Kaarinan kotisivu

Nyt olen nähnyt kaksi kertaa (2 x) Leffan La La Land. Tietenkin yksi kerta riittää, vaikka on hyväkin elokuva, sehän tulee sitten aikanaan telkkarista. Mutta nyt oli yksi lapsenlapsi työharjoittelussa pääkaupunkiseudulla ja hän tykkäsi, että toi ois kiva leffa, mentäiskö? Siispä sinne. Ja voitteko kuvitella, vaikka edellisestä katselukerrasta ei ole edes kuukautta, toisella kerralla kolahti vielä kovemmin. Oli pikkuisen ikäänkuin itkuinen fiilis koko loppuillan (terapeuttisessa mielessä) ja tällä kertaa jäi korvamadoksi kappale: City of stars. Ihana elokuva. Helmi. Täynnä unelmia. toiveita, yritystä ja erehdystä, pettymyksiä... Ja lopulta käteen jäi se pettymys. Haikeus. Tätä ei olisi pitänyt kertoa, jos olet menossa katsomaan. Mutta niin elämä menee. Se on täynnä toivoa ja... täynnä pettymyksiä.

Nuorena niitä toiveita on, tai sitten ei. Monella nuorella on  tulevaisuus hukassa, ehkä myöskin tämä päivä. Missään ei valoa, tulevaisuus täysin hämärän peitossa. Joillekin jopa pelottava, joillekin yhdentekevä. Harvalla on homma hallussa: tiedän mitä haluan, tiedän, mihin suuntaan. Vanhemman ja isovanhemma harras toive on, että lapsi löytäisi oman tiensä ja muistaisi myös elää, ottaa joskus ilon irti? Mutta kohtuudella tietenkin. -Aina joku huoli: siitä kohtuudestakin, jos ei muusta.  Sellaisia me vanhemmat ja isovanhemmat ollaan. Naapurin lapsestakin voi jo parhaassa tapauksessa olla huoli tai bussissa nähdystä nuoresta!

Vanhemmilla ja isovanhemmilla on todellakin ainainen huoli: osaako se tätä, miksei se tuota, voi voi, kun se nyt, voi voi, eihän se vain... Niinhän minullakin. Kun kaikki näyttää menevän viimesen päälle putkeen, tietysti minun pitää maalata piruja seinälle: mahtaako tämä tai tuo lapsi ja lapsenlapsi olla onnellinen? 

Itse kapinoin mielessäni koko nuoruus- (ja aikuis-) ikäni äitiä vastaan, joka ei koskaan tuntunut olevan kiinnostunut siitä, olenko onnellinen. Ehkä kuitenkin oli. En tiedä, ehkä ei osannut sitä sanoiksi pukea. Tai ehkä näki onnellisuuden olevan pelkästään kiinni menestymisestä. Äiti ei ollut rahan perään vaan oppiarvojen. Hän olisi halunnut minusta(kin) tulevan vaikkapa menestyneen politiikon (oikea puolue piti tietenkin myös olla!), mutta kun ei minusta nyt vain ollut sellaiseen. Kun olen liikaa jees-woman. Näen aika kaksi tai useampiakin puolia asioissa. En OSAA olla jämäkästi yhtä mieltä, koska useimmiten näen, että asialla on puolensa ja puolensa. Ja toisaalta en halua loukata ketään. Se on kai sitten vika. Niin, se on vika.

Omat lapset ovat jo ihan oikeasti aikuisia. Molemmilla näyttävät asiat olevan hyvin, mutta silti säätöä riittää. Tyttärellä on duunijutut kohdallaan, koulutusta on (jo edesmenneelle isoäidillekin näytettäväksi!), ja lapsensa on onnistunut tähän asti, mutta tyttären uusioperheen kanssa riittää haastetta. Pojalla taas on kivat nuoret, ja hän itsekin saa pian kivan ammatin, joka sopii hänelle. Mutta eihän kenenkään elämä aina ole ihan kivutonta.

Nyt syntyy sitten vielä hänelle ja hänen ihanalle morsmaikulleen uusi vauva, poika. Odotamme jännityksellä. Pieni IHME syntyy, joka on sitten reppana ihan ulalla, pähkäilee aikansa tätä menoa, kunnes hänkin aikanaan löytää tiensä. Viisaiden vanhempien ja varsinkin monessa liemessä keitettyjen ja siitä oppinsa hakeneiden isovanhempien opastuksella. Ja itseensä luottaen.

Voi kun osais olla äiti, vanhempi ja isovanhempi. Kun osais ohjata ja opastaa, olematta kaikkitietävä ja päällekäyvä. Osais jättää tilaa, mutta olla olkapäänä ja kyynärsauvana.  

Mutta siis vielä aiheeseen: dreams... Tässä iki-ihana sävelmä elokuvasta La La Land (saas nähdä, montako Oscaria tulee...)

https://youtu.be/GTWqwSNQCcg

Tämä kun tästä kopioit ja sitten liitä- käskyllä avaat osoiteikkunassa, niin siinäpä sinulle tämä surumielinen laulu City of Stars musikaalielokuvasta La La Land.

Unelmia, unelmia, yritystä, erehdystä, pettymyksiä...

Yleiskuva