Mitenkähän se olisi Pasin tilanne? Lihava sekin oli ja nivelvammainen. Pian varmaan liikkuminen oli Ansan luokkaa.

”Ja seuraavaksi olkapäät mukaan, ne, jotka voi. Tai kyllä kaikki voi, ainakin ihan vähän. Pyöritä pyöritä… ei pienesti, vaan dramaattisesti, kunnolla, dramaattisesti… Just noin, ” Susannan ääni laski ja nousi, haki välillä jopa koleita sävyjä. ”Te ootte ihan mahtavaa porukkaa! Ja nyt antaa käsivarsien pysähtyä sinne taakse, takaviistoon, muistakaa hengitys, unohditteko? Taisitte unohtaa! Olkapäät alas, lapaluut alas, niska pitkäksi.”

Birgitta katseli kumppaneiden niskoja, melkoiset kyhmyt yhdellä jos toisellakin, eipä niitä kovin kummoisesti pystynyt joutsenkauloiksi venyttämään.

”Kädet selän taa ja sitten pieniä nostoja, niin että lapaluissa tuntuu. Ensin iso kaari olkapäästä ja kädet taakse ja pieniä nostoja… iiihan omassa tahdissa! Olé!”

Melko kulmikasta oli joukon liikehdintä. Ansakin yritti parhaansa, istuviltaan se ei onnistunut ihan Susannan mallin mukaan. Oikea käsi sojotti varovasti alaviistoon. Birgitan olkavartta  kivisti. Poninhäntääkin piti taas kiristää.

”Ai jai, sattuuko Birgitta?”, Susanna huolestui. ”Voit pitää  käsivarsia sivummallakin, ihan mikä itsestä tuntuu hyvältä.  Ei oo pakko vääntää niin taakse. Siitä vaan ne pienet nostot, onnistuuko?” Susanna näytti mallia. ”Mutta entäs Maija? Oot ihan kalpee. Onko huono olo?” Susanna korotti äänensä niin että kaikki kuulivat: ”Otetaas pieni paussi. Istutaan ja venytellään. Ja vesihuikka on paikallaan. Muistattehan te muutenkin juoda tarpeeksi vettä?”

 

”Ee-ei, ihan vähän, ei tää mitään…”, Maija istahti kiitollisena, hetken oli huimannut. Vesi auttoi asiaa. Hän kohensi tippumaisillaan olevaa huivia.

”Ihanaa tää on!” hihkaisi Raila ja Irma säesti.  Railan poskia punasi muukin kuin salsa. Kukaan ei tiennyt hänen salaisuuttaan: hän oli eilen ollut treffeillä ensimmäistä kertaa miesmuistiin. Ihan vaan kahvilla. Irmallekaan ei vielä ollut kertonut, vaikka Irma oli selvästi huomannut, että jotain erikoisen hyvää oli ystävälle tapahtunut. Eihän se kaveri nyt mikään niin erityisen hääppönen ollut ollut, siisti kumminkin, eikä näyttänyt juomarilta.  Eikä ehdottanut mitään, paitsi uusia treffejä. Häntä nuorempi, hyvä jos vielä edes kansaneläkeiässä. Nettituttavuus. Siskontyttö oli opastanut deittipalstan käyttöön. Mikä uusi maailma siitä olikaan auennut!

 

”No niin, jatketaankos rouvat?” Susanna ehdotti.

”Yritetään, ei tässä auta kolotuksiaan jäädä ihmettelemään”,  sanoi Marketta punnertaen  pystyyn tuolista tukien.  Susanna kumartui etsimään lisää musiikkia soittimestaan.  Rytmi alkoi kantautua, latinomiesten ääniä: pepita, gerida, baila baila…

”Eipä tuosta saa selvää, vaan on niillä äänet kuin silkkisamettia!” huudahti Maija ja päätti unohtaa taivaan kirjoissa määrätyn kohtalonsa.  Naiset tirskahtelivat: ”vai että silkkisamettia, sellaisen kun sais hyppysiinsä…”

Kaikki alkoivat vääntää lantiolla omanlaistaan kahdeksikkoa. Irma väänteli lisäksi kasvojaan niin muka hassusti, että Birgittaa inhotti.

 

Tunnin päätyttyä kaikki huohottivat punaposkisina. ”Kylläpä teki hyvää vanhoille nivelille!” joku huokasi ja otti kulauksen vesipullostaan. Huiveja irroteltiin solmuistaan.  ”On se tuo Susanna tosi valoisa persoona, kertakaikkisen hyvä opettaja, aatelkaas…”  sanottiin.

”Kiitti vaan, itse ootte ihania, teidän kanssa tässä itsekin ihan virkistyy,” Susanna huikkasi ja pakkasi kiireellä soitintaan ja vyötäröhamostaan.  ”Anteeks, mulla on nyt aika kiire, tarhan tädeillä on kokous, ei saa myöhästyä. Ensi kerralla taas sitten jotain ihan muuta! Mutta muistakaa treenata kotona, lantio ja olkapäät. Sormet, allit! Heippa, nähdään viikon päästä!”  hän meni  jo ulko-ovella.

 

Iloinen sorina täytti käytävän, rollaattorit törmäilivät.  Raila supatti Irmalle, että sopisiko tämän tulla kahville iltapäivällä. ”Vaikka siinä kolmen kieppeillä?” Silloin  hän kertoisi jymyuutisensa.

Maija odotti hissiä ja hymyili jähmettyneesti  Birgitalle, joka oli tulossa samaan hissiin. ”Olipa se menoa. Välillä meinas jo huono olo tulla. Mutta kivaa kun mikä, tuo Susanna on yliveto”, hän sanoi nypläten auki huivinsa solmua. Nyt se kyllä oli tiukassa, äsken sitä sai kiristää vähän väliä.

”Onhan se, mukava ihminen. Mutta mikäs on ollessa, nuori ja nätti. Asiat hyvin”, Birgitta totesi kalseasti. Hän riisuisi huivinsa vasta kotona.

”Nii-in, sasse, nuori ja vailla huolia…” Maija sanoi haikeasti. ”Heippa sitten, nähdään”, hän sanoi jäädessään toisessa kerroksessa  pois. Kylläpä nyt väsytti, edes yhtä kerroksen väliä ei jaksanut nousta.  Paras ottaa alkajaisiksi nokoset.

Kaksi kerrosta ylempänä Birgitta avasi ulko-oven ja näki heti, että Pasi makasi lattialla. Jalat vaan näkyivät eteiseen. Hyvä luoja, sydän hypähti kurkkuun!

”Herrajumala, mikä se … ootko hengissä? Pasi!”

Hengissä oli, käsi veressä, lasi sirpaleina, olut lattialla. Harmaat verkkaritkin veressä, vatsa kellotti ruutupaidan ja verkkarihousujen välistä. Naama punaisena, harvat hiukset sekaisin.

”No perkele, lopultakin sieltä tullaan”, kuului tervetulotoivotus. ”Oon tässä maannut, en päässyt ylös, liukastuin… Saatana, kun viivyit. Voisitko mahdollisesti auttaa?” Pasi murisi ja yritti liikkua.

