Kaarinan kotisivu

...odottaa, meitä saa... Tämä on soinut päässä, milloin jonkun Eija Kantolan tai Reijo Taipaleen esityksenä. Ensin luulin, että se kuuluis: "kaukana siintää onnenmaa..." mutta ei, sehän olisi jo miltei postiivistä! Eli siellä taivaanrannassa, melkein ulottuvilla, siellä se Onnenmaa lopultakin on (ehkä aavan meren tuolla puolen, mutta ainakin kiikareilla nähtävissä)! Ei ole ihmispololla Onnenmaata ulottuvilla, ei kai lopulta edes haaveissa.

Kun väsyttää (liekö marjametsästä peräisin oleva kankeus vai sateessa kastumisen tuoma flunssanalku?), niin sitä alkaa ajatella, että on tämä elo vaan sellaista rahjustamista. Odottaako sitä edes enää (näillä kymmenillä) mitään kivaa tapahtuvaksi, sellaista, josta innostuisi? Onko sitä vain koko ikänsä odottanut, että huomenna kaikki on toisin? Eikö sitä ole oikeasti ymmärtänyt, että se kiva on tässä ja nyt, itse pitää muutokset tehdä ja saada aikaseksi, jos jotain muuta haluaa? 

Kun yksi ja toinen ystävistä ja sukulaisista alkaa oireilla, on dementiaa, on syöpää, diabetes tietenkin on joka toisella, liikkuminen on vaikeaa, tuntuu, ettei jaksa pysyä positiivisena vaikka yrittäisi. Masentavaa. Siitä seuraa, että sitä alkaa pohtia taas jälleen kerran elämän tarkoitusta. Mitä mieltä on syntyä tänne, heilua aikansa, tärkeillä, iloita ja surra, pettyä, toivoa, kun hetken päästä kukaan ei muista, että olimme edes olemassa. Jos olet ollut sairas tai vammainen koko ikäsi, miten olet jaksanut yleensä elää ja olla positiivinen? Näitä on valoisia esimerkkejä tässä maailmassa paljon. Niin, jos masentaa, ajattele vain miten hyvin sinulla on asiat, verrattuna vaikka siihen ja siihen. 

 Koe sitten syyllisyyttä, kun et jaksa pätkääkään välittää!

Eilen tuli telkkarista (taas) espanjalainen leffa (englantia kyllä puhuivat) Nepalista. Innokkaasta nuoresta opettajasta. Tositarina. Miten masentavaa! Hieno filmi, mutta kaikki se kaameus: slummin lapsilla ei ole oikeutta opiskeluun, koska he ovat kastittomia. Kastijärjestelmä on kielletty, mutta mikäs perinteet tappaisi. Kun näin on ollut satoja vuosia, niin se vaan on niin edelleenkin ja sillä selvä! Kukas sitten hankkisi perheelle ruokaa, jos lapset laiskoina istuvat koulussa? 

No, vertaapa itseäsi vaikka heihin! Ryhdistäydy! Vaikka sinusta ei sadan vuoden kuluttua takuuvarmasti ole mainintaa historiankirjoissa, koe silti elämäsi mielekkääksi. Nauti siitä, että olet terve, suhtkoht terve, tai et ainakaan vielä niin sairas, etteikö jotain kivaa jokaisesta päivästä löytyisi.

 Tai siis, että... Noh, taidanpa lähteä tästä metsään hengittämään puiden positiivista voimaa. Kyllä tämä tästä. 

Yleiskuva