Kaarinan kotisivu

Anteeksi Ilkka Malmberg, että arvostelen. Vastustan sitä, että läksit niin aikaisin. Siirryit sinne jonnekin. Jätit perheesi ja ennen kaikkea meidät lukijat. Tai siis tarkoitin päinvastoin. Miten vain. Mutta nyt oli sinun aikasi lähteä. Parhaat viedään ensiksi, niin kuin joskus sanotaan. Ja eihän lähtösi ollut sinusta kiinni. Maailmankaikkeus sen oli määrännyt, vai mikä lie. Mutta melkoisen tyhjiön jätit taaksesi.

Minulle Hesarin Kuukausliite oli yhtä kuin Ilkka Malmberg. Hänestä oli tullut läheinen. Hullua sanoa näin, kun en koskaan ollut edes nähnyt häntä. Toki olin (tavoilleni uskollisena) pari, kolme kertaa lähettänyt palautetta (kiitoksia, tietysti) ja saanut joskus vastauksenkin. Nämä palautteen antamisethan olen takonut takaraivooni sen jälkeen, kun en lähijunassa sanonut mitään Tapio Heinoselle, joka istui siinä poikiensa kanssa. En sanonut, että hei pojat, tiedättekö, että teidän isi on Suomen paras laulaja. En sanonut mitään. Ja pian sen jälkeen Tapio teki itsarin. Ikuisesti kannan syyllisyyttä. Eihän se kuolema minun syytäni ollut, pesen käteni. MUTTA, JOS olisin sanonut, olisiko hän saanut siitä just sen verran lisää voimaa, jonka olisi tarvinnut? No, tästä olen kertonut ennenkin. Syyllisyys painaa. Ja siksi annan nykyisin aina palautetta, jos on aihetta.

Kun lapsenlapseni (12 v) kuuli Ilkka Malmbergia koskevan suru-uutisen, hän kysyi heti: Oliko se se, joka kirjoitti sen jutun siitä Auschwitzistä? Että lapsi oli jaksanut lukea sen jutun, osoittaa, että Ilkan reportaasit olivat niitä, joissa elit itse mukana. Ikään kuin olisit lampsinut vastahakoisen varhaisteinin lenkkareissa sinne parakkien uumeniin, kaasukammion eteiseen ja jotenkin tajunnut, mitä on tapahtunut. Samaan aikaan halusit pois sieltä, äkkiä,  Burger Kingiin tai jonnekin, jossa on tilaa hengittää. Ja aikaa sulatella tätä liian suurta asiaa. Liian kamalaa, liian käsittämätöntä.

Kaikki Ilkan jutut olivat pientä suurta. Romanian katukoirat, joiden kohtaloihin Ilkka nivoutti koko historian kulun sen maan rajojen sisällä ja pikkuisen ulkopuolellakin. Siitähän jutustahan juuri tytär ja tyttärenpoika innostuivat ottamaan oman yli-innokkaan ja miellyttämisenhaluisen hauvelinsa. Rocky The One, jees! Ihana koira, on on, mutta aikamoinen vipeltäjä 

.

Entäs se Suomen Halvin Hehtaari? Miten monta kertaa olemme lukeneet, miten siellä taas on käyty, vietetty aikaa, pähkäilty elämän menoa.

Elämä yllättää. Tai kuolema. Koskaanhan me ei voida tietää, mitä huominen tuo. Ja miksi. Siihen ei ole vastausta. Ja vaikka kuinka yritettäisiin pysyä terveinä, harrastaa liikuntaa ja elää oikein, jotain voi tulla. Onko se päivien luku oikeasti kirjoitettu jonnekin Isoon Kirjaan vai onko vain sattumaa, että minut juuri on valittu lähtemään nyt? Nämä jutut menee jo parhaimmankin toimittajan, kirkon miehen tai naisen, taitelijan, saati sitten tavallisen tallaajan ymmärryksen yli. Lähtö tulee, kun sen aika on.

Onko se niin? Vaiko ei? Imatralla kuoli kolme ihmistä eilen. Oliko aika, vai...? Noh, turha tässä tällaisia on pohtia.

Luin, että Ilkka suhtautui kuolemaan, niin kuin uuteen seikkailuun. Just oikein! Just, piruvie oikein! My man! Minäkin, joka olen valmis kuolemaan vaikka tällä sekunnilla, olen aina ollut sitä mieltä, että sitä ei oikeasti kuole, silloin kuin viimeisen hengenvedon huokaisee ulos. Sitten alkaa SE TOSI ELÄMÄ. Nyt en siis mitenkään tarkoita, mitään jeesus-juttuja, kaikella kunnioituksella, vaan sellaista, jota me tähän kehoon ja näihin pieniin aivoihin sidotut hyvin vaillinaisella ymmärryksellä varustetut pienet ihmismuurahaiset ei mitenkään voida käsittää.

Ehkä se onkin niin, että ne parhaat viedään ensin, koska he ovat jo tarpeeksi pitkälle kehittyneet, heidät tarvitaan suurempiin hommiin. Jossain Universumissa on juuri sellaiselle sielulle tarve. Ehkä Ilkka Malmbergia tarvittiin kipeämmin muualla, isommissa sfääreissä.

Yleiskuva