Kaarinan kotisivu

Tekisi mieli hymähtää. Yhhmmh. Ihmisen äly? Missä se sitten on? Nyt oli taas aviisissa pohdintaa delfiinien älystä. Ja TV:ssä pohdintaa kissaihmisistä ja koiraihmisistä. Siinä sivussa kissojen ja koirien älystä.

Delfiinijutussa tutkijat selittivät, ettei ole mahdollista ymmärtää ikinä, mitä delfiinin päässä liikkuu. Sama juttuhan on koirien (ja kissojen) kohdalla.

Mutta, mutta. On niin kiva jutella koiralle (tai kissalle) ja olla näkevinään, että ne ymmärtävät. Ja YMMÄRTÄVÄTHÄN ne, hittovie! Sano mitä sanot, mutta tietyt sanat saavat heti aikaan tietyn reaktion (eivät ne kysy, miks sä nyt puhut tuota kieltä ja toisinaan taas toista kieltä), ja myös pelkästään ihmisen tunteet saavat aikaan taas tietyn reaktion. Eli ne voivat lukea sanatonta viestintää (tietenkin myös tarkoituksellisia eleitä!), tiedostaa. missä mennään. Reagoivat olemalla allapäin tai aggressiivia.

Eläin ymmärtää, että nyt lähdetään, huomenna lähdetään, otatko jugurttia (vaikka kuiskattuna toisesta huoneesta, se tietää, mitä jääkaapin ovi tähän aikaan vuorokaudesta merkitsee, jollei se tule, se on sairas!), take a treat!, vaikka sadan metrin päästä. Stop, stay, paikka. Eleet ja ilmeet se ymmärtää. Sen omat kasvot hymyilevät, nauravat, ovat hämillään, innoissan, noloina, allapäin, odottavat, kysyvät, kuuntelevat. Tulepa vaan minulle sanomaan, ettei koiralla ole ilmeitä! Kun kissallakin on! - Mutta sen sanon vielä, että vaikka eläimen kasvot ovat joskus viekkaat, ne ovat aina vilpittömät. Eläin ei koskaan valehtele. Leikkiessäänkin (mennäänkö tuonne, vaikko sittenkin tänne?), se ei koskaan valehtele.

TV:n kissa/koira-ihmisjutussa sanottiin, että koira, joka on hajottanut jotain, on nolon näköinen, kun tulet kotiin. Luulet, että se on anteeksipyytäväinen ja nöyrä, mutta se ei ole. Se on nöyrä vain, koska se ei tiedä, millä tuulella isäntä/emäntä tulee kotiin. Höpönhöpön. Kyllä se tietää (jos on kerran jäänyt kiinni samasta asiasta ja saanut sapiskaa). Kyllä se tietää, että nyt oli tullut pahan kerran töpättyä.

Muistan ikuisesti, kun entisen elämäni rakas mäyrikseni Olga oli eräänä päivänä pentuna poissaollessamme pureskellut ison palan uutta kävelykenkääni. Pidin sille sellaisen äläkän, että se muisti sen kaikki ne neljätoista vuotta, jotka se vielä eli. KOSKAAN se ei enää koskenut meidän perheen kenkiin. Sille annettiin oma kenkä (kirpputorille menossa ollut pari) ja korostettiin aina: hae OMA kenkä. Sen se haki ja tiesi, että tämän hän saa nyrhiä vaikka kuinka pieneksi, ihan oman makunsa mukaan.

Simo ja Eetu (kissamme) muistivat kaiken myös. Tähän saa tulla, tuonne ei. Pöydälle ei hypätä. MUTTA ne molemmat tiesivät myös, että minä en ole moksiskaan, tulivat sitten mihin hyvänsä. Kun Pieter ei ollut mailla halmeilla, Eetu löhöili röyhkeästi missä tahansa, mutta Simo oli niin ylpeä, ettei se ottanut sitä riskiä, että joku vielä käskisi sen pois jostakin.

Näin minä se näin. Ehkä Simo ajatteli: on sanottu, että en saa tulla sinne. niinpä minä en tule. Ehkä minä siis vain tulkitsen ihmismäisesti sen ilmettä ja olemusta.

Wayan kanssa kun olen kävelyllä (se on selvästi innoissaan, kun pääsee minun kanssani ulos, ilmiselvästi enemmän haltioissan, kun päästessään Pieterin kanssa. Sehän on vaan ihan sellainen arkipäivän juttu, kuka nyt niistä!). Ehkä se tietää, että minun kanssani on enemmän vapautta. Täytyyhän sen tietää! Eihän se suinkaan minua palvo, eikä joka ilta minun syliini hyppää (= ei koskaan!). Pieteriä se palvoo, mutta ulosmeno minun kanssani on jotain erityistä. Saa olla enemmän tottelematta. Kyllä hauveli TIETÄÄ ja MUISTAA.

Ihan turha on pohtia, miten eläin meitä lukee ja mitä se ymmärtää. Sitä me ei ikinä voida tietää eikä mitata.Sen sijaan me voitaisiin yrittää tajuta, miten koiraa on ymmärrettävä (tai kissaa). Koirakuiskaaja Cesar Millan (esimerkiksi) on todella oivallisesti oppinut tajuamaan koiran merkkikieltä. Monet muutkin ovat varmasti. Niitä mikroeleitä. Plus sitä, miten koira lukee meitä: asentoamme, äänensävyämme, varmuuttamme. Jos vain lässytät sille, voivoi, hauveli pomottaa sinua tullen mennen!

Esimerkiksi Waya: istuu ja katsoo sivuun, on mukamas tyynen näköinen, ei mukamas näe ja kuitenkin, joka ele, joka sana ja liike on rekisteröity. Ne meidän pikkupikku jutut, ne ovat koiralle ISO asia. Kuka menee ensin ovesta, ketä tervehditään, kenelle sanotaan, ollaanko vihaisia, ollaanko iloisia. Saanko mennä vai eikö ole sallittua? 

Älykäs eläin vai ei? Onko sinun koirasi älykkäämpi kuin minun kissani tai päinvastoin? No voi, sitä me koskaan saada tietää. Mitään Mensan testejä eläimille ei toistaiseksi järjestetä. Ehkäpä onkin täkeämpää, että tunnetasolla annamme toisillemme paljon, minä ja koirani, minä ja kissani. Tai olkoon sitten vaikka marsu tai akvaariokala. Koemme kiintymystä, saamme lievitystä yksinäisyyteen ja pahaan oloon. EHKÄ se on molemminpuolista. Ehkä. Sitähän me ei koskaan voida tietää. EHKÄ se Korkeasaaren edestakaisin tallustava tiikeri, vankeudessa syntynyt, ei AJATTELE mitään. Me vain kuvittelemme, että se unelmoi savanneista.

Muutaman päivän päästä Waya taas on Heinäveden asemalla minua vastassa. Korvat luimussa onnesta mykkyrässä. Sitten se, minua tervehdittyään, menee muidenkin junasta tulleiden luo: hei, ihanaa, kun sinäkin tulit! Kunnes Pieterin ääni saa sen taas palaamaan ruotuun.

Yleiskuva