Kaarinan kotisivu

sitä...? Niin, miks ei muisteltaisi. Katsotaan vaan, mitä sitä muistaa ja mitkä jutut on painuneet unholaan. Löysin vanhan mustakantisen vihkoni. Innostuin kai aikoinaan mustakantisesta, kun Pirkka-Pekalla oli jossain sketsiohjelmassa aina pieni mustakantisensa mukanaan ja siihen hän kyräillen raapusteli huomioitaan.

Minun mustakantiseeni on talletettu kaikki näkemäni unet, elokuvat ja näytelmät, tärkeät tapahtumat ja hiusten värjäykset sun muut tuollaiset merkittävät jutut vuosilta 1990-1997. Sinä vuonna tehtiin exän kanssa eropäätös ja sittemmin ei ole muisteloja tallennettu, no, mikä nyt joskus hatarasti pidettyyn nettipäivikseen.

Aloinpa huvikseni katselemaan vihkon elokuvaosiota: monia muistan ja pystyn palauttamaan helposti mieleeni, ainakin auttavasti, mutta on sellaisiakin, joiden viereen olen kirjoittanut "hyvä" tai "OK", eikä silti kappaleen nimi sano minulle yhtikäs mitään. Venuksen kohtaaminen, Tohtori, Rose, Korva elämän kyljessä, Ilon ja onnen tarinoita, Antonion elämä.., ei aavistustakaan, mistä kertovat. Voi olla, että jos joku näistä tulisi tv:stä ja innostuisin katsomaan, ehkä seuraavana pävänä joku hälytyskello herättelisi hieman: hei haloo, siinähän oli jotain tuttua! Teatterikappaleista monet ovat olleet huonoja tai tosi huonoja. Hyviä tai loistavia ovat olleet esimerkiksi Galigula Kansallisteatterissa ja Wärlden runt i 80 dagar. Siitä muistan erityisesti naurusta kipeän vatsani (monta päivää vielä jälkeenpäin) sekä Lasse Pöystin elefanttina. Ei olisi voinut olla enemmän elefanttia, vaikka olisi oikea eläin tömistellyt lavalla. Niin ja lisäksi oli se ihme, että olin pelännyt, etten ymmärrä sanaakaan koko näytelmästä, koska se oli ruotsiksi. Koska tiesin tarinan, suostuin lähtemään. (Huom: parhaillaan luen ruotsinkielistä kirjaa, vie niin mukanaan, ettei kieli haittaa. Kyllä siitä pakkoruotsista oli tämäkin hyöty!).

Mutta sitten on monia kohtia elämässä, jotka voi muistaa ihan elävästi. Aina. Tilanteita. Lapsenlapsi Gran Canyonin vaelluspolun päässä, istumassa penkillä pikku kaupan edessä päässään puuma-hattu ja jäätelöä nuoleskellen. Ja laulamassa: Hui hai hauki, tervetuloa Tukholmaan! Ja keltainen verho silmieni edessä, kun odottelin lattilalla maaten, että verenvuoto nenästä lakkaisi ja äiti voisi antaa selkään. (Hm. hänellä oli sellainen ikävä tapa, joka asiasta annettiin selkään, vieläpä piti itse vitsa hakea pihan keskellä kasvavista sireeneistä. Se oli se kauhein juttu, naapurin räkänokat siinä töllistelivät kysellen: saatteko te taas selkään?). Tai sen ylioppilasristeilyn höyrylaivalla, minulla oli vaalenapunaiset housut ja samanvärinen villatakki (Railin neuloma) ja Raililla oli samanlaiset, mutta vaaleansiniset. Ja me oltiin emäntiä laivalla. Se oli mageeta! - Monta muuta juttua. Mutta moni on häipynyt muistoista ikiajoiksi, jopa niin, että ei muista, vaikka joku tulee kadulla vastaan ja alkaa puhua jostain yhteisestä muistosta kuin eilisestä päivästä.

Kyllä aivot on merkilliset. Turhat painolastit pukataan pölyttymään jonnekin aivojen sisimpiin kätköihin, zipataan tiiviksi möykyksi turhailemasta jokapäiväisessä olossamme. Sitten, jos dementia saa vallan, löytyvät haudatut lapsuusmuistot jostain ja viimeisimmät jutut ovat ihan hukassa.

Toivottavasti dementia ei yllätä ja kaikki pysyy hollillaan päänupissa. 

Yleiskuva