Birgitan ensi reaktio oli kääntyä ympäri, avata ulko-ovi ja mennä pois ikuisiksi ajoiksi. Jättää se siihen, olkoon, kuolkoon.  Aie meni ohi sekunnissa ja puolison sanat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

” Odotas, kerään sirpaleet, ettei satuteta.”

”Niin kai saatana.”

”Eihän sua sattunut? Meinaan kun et ylös päässyt?”

”Sattunut ja sattunut, perkele. Vittu, sanoinhan jo, en päässyt kun en päässyt. Et kuullut vai? Auta nyt saatana.”

Pian Birgitta oli jo tarttumassa käsistä. Satakiloinen mies oli kuin valas, möykky, säkki. Itse ei yhtään pystynyt auttamaan. Toisen kätensä oli leikannut sirpaleisiin, ei pystynyt siihen tukemaan. Ja Birgitta tiesi, että Pasi ei jaksanut. Ei yhtään jaksanut  itse auttaa. Alkoholi sekoitti pään ja tasapainon, kiloilla ja iällä oli tietty osuutensa.  Pasi oli jo hyvän matkaa yli seitsemänkymmentä. Liikkuminen huonompaa ja huonompaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta  kun ylös ei päästy omin voimin.  Birgitta otti toisenlaisen otteen, kainaloiden alapuolelta. Olkavarsi teki tenän. Huivi helisi ja takapäästä pääsi pieni paukku.

”Tiu’ut sen kun soi ja akka pieree”, Pasi kailotti. ”No vittu, nosta, perkele! Älä revi kainaloista, älä raahaa, kädet irtoo, perkele!” Birgitta päästi otteensa.

”En jaksa!  Tää olkavarsi! Tuollainen köntys, senkin juoppo! Etkö nyt yhtään saa itse tuettua? En tosiaankaan jaksa, jos et itse yhtään avita.” Birgitan ääni kohosi.  Häntä korpesi niin, että olisi mieli tehnyt läiskiä miestä kasvoille,  joka puolelle, jättää makaamaan siihen, paeta. Hän ei edes olisi halunnut koskea mokomaan rutjakkeeseen.  Hän ymmärsi, että kun olut oli mennyt sivu suun, odotus seuraavasta oli kasvanut luonnottomiin mittasuhteisiin. Viinaa oli saatava. Viimeiset voimat oli käytetty ylöskömpimisen yrittämiseen.  Yritykseksi oli jäänyt.

”Minä meen hakemaan apua”; Birgitta sanoi ja lähti päättäväisesti ulko-oven suuntaan.

”Et perkele mee, opettele nostamaan oikein, saatana! Jos meet, niin tapan sut.”

”Just joo, tapat, kun et edes ylös pääse. Ei mulla oo voimia, usko jo, ukko on kun mikä möhkäle, viinaa vaan on saatava, olutta olutta, muusta viis. Ja kunhan ei naapurit saa tietää tai henkilökunta!”  Birgitta irrotti salsa-huivinsa  ja viskasi sen lattialle niin että helisi.

”Saatana, pää kiinni. Hae se ikean porrasjakkara ja pidä sitä paikoillaan, niin kyllä minä sitten.”

 

 

Susanna  kurvasi tila-autonsa päiväkodin pihaan. Hän ryntäsi sisään. Santeri odotti eteisessä opettajansa kanssa.

”Viime tipassa!”, Susanna  huohotti, ”mulla on aina tämä senioritalon jumppa tälleen keskiviikkoisin, tiukkaa tekee!”

”Noo, ehtiihän tässä, eipä mittään. Täähän nyt ei maailma kaada”, tuumasi opettaja.  ”Pikkumies on ollut yhtä aurinkoa, niin kuin aina!” hän lisäsi.

”Iukkaa tekee, eipä ittää, eipä ittää,  aulinko ja kuu, kuu ja tählet”, sanoi Santeri iloisesti ja ojenteli jo innokkaasti käsiään pyörätuolista äitiään kohti. Opettaja hymyili iloisesti, vilkutti ja meni menojaan, kokous oli jo alkanut.

”Mitä se äidin ilopilleri, mites meni päivä?” Susanna jutteli pojalle, kun nosti tämän pyörätuolista auton etuistuimelle ja sujautti turvavyön kiinni. ”Huhhuh, kylläpäs painat! Mitäs me sitten tehdään, kun en jaksa nostaa sua enää?” hän sanoi hymyillen ja pörrötti Santerin tukkaa.

”Ankitaan iiisooo ottuli, ostaa Anterin kordlkeelle…”

”Hyvä idea, hankitaan nosturi! Äidin poika, kiva nähdä!” Susanna sanoi pakattuaan pyörätuolin tavaratilaan. Hän antoi pojalleen suukon päälaelle ja sulki  Santerin puoleisen oven.

”Iva nählä, iva nählä!”, sanoi Santeri käsiään taputtaen.

 

 

 

 

 

Eijan perjantai-ilta

 Pänikästä tuli  vielä yksi lasillinen, kun oikein tiristi.  Caberneta, hyvä hinta-laatu suhde, jos uskoi Hesaria. Ja miksei uskoisi, johonkinhan sitä pitää. Hyvää caberneta. Ehkä seuraavakin lasi vielä heruisi, häthätää, puolikas ainakin, kun kulman leikkaa auki. Mainonta pitäisi kieltää? Mitä typeryyksiä, hänellä se ei juomisiin vaikuttanut sinne eikä tänne. Mitä jos vähän otti viikonloppuisin, infoa hän lehdistä vain etsi. Informaatiota, että oppisi jotain viineistä.

 Eija liihotteli  keittiöön kädessään tyhjä lasi ja saman rytmin tahdissa  takaisin olohuoneeseen täyden lasin kanssa, varoen läikyttämästä.  Jalopuinen työtaso kuitenkin oli tainut saada uuden punaviinitahran, mutta Eija ei sitä huomannut. Aamulla se huutaisi ja syyttäisi.

Lasissa on reunat, lasissa on reunat, hän supisi itsekseen. Soittimesta tulvi  ihanaa kantria: ”Sweet, sweet surrender…”, Eija hyräili mukana. Peili eteisessä näytti tulipunaisen  suun,  se lähetti ohimennessään lentosuukon itselleen. Punaa sopi vetää kunnolla, kun oli yksin. Töissä ei kehdannut ja Markku olisi pitänyt typeränä. Vaikka typeränä se taisi muutenkin pitää. Peili näytti myös lanteet, ou jees, ne liikkuivat niin rohkeasti.   Rohkeammin, rohkeammin, niin kuin ne olivat vatsatanssissa oppineet. Lanteet, leveät, omat, juuri sellaiset kuin tässä iässä lanteiden kuuluikin olla.  Eija siemaisi lasista samalla kun läpsäisi itseään takamukselle.  Hyväksyvä hymy jähmettyi hetkeksi  huulille.  Ehkä tämä turkoosi oloasu oli vikaostos, vaikka kaulus oli kiva.  Hulluilla Päivillä oli ollut vain tämä ja aniliini tarjouksessa. Ja molemmista vain koko neljäkymmentä, ei enää neljääkymmentäkahta. Tosin neljäkymmentä oli hänen oikea kokonsa.  Tai olisi varmasti hänen kokonsa  taas ihan pian. Pikkusen vain karppausta. Viikko ilman viiniä ja leipää.  Joka tapauksessa, turkoosi sopi hänelle. Keväinen väri.  Ja rinnuksessa se tärkeä logo: loikkaava puuma. Aito, Stockmannilla ei myyty mitään feikkiä. Kyllä  tämän kehtaisi  ylleen sujauttaa saunan jälkeen, kun mökille tulisi vieraita. Tumma väri olisi silti ollut armeliaampi. Tummansininen tai jopa musta. Mutta niitä värejä ei ollut alennuksessa. Jos hän olisi ollut ihan rehellinen, hän olisi mielellään kaapinut  reisistä ja takamuksesta  jonkun kymmenen, ehkä viisikintoista senttiä ihraa pois. Ihraa. Sellaista ajatusta ei sopinut päästää mieleen. Se olisi pilannut tunnelman. Oli hyväksyttävä itsensä. Piti olla positiivinen. Näin oli, näin on.

