Kaarinan kotisivu

Törmösin just johonkin blogiin, jossa puhuttiin autismista. Jari Tervohan nimitteli suomalaisia autistisiksi ja siitäkös poru nousi. Sitten jotkut kommentoivat, että autismi on sairaus, rasismi ei. Höh. Blogissa selvitettiin, että autismi EI ole sairaus jne jne. Voi voi. Jos jostakin henkilöstä sanotaan " se on ihan skitso", ei sillä todellakaan tarkoiteta, että tämä henkilö sairastaisi (onko tämä sitten sairaus vai mielen tila?) skitsofreniaa. Tarkoitetaan pelkästään, että tämä henkilö on sanojan mielestä yksinkertaisesti torvi. Samoin, kun lapset huutelee toisilleen, että "mitä homo", eivät he takuulla tarkoita henkilön sukupuolista suuntautumista, syyllistyvät sen sijaan "vain" kiusaamiseen.

Tuleeko tästä autismista nyt sitten uusi yleisnimi näille zombeille (joihin välillä itsekin lukeudun), jotka tihrustavat puhelintaan kaiken aikaa eivätkä reagoi ympäristöönsä mitenkään, sen näkee sitten. Tai tarkoittaako se henkilöä, joka sulkee silmänsä ja korvansa kaikelta maailman pahuudelta ja epäoikeudenmukaisuudelta. Vaiko lopultakin "vain" niitä suomalaisia (ehkäpä muitakin kansallisuuksia), jotka tulevat hissiin tai pikku hotellin aamiaishuoneeseen, eivätkä tervehdi, ole näkevinään. Näitähän Jari Tervo taisi tarkoittaa.

Mutta, siis niistä sananvalinnoista yleensä. Olethan usein kuullut mutta-lauseesta? Että mutta-sanaa edeltävät sanat ovat yhtä tyhjän kanssa. Ihana mekko sulla, mutta ehkä pitäisi olla numeroa isompi (= tuo retonki näyttää kamalalta ylläsi, koska olet läski). Tosi mageet ripset, mutta ei ehkä olis kantsinut noin mahtavia laitattaa (= mitkä hirvitykset sä oot mennyt laitattamaan silmiis, mautonta!). Tietysti jokaisella on oikeus saada lapsi, mutta homoperheessä kasvaneella voi kyllä olla merkittäviä vaikeuksia elämässä (=missään tapauksessa ei sateenkaariperheelle tule sallia adoptiota!) jne jne.

Minä kun en kestä arvostelua juuri nimeksikään, jään yhdestä pahasta sanasta pohtimaan oikeutusta olemassaololleni, olen ollut aika lukossa kirjoittamisen suhteen, kun yksi "mentori" ohjeisti tekeillä olevan kirjani suhteen : "Ihan kiva aihe, varmaan monia kiinnostava, mutta ihan liikaa henkilöitä ja ihan liikaa kuvausta siitä ja tästä". Taas se MUTTA-sana. Kirosana pahimmasta päästä. Tulkitsen tietenkin niin, että tuleepa taas kotikutoista tekstiä, evvk.

Yritän muistella (=muistan IHAN tarkalleen) tilannetta uudessa luokassani joskus vuonna 1 ja 2: äidinkielen opettajani esitteli minut uudelle luokalleni (jouduin vaihtamaan luokkaa skitson -huom!- äitini takia): "Joudun antamaan Kaarinalle ehdot kieliopista vielä ennen keskikoulun loppumista, mutta hän on ...hyvä... ainekirjoittaja". Sanoi aika paljon nätimmin vielä, en kehtaa toistaa. Kieliopissa oli aina niitä hiivatin lauseenjäsennyksiä, enkä koskaan jaksanut selvittää, mikä ero on prooprilla ja inessiivillä tai adverbillä ja adjektiivilla.Jotain tarpeettomia latinansukuisia sanoja. Nyttemmin kyllä osaan ja erotan. Mutta koska aineissani ei ollut kielioppivirheitä ja jouduin aina ne lukemaan luokalle, tiputin jo silloin pois tuon mutta-sanaa edeltävän tekstin ja päättelin, että kyllä se tästä. Niin, ja ehtojakaan ei tullut.

Siitä autismista vielä: usein olen kirjoittanut äideistä, jotka eivät kommunikoi lastensa kanssa. Odotetaan 10 minuuttia bussia vierivieressä. Yhtään kertaa äiti ei vilkaise lastaan, ei hymyile, ei sano sanaakaan. Viisitoista vuotta myöhemmin  sitten ihmetellään, kun ei se kerro mulle mitään ja se on ihan kauhee. "Autistiset" vanhemmat kasvattavat "autistisia" lapsia. Siis HUOM: en todellekaan tarkoita tätä a-sanaa lääketieteellisessä mielessä, pelkästään sosiaalisessa. Jos et puhu lapselle, et kysele kuulumisia, vointia, tunteita, et hymyile, et halaa, lapsi ei koskaan opi ymmärtämään itseään varteenotettavana yksilönä, arvostettuna ajattelijana ja keskustelijana. Ja sosiaalisuus on hukassa, ujostuttaa, koska olet oppinut pitämään itseäsi tyhmänä ja lapsellisena. Jotkut sanovat että ujous on luonteenpiirre. En lähde tästä kinaamaan, mutta ainakin omalta osaltani voin sanoa, että se juurrutettiin minuun joskus parin vuoden iässä, sitä ennen höpötin kaikkea kaikille (MUISTAN kaiken! Eikös ne dementikot muistakin aina ne ikivanhat jutut?). Mutta se oli se äiti... äiti-kultahan se osasi kitkeä pois sosiaalisuuden (nyt olen sen suurin ponnistuksin taas kaivanut esiin sieluni uumenista!).

Poika sanoi hiljattain, että lapsena aina heidät istutettiin "lasten pöytään" sen sijaan, että lapset ja aikuiset olisivat istuneet samassa päivällispöydässä, kun oli vieraita. Niinhän me tehtiin, niinhän me tehdään vieläkin. Juu, niiih...Oli tapana, on tapana. Se lapsenlapsi, jota tapaan useimmin, on loputon keskustelija, mutta kuuntelee myös, kyselee, ihmettelee, etsii jokaiseen asiaan  vastauksen Wikipediasta. Rasittavuuteen asti. Mutta varmasti pitää itseään fiksuna ja arvokkaana, koska hänelle sanotaan erittäin harvoin, että jospa olisi välillä hiljaa. 

Yleiskuva