Kaarinan kotisivu

Kulkiessani tuolla Heinäveden saloilla, pelkään aina kohtaavani karhun. Siksi yleensä laulan siellä vaelluksillani. Jostakin omituisesta syystä se laulu, joka aina metsässä pyrkii ulos, on "Metsän poika tahdon olla...", mutta viimeistään siinä kohdassa, jossa"karhun kanssa leikin lyön", tajuan, että ei, apua,  se tulee, jos kutsun sitä. Siis vähänkö alkukantaista? Siksihän entisajan suomalaisetkin keksivät karhulle niin paljon lempinimiä, etteivät vaan houkuttelisi Metsän Ruhtinasta paikalle kutsumalla sitä oikealla nimellä, karhuksi. Silkkaa taikauskoa, pah!

Mutta monesti olen miettinyt, mitä tapahtuisi, jos todella kohtaisin karhun. Nyt tiedän. - Ei, en vieläkään (onneksi) ole kohdannut, mutta kun Pieter tänään kertoi tapaamisestaan karhun kanssa mökkitiellä, vajaan puolen kilometrin päässä mökistä, alkoi minua huipata. Istuin tukevasti sohvalla, mutta en saanut henkeä, happi loppui. Tuntui, että pian pyörryn. 

Sitä aina lukee noita juttuja lehdestä, miten karhu tuli pihaan tai lönkytteli auton edestä. Karmeaa, eksoottista, hui sentään. Mutta NYT, kun se todella olisin voinut olla minä, matkalla Wayan kanssa postilaatikolle, se tuntuu erilaiselta. Tai, kun voin kuvitella, miltä Pieteristä tuntui. Ja Wayasta.

Pieter oli ajanut pyörällä, Waya vapaana, kuten tavallista. Mökkitietä, mäennyppylää ylös ja heti mäen alla oli seissut karhu, välimatkaa 25 metriä! Waya oli ollut levoton jo aiemmin, alkanut murista ja selkäkarvat olivat olleet pystyssä. Mutta koska hän tottelee Pieteriä, oli pysytellyt tuntumassa. Parivaljakko oli pysähtynyt (voin kuvitella, että sydänkin oli pysähtynyt sekunniksi!), karhu puolestaan oli noussut takajaloilleen. Oliko pusikossa piileskellyt pentu tai pari? Pieter oli käskenyt Wayan pysymään aloillaan ja he olivat alkaneet peräytyä hiljalleen.- Karhu oli laskeutunut alas neljälle jalalle ja lähtenyt lönkyttelemään hakkuuaukion läpi järven rantaa kohti (jossa on pesii joutsenia). 

Jos minä meinaan pyörtyä jo pelkästä silminnäkijäkertomuksesta, niin todellisessa, omakohtaisessa tilanteessa luultavasti kuolisin. -Toivottavasti tämä karhu sukukuntineen on jo löytänyt kotiinsa ja mennyt matkoihinsa harhailemasta meidän nurkilla.

PS. Waya ei yleensä hauku, mutta joskus pimeällä illalla hän haukkuu pihalla synkkää metsää kohti. Siellä on lääniä ja asumatonta seutua jos vaikka minkälaisille yö-metsästäjille, karvatassu-pedoille.

Yleiskuva