 Eija ei ollut koskaan oikein rehellinen. Ei ollut varaa sellaiseen ylellisyyteen. Ei sitä enää edes huomannut, miten tuli itseään huijattua.

 Hän suki sormillaan lyhyttä punaruskeaa tukkaansa. Ei se sellaista jouhta ollut kuin jollakin naistenlehden itsevarmasti hymyilevällä rouva Kaikkivoivalla, mutta puuttuihan häneltä muutakin, se autuaaksitekevä lesbous ja   vielä se musiikillinen tai kirjallinen osaaminen. Tai kuvallinen ilmaisu. Ja karisma. Sekin vielä, mikä se sellainen oli, mistä sitä sai ostaa, paljonko maksoi kilo? Hän oli vain ihan tavallinen Eija, jokusen vuoden päästä  eläkkeelle pääsevä yliopiston aktuaari. Tärkeä virka, mukamas, mutta kyllä hän tunsi, ettei hän paljon tavallista toimistohiirtä kummempi ollut. Opiskellessa oli vielä elätellyt kuvitelmia, että hänestä tulisi jotain, Markun tapaamisen myötä ne odotukset aikoinaan olivat ihan nousseet siivilleen. Markkuhan oli sentään silloin jo melkein lisensiaatti. Niin nuorena. Puhui viisaita  ja kannusti häntäkin opiskelemaan.  Mutta Eija ei jaksanut tutkinnon jälkeen ponnistella, mitä se hyödytti. Kyllä yksi lukupää perheessä riitti. Ei hän sellaisia enää miettinyt, nyt oli nyt.  Piti elää hetkessä.

Oli olevinaan ihana olo, Markku oli mökillä, sai olla tässä ihan omissa oloissaan, nauttia omasta seurastaan. Kaikki oli hyvin, kunhan vain piti tiukan panssarin päällä. Eikä päästänyt Alakuloa peremmälle. Aina se oli pyrkimässä, itsepäinen kuokkavieras. Ei kysynyt lupaa, ei ilmoittanut syytä tulolleen. Nyt oli kaikki hyvin. Kukaan ei huomauttanut punkusta. Jos Suvi soittaisi aamulla, tiedustelisi, että ollaanko sitä hengissä, ei olisi pakko vastata. Voisi antaa sen hätäillä vähän aikaa. Hän saisi ihan rauhassa vaikka pidellä päätään, jos olisi tarvis. Toivottavasti ei, mutta oli myönnettävä, että jonkun kerran tuli otettua  liikaa. Tytär kun aina pyrki valvomaan, ettei annosten määrä ylittäisi kansanterveyslaitoksen määrittämää normia.  Varsinainen besserwisser, se Suvi. Se ja sen mies, joka aina hymyili niin ystävällisesti. Alentuvasti se hymyili, alentuvasti, ikään kuin anoppi olisi idiootti. Kyllä Eija merkit osasi lukea. Itsekäs pariskunta, oma ura ja omaisuuden kartuttaminen vain mielessä. Tekisivät jo sen mukulan, niin Eijakin pääsisi autuaaseen isoäitikerhoon, valittujen joukkoon.

Eija istahti läppärinsä ääreen, viinilasi oli käden ulottuvilla. Kovaäänisistä kaikui nyt Country Road, joku romattinen mies siellä tunnelmoi. Vanha tie,  Eija hyräili mukana. Hän osasi cd:n ulkoa, vaikkei ymmärtänyt ihan kaikki sanoja. Ei jokaikistä sanaa tarvinnutkaan osata, mitä turhia stressejä hankkimaan. Töissä hän selvisi hyvin, kun piti vieraskielisiä todistuksia lukea, ammattisanasto oli hallussa ja se riitti. Englannilla pärjättiin, espanjallakin sen verran, että sai  viinilasin tilattua etelässä. Hymy tarjoilijalle oli kansainvälistä kieltä.  Markku ei välittänyt etelänmatkoista. Se viihtyi erämaissa ja omalla mökillä. Enintään kaupunkilomille suostui lähtemään. Töissään se joutui matkustamaan ihan riittävästi, siksi se ei oikein tahtonut minnekään. Mökille vain,  aurinkorannoille ei suurin surmin. Ei halunnut kasvattaa hiilijalanjälkeään. Siinäkin nyt oli olevinaan syy. Mitä sitä yksi ihminen tässä mahtoi. Mutta Markku oli sellainen maailmanparantaja. Aina se oli sitä ollut. Ei kai hän sitä pakottamaan, olkoon, tylsimys. 

Eija vilkaisi, mitä Suomi24:n keskusteluissa oli meneillään. Ihmissuhteet-osio oli se mielenkiintoisin.   Hetken hän surffaili keskustelusta toiseen. Pisti muutaman rivin kommentinkin menemään onnettomalle nimimerkille Pettynyt pikkurouva. Lohdutti, että ei kannattanut välittää, jos mies ei oli muuttunut lasten tulon jälkeen. Sellaisia ne olivat, se oli vain kestettävä.  On oltava itsenäinen, otettava ilo irti sieltä, mistä niitä murusia tipahteli.  Nimimerkiksi sopi Kokemusta piisaa.  Voi hyvä sylvi,  murheet ne oli niin monimuotoiset ja silti aina vaan samat! Keskustelupalsta tulvi lasten- ja koirankasvatusta, kauneusleikkauksia, Kotikadun viimeiset käänteet, liikennelaitoksen törkeät suunnitelmat, Urpilaisen nykyinen look (oliko ilme jo liian ylimielinen, kiristivätkö vaatteet, kun  niin näytti pönäköityneen. Kohtahan se oli kuin nuorempi painos Angela Merkelistä!), oli otettava kantaa, kantaa oli otettava. Näytön ylälaitaan pukkasi mainosta: etsi sinkkuja lähiseudultasi! Pitäisköhän katsoa, siltä varalta, että Markku kuukahtaisi. Ei Eija sitä toivonut, hyvä luoja, eihän nyt sellaista sentään! Hyvä mies se oli. Oli oli, toki, ykstotinen vähän, tai aikalaillakin, jos ihan rehellisiä oltiin. Säpinät oli aikoja sitten säpinöity, liekö sellaisia ikinä ollutkaan.  Antaa sen nyt vaan nauttia ihan omassa rauhassaan siellä mökillä: istuu saunalla, sovittelee lisää klapeja uuniin, ottaa kaljan tai pari. Pähkäilee maailmanmenoa,  miettii, millä ruokkisi kehitysmaat ja poistaisi taudit ja sodat.  Plaraa sitä  aina mukana seuraavaa talouslehtipinoaan, tihrustaa huonossa valossa yömyöhään  kuivia kirjojaan, puhisee itsekseen ja kirjoittaa läppärille muistiinpanoja seuraavaa esitelmäänsä varten.  Globalisaation ongelmista tai markkinoinnin eettisyydestä. Mikäs,  saahan sitä. Mutta onnelliseksi sellaiset ajatukset eivät ketään tee. Ei maailma siitä muutu, ihminen ei koskaan todellisuudessa muutu, ahneus vie kaiken. Kateus ja ahneus.  Hulluksi sitä tulee, jos koko ajan vain moisia ajatusvirtoja seurailee. Eija halusi iloa elämään, Eija halusi juhlia, laulaa ja tanssia.  Onneksi  Markku ei yrittänyt saada häntä  lähtemään sinne ankeaan, alkeelliseen mökkiin.  Vielä oli kevätkin vasta niin alullaan, rötiskö oli talven jäljiltä kylmä ja kostea. Eija ei todellakaan ollut mökki-ihmisiä. Puutarhanhoitokaan ei suoraan sanottuna kiinnostanut pätkän vertaa. Ehtisihän sitä sitten kesällä valmiit kukat ostaa ja emäntää leikkiä, kun Suvi ja Iiro tulisivat. Ja muut vieraat. 

