Kaarinan kotisivu

Että voi kirja aiheuttaa kylmiä väreitä! Luulin, että vain leffa tai kuva tai tai tai... 

Yks parhaita kirjoja tähänastisen elämäni aikana on varmasti tää Anthony Doerr'in "Kaikki se valo, jota emme näe". Mitenkä kuvailisin. Sotakirja? Ei, vaikka sodasta kertookin. Kertoo sodasta, sodan ajasta, sodan kaikkialle räjähtävästä tuhovoimasta vereen ja henkeen käyvällä tavalla, ihmisen ydintä riepovalla tavalla, pienen hengittävän olennon tunteesta, muistoista, ajatuksista versovalla tavalla. Monenkertainen tarina. Ja voit vaan tajuata, että näitä tarinoita on tuhansia, kymmeniä,satoja tuhansia. Miljoonia.

Nyt, kun juuri sain kirjan loppuun (olen TODELLA hidas lukija), istun tässä ja pidän itseäni kädestä. Välillä on toki kirjoitettavakin, heh. Tulee tunne, että olen aina ja ikuisesti sidoksissa entisiin sukupolviin. Kaikkihan me olemme. Emme vaan voi ja jaksa, - eikä ole tarpeenkaan - tuollaista muistaa koko ajan. Mutta jotenkin, jos enemmän kunnoittaisimme sukupolvien jatkumoa, osaisimmeko enemmän myös arvostaa omaa elämäämme? Kaikkea sitä hyvää, mitä meillä on? Aiempien sukupolvien - ja sattuman (onko sitä?) - ansiosta.

Mut siis: kirjana hieno, kerronnallisesti, ajankuvana, tarinana. Erikoinen piirre: kirjan luvut ovat järjestyksessä seuraavasti 7.8.1944, 1934,  8.8.1944. kesäkuu 19040,  8.8.1944, tammikuu 1944,  8.8.1944,  elokuu 1942,  9.8.1944,  toukokuu 1944,  12.8.1944,  1945,  1974,  2014. Ajattelet: no joo, otapa tuosta selvää! Mutta kun ottaa. Kun kaikki loksahtaa paikoilleen.

Mikä taide-elämys! Vai voiko sanoa edes näin, kun tulee tunne, että on kyseessä elämä. Elämän koko kirjo.

Yleiskuva