Kaarinan kotisivu

Vanhus! Mikä kaamea sana, mutta turha sitä on väistellä. Tämän ikäiset on vanhuksia. Hiljattain lehdessä tituleerattiin neljävitosta keski-ikäiseksi. Hyvä luoja, nuorta ihmistä!

Äiti sanoi, että "tässä iässä" ei voi tehdä kuin yhden asian päivässä. Niin totta! On hammaslääkäripäivä, on pankkipäivä (no, nykyisin se todella vie sen päivän! Voi ne onnettomat, jotka eivät selviä tietokoneen avulla!), on kirjastopäivä, uimahallipäivä, shoppailupäivä...

Mutta eiliselle tuli ladattua kaikenlaista. Saman tien, niin kuin sitä on tottunut. Koko elämähän on ollut "vie mennessäs, tuo tullessas"-meininkiä, tehokasta, tehokasta, tehokasta. Lehden luku on linkitetty ruoanlaittoon, silittäminen telkkarin katseluun jne.

Edellisenä ehtoona olin käynyt ihastelemassa uutta sukulaisvauvaa sairaalassa ja samalla reissulla kauhistelemassa kotonaan kaatunutta ystävääni, "vanhusta". Ihmettelemässä ja päivittelemässä kaikkea, mitä elämä tuo tullessaan: pienen pojan äidin onnea, vanhojen ihmisten pärjäämisiä.

Sitten aamupäivällä vesijumppaan. Voi sitä meidän ylilihavina ja luurangonlaihoina, vääräselkäisinä ja lonkkavikaisina könkkäävien mustien uimapukujen (hoikentaa!!!) ja totisten naamojen (niin maar suomalaisia!) armeijaa! Siellä altaassa hikeä pukaten jaksetaan kuitenkin vielä yrittää. Yrittää parantaa elämän laatua, koota voimia, nauttia kevyestä liikunnasta, jonka raskauden huomaa vasta kun altaasta noustaan. - Mutta toden totta: jälleen kerran mietin, miksi ihmeessä oollaan niin happamen näköisiä ja hiljaisina jurottavia. Ihan kuin puhuminen ois kiellettyä. On ihanan virkistävää, kun joskus sattuu pukuhuoneeseen tai altaassa vierustoveriksi tavallisesta kaavasta poikkeava tapaus!

Vesijumpasta kävellen kotiin (2 km), nyhtökauraa pannulle ja vihanneksia sekaan. Kahvit termospulloon ja kipikipi bussiin. Laakson sairaalaan. Ystävä sieltä työllä ja vaivalla sängystä ylös ja yhteistilaan kahville. Voi, mitä porukkaa! Yksi kailottaa koko ajan (ystävällisenä kuitenkin), että hän ois menossa Lidliin, jos joku vain neuvois tien. Että siellä olis kahvia tarjouksessa. Lopulta joku hoitaja ohjasi hänet yhteistilaan sanoen, että täällähän se Lidli on. Potilasrouva oli onnellinen ja kiitollinen,kun lopultakin joku vaivautui neuvomaan ja opastamaan.- Sitten oli ylhäisen ja koppavan näköinen herrapotilas, hän toisteli koko ajan, että olisi nyt valmis lähtemään, jos vain saisi luvan. Ja että takaisin hän ei kuuna kullan valkeana ole tulossa. - Ystäväni oli onnellinen kahvista ja pullasta, osittain mukana hetkessä, mutta toisaalta ei ihan. Liikkuminen on miltei mahdotonta, koko elo supistunut minimiinsä. Mutta ei hän tunnu kärsivän, vaikka on jo kolme kuukautta maannut pääosin siinä sängyssään, itse arvelee olleensa noin kolme viikkoa. Arveli ihan kohta voivansa lähteä kotiin. Sinne tuskin enää on paluuta. Mutta ei hän sitä käsitä. Huumori kuitenkin vielä kukki: kaivelin laukkuani ja sanoin, että mulla piti olla sulle yks laku, mutta jäiköhän se nyt reppuun uimahallista tullessa, Siihen hän: no, pitihän se arvata! - Mutta tämän osaston hoitajille tulee kyllä pisteitä. En ole happamia naamoja siellä nähnyt! Iloista ja reipasta porukkaa, tuntuu, että  ainakin nämä hoitajat ovat kutsumustyössään. 

Laaksosta Musiikkitalolle yhteislaulutilaisuuteen. Siellä on kerran kuussa Sulasolin järjestämänä lauluilta (klo 18 ja klo 19, vielä on 2 kertaa nyt keväällä 10.4. ja 15.5., ei maksa mitään, mutta pitää olla ajoissa, että mahtuu). Voi, miten oli kiva hoilata Luadogan merta, Tiikerihaita, Kulkurin valssia, Kuurankukkia ynnä muita korkeita veisuja. Tytär sanoi, että kuulostaa ihan kaameelta. No, eikä kuulosta, eipä todellakaan! 

Kotona lasi viiniä ja päivä oli putkessa, täydellinen nuoren vanhuksen päivä. 

Yleiskuva