 Maija-sisko ainakin olisi tulossa, niin kuin joka kesä.  Aina oli oltu juhannuksena jommankumman mökillä, teillä tai meillä. Mutta kun Heikki oli kuollut ja Maija oli jäänyt yksin, se oli tahtonut mieluiten tulla heille. Juhannuskokolle. Sanoi, että ikävä ottaa enemmän koville  siellä omalla rannalla. Pitäisköhän nyt soittaa sille, kun se oli niitä tuloksia odottamassa.? Mutta kaipa se itse soittaisi, jos olisi jotain hälyttävää. Rintasyöpä, ultrassa oli ollut jotain. Noh, ei kai se mitään. Ovat vaan tarkkoja, ainakin olevinaan.  Rintasyöpä, ei kai se nyt ihan tuostan vaan.  Odotetaan nyt  vaan ihan rauhassa. Juhannuksena sitten tavataan.  Heikki oli ollut sellainen nipottaja. Aina jotakin vialla, narisija pahimmasta päästä. Sellaisen ukonkäppänän rinnalla jos minkinlaiset syövät kehittyivät. Maijalle oli hyväksi kun mies muutti rajan taa, pääsi siitä eroon. Tai ei kai sitä niin voi sanoa vainajasta.  Noloa, mutta sellaista oli kai lupa sentään  edes ajatella. Että ihminen oli ollut nipottaja. Ei Markku ollut sellainen. Hajamielinen se oli ja pitkästyttävä. Mutta kyllä Markku muuten  oli ihan tolkun ihmisiä. Ei ollenkaan kuin Heikki tai se sen oman siskon mies, Antero. Mikä nyhverö! Eikä ollenkaan sellainen kuin tuo naapurin jyrä. Paatelaisen Pentti. Huutaa ja mekastaa vaikka vain päivää sanoisi.  Ystävällinen kyllä, mutta kailottaja. Hanna on varmaan kyllästynyt, mutta se on itse taas sellainen juoruämmä, että kestäköön ukkonsa. Markku oli ihan sopuisa, sellainen tavallinen. Tavallinen, tasapaksu, mitäänsanomaton.  Aina töissä, kotonakin uppoutunut papereihinsa ja kirjoihinsa.  Tietokoneen jatke.

 Eija vaihtoi cd:n ja antoi Leonard Cohenin  pökerryttävän äänen vakuuttaa, että tämä oli hänen miehensä. Siinä tyypissä sitä riitti charmia! Lasi oli tyhjentynyt itsestään,  edessä oli  viinipänikän kulmanleikkausoperaatio.  Uutta pakkausta hän ei sitten tänään avaisi. Vaikka toisaalta, kello ei ollut vielä seitsemää, viikko oli ollut tavallisen raskas. Loppukevät tuotti ihan valtavasti töitä. Kevät ja syksy, pahimmat. Tai mahtoiko  nykyisin enää voida erotella vuodenaikoja; kansainvälistyminen, tuleva yhteishaku, kaikki uusi byrokratia, vuosisuunnitelmat, tilastot ja selvitykset, lisää töitä, vähemmän väkeä. Viini oli paikallaan. Hyvä cabernet. Eikä hänen nyt paljoa tarvitsisi ottaa. Kyllä Eija oli viinitilkkansa ansainnut. Esimiehen  ainainen valitusvirsi korvissa – ei se häneen ollut tyytymätön, ihan vaan kaikkeen, omiin pomoihinsa, politiikkoihin, hallitukseen, henkilökunnan ravintolaan, kiinassa tehtyihin tuotteisiin, bensan hintaan, perusnegatiivinen jäkättäjä  ja puhelias kaikenlisäksi, aina äänessä. Kun hän tänään oli sulkenut oven peräänsä, oli hän ajatellut, että nyt on enemmän kuin  paikallaan irrottella. Yksin kotona!  Markku olisi jo varmaan häipynyt kun hän tulisi,  hyvin voisi kiertää Alkon kautta ja ostaa pänikän sekä Valintatalosta vähän suklaata ja jugurttia iltaruoaksi.

Puhelin soi. Suvi. Jos ei vastaisi, se kun aina valitti jostakin. Eija huokasi ja vastasi, olihan hän kumminkin perustunnollinen. Äidin osa.

”Mitä kuuluu? Missä olit?  Yritin aiemmin, mutta et vastannut”, tytär aloitti hyökkääviin äänenpainoin.

”No, mitäs, perjantai… Isä on mökillä…”

 Odottamatta Eijan lausetta loppuun Suvi jatkoi: ”Niin, enkö muka muistaisi. Mutta on mulla asiaakin. On itse asiassa kauheita uutisia!”Äänekäs nyyhkäys perään.

”No mikä, mitä kauheeta? Mitä on sattunut? Voi hyvä luoja.”

Suvi huokasi toisessa päässä, ikään kuin kyllästyneenä Eija reaktioon. Mitä se odotti? Ensin kuuluttaa, että jotain on tapahtunut ja sitten ei saisi siitä sanoa mitään? Miten sille oikein pitää puhua? Eija oli heti varuillaan.

”No etkö nyt muista, tänään olin siellä tutkimuksissa.”

”Ai niin…”, Eija joutui kelaamaan hetken. Jokaisella noita tutkimuksiaan. ”No, mitä ne sanoi?” hän kysyi epävarmasti. Tytär puhui niin paljon ja töksäytteli asioitaan, ettei hän aina jaksanut pysyä kärryillä.

”Et muista ollenkaan vai?” tuli luurista kärkevästi.

”Juu, tottakai, olit tutkimuksissa, kun…”

”Niin,noh?  Mitä kun?” Suvi kuulosti ala-asteen  opettajalta, sellaiselta, joka tivaa ja kuulustelee. Sellaiselta, joita ei nykyaikana enää  toivottavasti ollut, sellaiselta, joiden takia lapsukaiset itkivät iltaisin peiton alla. ”No minäpä vähän kohentelen sitä muistia. Vai ootko jo ottanut niin paljon vinkkua, että ei enää mene edes välimuistiin saati sitten kovalevylle?”

”No en oo, mikä ryöpytys tää nyt on?”

Suvi siirtyi sitten ilman enempiä kommentteja asiaan: ”Selvisi, että lapsenteko saa unohtua.”

”Ai noinko nyt vaan? Lapsenteko.” Eija huokasi äänettömästi. Ei  tässä nyt jaksaisi tuollaisia.

”Niin niin, sinähän aina vihjaat, että koska niitä töppösiä saa alkaa virkata. Niin kuin muka osaisitkaan. Mut onpa nyt  niin, että voit vaikka virkata niille Nälkämaan lapsille, niin kuin siskos. Mut mun lapsille ei ole tarvis, syntymättömien jalat ei palele.”

”Mitä tuo nyt on? En kai minä nyt sellaista…Anteeksi vaan, jos olen jotenkin loukannut!” Eijan ääni nousi hieman, varsinkin anteeksi-sanan kohdalla. Mitä tyttären tuolla tavoin piti asiansa esittää!

”Olet takuulla ottanut? Kuulen äänestä.”

”Yhden lasillisen olen, mitä sitten. Enkö saisi? Yhden lasillisen, rouva hyvä.  Perjantaipäivän kunniaksi, jos olet unohtanut, minä olen työssä käyvä nainen, rankka viikko,  tosi rankka viikko”, Eija kivahti. Hetken hän halusi painaa samantien puhelimen punaista luuria. Veti sitten syvään henkeä ja kysyi  korostetun ystävällisesti : ”Kerro  nyt viimeinkin, mitä tarkkaan ottaen se lääkäri sanoi? ”

”Älä oo torvi, herrajumala! Mulla on syöpä! Munasarjasyöpä, ettäs tiedät. Tai lääkäri sanoi, että saattaa olla,  jotain kasvainta ainakin. Saattaa olla. Kuulosti melko varmalta. Ja pahanlaatuista, se on ihan mahdollista…”

”No nyt liioittelet, ei kukaan lääkäri sellaista sano, jollei ole todisteita. Tee siitä ilmoitus. Ei sulla mitään ole, ei varmasti.”

”Mistä sinä se muka tiedät? Oletko muka lääkäri? Kyllä tämä lääkäri selvästi antoi ymmärtää, että munasoluja ei tule, kun munasarjat on vioittuneet.”

”Vioittuneet?” Eija räpläsi uutta viinipakettia auki. Mitenkä tyttären piti aina puhua hänelle noin haastavaan sävyyn. Itse asiassa Suvi ei koskaan puhunut hänelle niin kuin normaalisti ihmiselle puhutaan.

”Vioittuneet. Jotain polyyppeja tai sitä endometrioosia enintään. Ihan viatonta laatua. Ei kai syöpä iske molempiin puoliskoihin yhtä aikaa, se nyt olisi jo lääketieteellinen erikoisuus. Kyllä sinä nyt kuvittelet, tyttö hyvä. Eihän sulla nyt mitään oireitakaan ole, laihtumista tai sellaista.”

”Ai mä oon läski sun mielestä? Keneltähän lienevät geenit tulleet?”

Taivaan vallat, Eija huokasi. Nyt on Suvi-raukka tainnut lopullisesti seota. Olikohan sillä todella päässä vikaa, suuttui ihan tyhjästä, mikä tässä nytkin muka oli. Eija oli huomannut, että Suvi usein hakemalla haki  aiheita, oikein tikulla etsi.

”Enhän minä mitään sellaista oo sanonut. Älä laps kulta ole noin pessimistinen, hermoista se vaan johtuu.”

”Laps kulta… Hermoista johtuu…Ai mikä johtuu? ”

”No se, ettei lapsia ole vielä kuulunut. Ettehän te olleet naimisissakaan vielä niin kauaa, ei kai sitä nyt heti kannata huolestua. Enhän minä mitenkään ole tahtonut hätyytellä. Teidän asianhan se on, ihan täysin. Teette lapsia jos haluutte, tulevat jos ovat tullakseen. Ehkä olen vahingossa kiusoitellut joskus, tarkoitus ei oo ollut, älä ota kaikkea aina niin kirjaimellisesti…”

”Ja paskat. Sun kanssa ei sitten ikinä voi puhua mitään! Kun minulla on ongelma, olet heti vähättelemässä. Lipitä sinä sitä viiniäsi siellä ihan rauhassa. Minä nyt vain satun tietämään, että minulla on syöpä. Melko varmasti. Mutta eihän se sinua liikuta, sehän on minun ongelmani. ”

”Suvi kulta, älä viitti, totta kai minä välitän…” Eija oli saanut paketin auki, vaivalloisesti puhelin olkapään ja korvan välissä. Hajamielisesti hän kuunteli ja vastaili, tärkeintä juuri nyt oli, että viinipakkauksesta saisi lasiin täydennystä.  ”Odotas vähän.”  Hän joutui laittamaan puhelimen hetkeksi pöydälle. Nyt lasi oli taas täynnä. Lohdullisesti täynnä. Leonard Cohen  lauloi olohuoneessa sitä ihanaa valssia ”Take this walz, take this walz… I want you, I want you…”.

”Kuuletko, miten ihan kappale tulee?” hän sanoi sitten puhelimeen.

” Ja paskat sun kanssas, äiti. Mä kuulen kyllä ihan jotain muuta, kuulen selvästi mitä sinä siellä teet.”

”Mmm, kerro nyt, mitä se lääkäri oikeesti sanoi. Ihan tarkkaan.”

”Joku toinen kerta, kun olet selvä. Jos nyt sellainen päiväkin joskus koittaa. Heippa.”

Suvi katkaisi puhelun, noin vaan tuosta. Kylläpä se nyt ärhäkkä oli. Syöpä muka. Tuollaisia juttuja ja noin aggressiiviseen sävyyn. Aina se oli ollut tuollainen. Enempi se oli Markun tyttö, ollut jo pienestä. Markku jaksoi sen oikkuja. Väitti, ettei se ollut ollenkaan vaikea. Vielä mitä, vaikea se oli aina ollut. Ihme, jos Iiro jaksoi sitä. Saa nähdä, kuinka kauan. Mutta miehet ei huomanneet, ei Markku, ehkei Iirokaan.  Iiro taisi olla samaa pataa tyttären kanssa, kai ne tuli juttuun sen vuoksi, tiedä häntä. Vai syöpä! Kattia kanssa. Siskolla syöpä ja tyttärellä toinen. Kyllä ne nyt molemmat kuvitteli. Ja hän tässä joutui sen raskaimman osan vetämään: sen kuulija osan, sen kaatopaikan osan.  Olenhan minä olkapäänä, tottakai, mutta joku tolkku sentään.

Suvi onnistui pilaamaan perjantai-illan.  Eija tuhahteli itsekseeen, enää ei tehnyt mieli tanssia.  Ei kannattanut välittää, tätä tämä elämä oli. Eija otti suklaalevyn kaapista, nyt sille oli tilausta. Levy toisessa kädessä ja viinilasi toisessa hän meni parvekkeelle.  Parveke oli laitettu jo viikko sitten kuntoon,  tuolin pehmusteet haettu kellarista ja amppeli  ostarin kukkakaupasta.  Jotain roikkuvaa lohenpunaista. Hän ei muistanut lajikkeen nimeä,  se oli sellainen tavallinen, jokaisen parvekkeen vakiovaruste tähän aikaan keväästä. Lasissa oleva kynttilä palamaan, se rauhoittaisi. Pian ilta sitä paitsi tummuisi.  Toppatöppöset olivat mukavan lämpimät, mutta ihan pian olisi saali haettava harteille. Nämä kevätillat haikailivat vielä talven perään. Päivällä oli jo lämmintä, mutta illat  eivät tahtoneet periksi antaa.

Eija rapisteli suklaan auki. Siitä oli jo kauan, nyt oli pitkästä aikaa se hetki, se sininen hetki.  Ensimmäinen rivi suli suussa melkein huomaamatta. Hän sulki korvansa ääneltä, joka tahtoi huomauttaa vyötärön ja lantion ympärysmitasta. Ei kai ne nyt yhdestä suklaasta, vaivaisesta sinisestä.  Viini ja suklaa, perjantain pelastajat. Hän oli loputtoman kyllästynyt siihen, että mitään ei saanut syödä eikä juoda, aina piti bantata, kantaa huonoa omaatuntoa. Olohuoneesta kuului: ”This walz, this walz, this walz, with it’s very own breath of brandy…” enemmästä Eija ei saanut selvää. Aika lujalla oli soitin, hän tönäisi ovea vähän kiinnemmäksi ja taittoi suklaasta uuden rivin. Leonard Cohen olisi varmaan aika ihana  mies. Vähänhän se oli kulahtaneen ja vanhan näköinen mutta seksikäs. Sitä se oli.

Heidän parvekkeensa antoi melkein länteen, se oli talon päädyssä, ylimmässä, neljännessä kerroksessa. Parvekkeen reunaa tavoitteli iso lehmus, jo täydessä lehdessä.  Kevät tulee vauhdilla, kun pääsee alulle. Vihreys rauhoittaa. Täältä näkyi kauas, kattojen välistä siinteli meren selkä. Eija otti lasistaan ison kulauksen. Ilta ei ollut enää entisensä, mutta piti nyt vain ajatella positiivisesti.

Miten se Suvi nyt tuolla tavoin ärhenteli. Kuvitteli kaikkea ja sitten käyttäytyi kuin hän olisi syyllinen. Aina se oli ollut tuollainen,  he eivät koskaan olleet ymmärtäneet toisiaan, oli se myönnettävä. Jo pienenä se oli ollut omituinen. Toista oli Maija-sisko, se oli aina niin huomaavainen ja lempeä. Jos sillä vaikka olisikin nyt sitten se syöpä – Eija kyllä epäili – ei se syyttäisi häntä. Maija oli hyvä ihminen. Maijalle hän soittaisi ja kysyisi, miten oli asiat.  Olisiko Suvikin odottanut, että hän soittaisi? Ei kyllä ollut tullut mieleenkään. Sen reaktioista ei ikinä tiennyt, hänen soittamisensa olisi tulkittu miten sattuu, mistä päin juuri silloin olisi tuullut. Noh, eikä Eija ollut itse asiassa muistanut koko tutkimuksia. Hän nyt ei vain kertakaikkiaan ollut sen enempää isoäiti- kuin äitityyppikään!  Kaikki eivät ole, hän totesi taas niin kuin oli jo monesti itselleen todistanut. Lapset eivät ole hänen juttunsa.

Eija nousi hakeakseen puhelimen ja saalin. Ja tilkkasen täydennystä lasiin.  Kynttilä savutti hiukkasen. Oli seissyt varmaan liian pitkään kylmässä. Hän avasi parvekelasia hiukan raolleen, että savu pääsisi ulos. Sitten hän kääntyi ja juuri  kun hän ojensi kätensä ovenkahvaan, veto pamautti oven kiinni. Hän käänsi kahvaa, vaikka tiesi sen turhaksi. Ovi oli mennyt lukkoon. Ovi oli ennenkin tehnyt tämän, lukko oli vanhanaikainen. Se olisi pitänyt vaihtaa, mutta ensi vuonna taloon oli tulossa ikkunaremontti, ikkunat ja parvekkeen ovet vaihdettaisiin. 

Eija tajusi välittömästi, että hän oli ansassa. Selkäytimestä se tieto lähti, samoin kuin se, että pitäisi soittaa. Huoltomiehelle, Markulle, Suville, jollekin.  Jälkijunassa saapui oivallus, että puhelin oli sisäpuolella. Eija lysähti takaisin korituoliin. Onneksi lasissa oli vielä viiniä jäljellä. Oli otettava neuvoa antavat.  Apua, hän ajatteli. Auta hyvä jumala, auta joku. Hän nousi uudelleen koettelemaan ovea. Yritti lonksuttaa sitä varovasti, sitten kovemmin. Istui sitten takaisin ja lohkaisi suklaalevystä kahden rivin verran.  Haukkasi ison palasen viinin seuraksi.  Batman ethän auttaa voi, hänelle juolahti mieleen  säe Hectorin laulusta. Olohuoneessa Leonard Cohen lauloi odottavansa ihmettä: ”Waiting for a miracle…” Se kuului oven läpi selvästi. Ihme olisi Batman tai Hämähäkkimies.

Alkoi naurattaa. Ilta viileni, viini oli lopussa, suklaalevykin oli jo miltei mussutettu. Nauratti. Ja itketti. Sisällä puhelin soi. Pitkään se soi, Eijalla ei ollut siinä vastaajaa. Pian se soi uudestaan. Vaativasti. Maijakohan se siellä? Vaiko Markku? Ja hän oli täällä vankina, hämärtyvän kevätillan vankina, katseli lehmuksen latvaa ja kaukaista merta. Mitenkähän ne murtautuvat ovista, tiirikoivat lukot auki käden käänteessä? Hiuspinnillä? Luottokortilla? Hänellä ei ollut kumpaakaan. Hän nousi ylös ja avasi parvekelasin kokonaan kurkistaakseen alas. Alakerran parvekkeiden lasit olivat kiinni, tällä puolen taloa ei ollut ketään. Eipä tietenkään, täällähän oli vain nurmikkoa ja pensaita, talon piha ja ulko-ovet olivat kulman takana.

Eija alkoi vasta pikkuhiljaa päästää todellisuuden tajuntaansa. Hän ei voisi olla parvekkeella koko viikonloppua, ei edes yhtä  yötä. Miten tämä oli mahdollista? Miten tällainen asia pääsi tapahtumaan, mikä tarkoitus tällä oli? Miksi hänelle oli näin käynyt?

Puhelin soi taas sisällä. Voi, arvatkaa jo, etten pääse vastaamaan! Tulkaa hätiin! Tule Markku, Markku rakas, tule. Auta Jeesus.

Voisiko suklaalevyn paperista taitella jonkun tiirikan? Olisiko se kyllin jäykkää? Hän alkoi kääntää hopeapintaista paperia tiukaksi naruksi. Lopulta hänellä oli jonkinlainen työkalu, mutta se vaikutti aivan liian lepsulta. Pitihän se arvata. Viileys muuttui yhä hyisemmäksi tunkiessaan turkoosin oloasun sisään.  Toisaalta iho muuttui nihkeäksi, kun epätoivo ja avuttomuuden tunne alkoivat saada ylivallan viinin ja suklaan aikaan saamasta  mielihyväaineiden ryöpsähdyksestä. Älä mene paniikkiin, kyllä kaikki järjestyy, Batman, apuun.  Entäs tuikkukynttilän kuori? Siitähän tulisi mainio ase, varmasti tulisi. Niksi-Pirkkaan vain ohje, maksoivatkohan ne jotain näistä kullanarvoisista neuvoista? Kynttilän kuoresta pankkikortin vastine tiirikointiin. Hän otti palavan tuikun lasistaan varovasti, irrotti siitä metallikuoren  ja asetteli tuikun takaisin lasiin. Kuumaa steariiniä valui kädelle, mutta kynttilä ei sammunut.  Hän alkoi taitella keskittyneesti kuorta, litistää sitä. Viimesilauksen antoi korituolin jalka. Kuori oli litteä kuin lantti, veneen muotoinen ja epätasainen, mutta litteä. Onnistuisko sillä painamaan lukon kieltä ja jotenkin söheltämään hopeapaperitikulla avaimenreiästä mystistä, piilossa olevaa lukon osaa alas- tai ylöspäin.

Homma ei onnistunut alkuunkaan. Hiotutti yhä enemmän ja hiki jähmettyi  samantien iholle, viileäksi nihkeäksi kerrotumaksi. Epätoivo kirveli silmäluomien takana, viini oli häipynyt päästä samaa tahtia kuin huulipuna huulilta.

Puhelin soi taas. Kuka siellä niin itsepintaisesti soittaa? Suviko se siellä? Suvi kiltti, tule äidin avuksi. Ei sinulla ole syöpää, ei ole. Minä hoidan sinut terveeksi. Ja saat vielä vauvan. Adoptoitukin olisi ihan ok. Ajatukset poukkoilivat edestakaisin samalla, kun hän yritiin hivuttaa kynttilänkuorityökalua oven rakoon. Rako oli liian kapea, ei siihen olisi tainnut luottokorttikaan sopia. Eikä sen puoleen, mitä sillä luottokortilla sitten olisi pitänyt tehdä? Hän käytti sitä vain Stockmannilla. Amerikkalaiset lukot olivat erilaisia, luottokorttitiirikalle soveltuvia. Moneen kertaan hän oli välillä kurkkinut parvekkeelta, josko joku kiertäisi tälle puolelle. Miehethän saattoivat käydä vaikka asioillaan pensaiden juurella. Pissalla. Ne pissasivat jatkuvasti ulos, kun eivät sisään ehtineet. Mutta ei kai pissaavalle miehelle voisi alkaa huudella parvekkeelta. Sehän olisi perverssiä.  Kun oikein kauas kurkotti, näki, että alakerrassa ei ollut valoa, ei ainakaan olohuoneessa. Varmuuden vuoksi hän huusi vienolla äänellä: ”Hei, hei siellä! Alakertalaiset? Hohooi!” Äänen volyymi tuskin olisi kuulunut  alakerran parvekkeelle, vaikka siellä oltaisiin parhaillaan istuttukin  perjantain vietossa.

Tämä oli kamalaa, kamalinta, mitä ikinä saattoi kuvitella. Miksi, miksi, miksi? Enkeli auta, Jeesus tule, en enää ikinä juo viiniä. Siitäkö syystä tämän minulle järjestit? Kumma, kun tuo vähäinen viininjuonti nyt niin synniksi luettiin joka puolella. Markku kiltti, rakas, tee jotain. Sun Eijas on täällä jumissa.

Kello oli jo puoli yhdeksän, uutisten aika, pian pimeys voittaisi hämärän. Kiivetäkään ei voinut, se oli pois laskuista ihan täysin. Ei ollut missään jalansijaa ja sitä paitsi hän pelkäsi korkeita paikkoja. Ei herrajumala, nyt oli huudettava. Oli huudettava tosissaan, vieno ääni ei  auttaisi. Kun Eija pääsi vauhtiin, ”apua” kaikui kovempaa ja kovempaa. Ensin harvakseltaan, odottaen vastausta, sitten moneen kertaan peräkanaa. Kuuliko kukaan? Se oli pakko huutaa. Lopulta, samaan aikaan kun alakerran parvekelaseja avattiin, ilmestyi kulman takaa Pentti Paatelaisen pyöreä naama.

”Kukas se täällä niin maar kauhiasti kailottaa?” jylisi Paatelainen alhaalla. ”Mikäs se on ny hätänä, eikö pienempi ääni riittäisi? Eijakos se siellä?” Eija olisi voinut hypätä alas kuristamaan Paatelaisen samantien. Mutta ei auttanut. Samaan aikaan alakerran parveekkeelta kurkotti vaalea nuori rouva. Eija oli joskus nähnyt tämän jonkun pienen räkänokan kanssa pihalla ja portaissa, muttei ollut tiennyt, että he asuivat heidän alapuolellaan. Yhtä aikaa hän selitti naapurille ja Paatelaiselle tilanteensa ja pyysi hälyttämään huoltomiehen. Alakerran nainen lupasi soittaa. Paatelainen seisoi edelleen nurmikolla, Hanna oli tullut hänen vierelleen.

”No jopas sulla on kurja tilanne, ootko kauan ollut siellä?”, Hanna kyseli.

”Juhlat jäi kesken vai?” Pentti Paatelainen kuulosti ilkeältä naureskellessaan, yritti olla vitsikäs. ”Aijai, olitpa hölmö, kun päästit oven tuolla lailla rämähtämään. Se pitää kato laittaa takalukkoon. Jos ei lukon kieli pidä, teippaa vaikka. Ei sen oven tarvii lukossa olla. Kuka sinne teijän korkeuksiin nyt parvekkeen kautta tulis!”

Joku muukin jo kurkki uteliaana nurkan takaa. Pitikö Paatelaisen tuolla tavoin mesota. Kohta koko talo tietäisi Eijan ahdingosta.

”Näin on, näin on. En vaan huomannut, kun ei koskaan ennen ollut näin käynyt”, Eija valehteli. ”Olin parveketta laittamassa kevätkuntoon”, hän jatkoi valhettaan madaltaen ääntään. Paatelainen tuskin kuuli selitystä, mutta väliäkö sillä, apu oli  tulossa. Alakerran rouva tuli ilmoittamaan, että huoltomies oli jo matkalla.

Eija hytisi kylmästä ja ryntäsi hakemaan saalia ja lompakkoaan, kun hän puolen tunnin päästä pääsi sisälle. Mikä helpotus. Nolotti kovasti, mutta tällaiselle ei nyt voinut mitään.

”En varmaan oo ensimmäinen, jolle on näin käynyt”, hän sössötti muka huolettomasti klanipäälle pojalle, jolla roikkui kettinki taskun ja vyötäisten välissä. Toisessa korvassa oli rengas  ja suupielet olivat jähmettyneet ankaraan asentoon.

”Jeps, aina joskus sattuu. Nää vanhat ovet…Tekee sit neljäkymppiä, kakskymppiä ulko-ovi ja kakskymppiä partsa…”

Eija ähkäisi, mutta ei sanonut mitään.  Hävyttömyyden huippu. Eikä kuittia tietenkään. Hän ei kehdannut kysyä. Kaveri meni ja Eija kiirehti keittiöön ottamaan lasillisen. Sitä ennen hän teippasi parvekkeenoven lukonkielen ja sulki oven. Jalkaan oli haettava villasukat, niin kylmäsi varpaita, vaikka oli ne töppöset jaloissa.

Kääriytyneenä saaliin hän avasi television ja istui vohvan nurkkaan puhelin kädessään. Kuka oli soittanut niin moneen kertaan?  Maija ainakin oli ja sitten monta kertaa jostain tuntemattomasta numerosta. Se ei ollut kukaan hänen luettolostaan.  Mikä ihmeen numero se oli? Markkinointia tähän aikaan illasta? Kaipa ne soittaisivat uudestaan, jos oli tärkeää. Hän painoi Markun numeron, piti saada kertoa mieskullalle tästä kauheasta koettelemuksesta. Pian jo naurettaisiin hänen seikkailulleen.

Hetkeen hän ei tajunnut, että Markun puhelin soi työhuoneessa, kirjoituspöydällä. Markku oli siis unohtanut puhelimensa. Miten hajamielinen se olikaan! Tyypillistä. Ärsyttävää. Koko viikonloppu ilman puhelinta, mikä typerys! Hän meni etsimään sitä ja siellähän se oli paperiarkkien alla, joissa oli miehen viimeisin artikkeliluonnos Kehittyvä tiede-lehteen.  Otsikko oli ”Raha poikii kolmannen maailman hädällä”. Tekstissä oli paljon punaisella tehtyjä korjauksia.

Puhelimeen oli tullut viesti, parikin. Miten avuton mies, jos ei Eijaa olisi, se ei pärjäisi päivääkään. Eija avasi viestin – jos se oli vaikka jotain tärkeää – ja hänen sydämensä pysähtyi: ”Rakas, en malta odottaa! Olen siellä tunnin kuluttua, laita sauna päälle ja kuohuviini jäihin!”. Eijan polvia heikotti. Hän avasi edellisenkin  viesti:  ”Et ois ihanammin voinut yllättää: vain sinä ja minä kaksin. Olin varma, että E tulee sinne ja pilaa mun viikonlopun. Fantastico!!!  En pysy nahoissani, rakas.”

Puhelin putosi Eijan kädestä samalla kun veri pakeni hänen päästään.

Hän hoiperteli olohuoneeseen, lysähti sohvalle, täysin tyhjänä. Rakas, en malta odottaa…

Pitää katsoa numero, kuka se oli. Kuka kehtasi… miten Markku kehtasi…

Eijan puhelin soi. Sama numero, josta oli yritetty.

Naisääni sanoi soittavansa sairaalasta, sairaanhoitaja Kuusela. Hän tiedusteli oliko Eija Markun vaimo. ”Älkää pelästykö,  rouva, mutta miehellenne on valitettavasti tapahtunut onnettomuus. Hän on pudonnut katolta kesämökillänne, oli ilmeisesti ollut puhdistamassa  saunan savupiippua, kevätkuntoon, näin minä ymmärsin naapurin puheista…Hän on tajuton, tuotu tänne noin tunti sitten. Naapuri tilasi ambulanssin. Tila on vakava,  mutta vakaa.  Jos haluatte, voitte tulla heti, mutta aamullakin kyllä ehtii, varmaankin ehtii. Ei pitäisi olla hengenvaaraa.”

Eija tiesi, ettei mökillä ollut ihan lähinaapureita. Se nainen oli siis esittäytynyt naapuriksi. Ainoa ajatus, joka Eijan päähän mahtui kun hän tajusi, mistä oli kysymys, oli että se ämmä odotti turhaan sitä kuohuviiniään. Eijan suupielet venyivät leveään, kireään hymyyn.

Hän kulautti viinilasin tyhjäksi ja haki uuden. Sairaalaan? Hän hymähti niin, että se varmasti kuului alakertaan.  Vai sairaalaan! Maijalle olisi soitettava, Maijalle voisi puhua. Jollekin piti nyt saada purkaa tätä oloa, selvitettävä ajatuksia, kelattava. Maija oli se ainoa.

”Eija, miten ihanaa!” kuului toisesta päästä. Maija ei odottanut Eijan vastausta, vaan jatkoi: ”Soitin aiemmin, luulin jo, että olette jossakin. Sinulle on pakko puhua, en tiedä, kenelle muulle, sisko. Taas kerran on tilanne se, että en pärjäisi ilman sua.” Maija piti paussin, huokasi syvään. Eija pidätti hengitystään. Hän ei pystynyt vastaamaan yhtään mitään. Maija jatkoi alistuneesti, itkuisen oloisena: ” Arvaat tietenkin, tulokset tuli sitten  tänään: syöpä se on se pirun kyhmy, aggressiivinenkin kuulemma. Mutta ehkä ei ole vielä lähettänyt etäpesäkkeitä. Leikkaavat heti alkuviikosta ja sitten alkaa hoidot. Minä en tiedä, mitä ajattelisin, on niin sekava olo. Kun ei oo Heikkikään enää…” Maijan ääni petti. ”Ihanaa, kun olet olemassa, Eija, ilman sinua en nyt juuri jaksaisi. Mutta Eija, mehän tiedetään, että kaikella on tarkoituksensa.”

Eijan hartiat alkoivat täristä itkun voimasta.

Maija hätääntyi. ”Älä hyvä ihminen nyt noin, eihän tässä varmaan ole mitään hätää, rintasyöpä on nykyisin melkein läpihuutojuttu. Hoidot tepsii todella hyvin,  kaheksankymmentä prosenttia on elossa vielä viiden vuoden kuluttua”, hän alkoi selostaa innokkasti, yrittäen kuulostaa reippaalta.

Eijan itku vaan yltyi, hän  sopersi  sisarelleen jotain käsittämätöntä, eikä huomannut, miten viiniä läikkyi turkoosille oloasulle ja vaalealle matolle.

 

 

 

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

19.06 | 11:06

Hahaa.. just niin

...
21.04 | 21:24

Aikamoista sattumaa vai...

...
27.08 | 22:43

But ASK them if they got Canadian bacon! 😂🤣

...
26.08 | 19:25

Kiire/kiire/kiire..on tuttua tavaraa sekä omasta takaa, että tuontitavarana. 😀Mutta hermosi on kuin pajunoksa: taipuu muttei katkea.

...
Tykkäät tästä sivusta
Hei!
Kokeile tehdä oma kotisivu. Minäkin tein! Se on helppoa ja sitä voi kokeilla ilmaiseksi
ILMOITUS