Kaarinan kotisivu

Tällä hetkellä on lähipiirissäni noita kaikkia. Aikuiset hoi, missä luuraatte!?

Parhaillaan tässä odottelen uusimman lapsenlapsen syntymistä, pojan pitäisi syntyä ihan näillä hetkillä. Tampereella. Se on aika mahtavaa. Se Tampperrreella syntyminen ja se, että taas tulee uusi ihminen ihmettelemään ja ihmeteltäväksi. Pieni poika. Eikä mee kuin tovi, kun se on iso poika, kiukuttelee kaupassa, heittäytyy lattialle, kun ei saa karkkia, sitten murjottaa, kun ei saa just niitä farkkuja (kun kaikilla muillakin on), sit murjottaa sitä, kun puhelin otetaan muutamaksi päiväksi takavarikkoon, sit raivoaa sitä, kun siltä kysytään tyhmiä, mahdollisista tyttöystävistä (ehkä hänellä onkin sydänkäpysenä poikaystävä!), sitten ovi lämähtää kiinni, kun vanhemmat ON NIIN tyhmiä, sitten ollaan näsäviisaita päivällispöydässä, koska tämä tietoviisas on se ainoa, joka ymmärtää maailmanpolitiikkaa, kapitalismin aikaansaannoksia ja edesottamuksia, ilmastonmuutoksen, bioenergian, digitalisaation, lähi-idän ongelmien, uskontojen luoman harhan ja ristiriidan TODELLISEN luonteen ja vaikutukset. HÄN on viisas, TE kaikki muut saisitte hävetä. Kun tämä itseriittoisuus puhkeaa kukoistukseensa, silloin tämä yksilö on TEINI.

TV:stä tuli tänään ohjelmaa teineistä. En katsonut. Katsoin sen sijaan mystisen englantilaisen leffan tallennuksistani (hm, Vanessa Redgrave, hm.) No, teinejä ei aina jaksa. Niitä näkee koko ajan. Ne kuljeksii velttoina laumoina, kaikki saman näköisiä, samat vaatteet, samat kampaukset, samat meikit. Sama musiikki, samat vitsit, samat hokemat. Voi Luoja, ota minut jo pois täältä!!! OH jees, joskus - siis usein -  huokaan itsekin näin.

Vertaileeko niitä, anteeksi, heitä, omaan teini-ikäänsä? Ei oikeastaan, koska oman teini-ikänsä on halunnut unohtaa. Se oli niin kaoottista aikaa. Nii-in. Minäkin siis olen ollut teini. En kyllä uskoisi, koska, kuten sanottu, olen unohtanut, piilottanut sen ajan jonnekin häpeäpeiton alle. Aina vähän huonompi kun muut. Lihavampi, rumempi, EHDOTTOMASTI tyhmempi, ei ystäviä, kaikki, koko elämä yhtä paskaa. Yleensä en kiroile, mutta nyt oli aihetta. Anteeksi.

Tytöt. Ne minä tunnen parhaiten, koska itsekin niihin olioihin lukeuduin. Samat meikit, samat kampaukset. Piti olla sellainen palloksi tupeerattu pää, silmät meikattu. Minä salaa, koska äiti sai meikeistä raivarin. Niinpä näytin varmaan kammotukselta, kun nurkan takana suttasin naamaani ja sitten taas nurkan takana, kotiin tullessa yritin putsata. Onneksi (!!!) tätä ei tapahtunut usein, kun ulos (iltaisin) ei saanut mennä kuin kerran viikossa ja kotona piti olla klo 22. Kouluun piti sitten varustautua jotenkin eri tavalla. No hui, mitäpä noita muistelemaan.

Edelleen on nuorilla tytöillä ihan samat kuviot! Kuka uskaltaa olla erilainen, sitä tikulla silmään, eiku eiku, siis sitä netillä lärviin tai siis instagramilla siitä saadaan näyttämään Miss Piggy tai joku muu kammotus. JOKAISELLA on oltava tekoripset, mahtavat. Jos ei niitä onnistu hankkimaan (eli tällä yksilöllä on IHAN PASKAT vanhemmat ja se itse on niin lälly, ettei pysty saneleen niille ehtoja), niin ainakin kulmakarvat on oltava samanlaiset jokaisella. Se se nyt vähintäänkin on ihan MUST. Siis, kun nyt on oltava leveet, tajuutsä ihanuus, jos ei sulloo sellasii, niin sä oot ihan out. 

Hiljattain tuli dokumentti: Täydellinen selfie. Kertoi myös tästä samasta rodusta: ihmisistä, jotka on teini-iässä. Ihan oma lajinsa, eikä todellakaan sukupuuttoon kuoleva. Päinvastoin, tulee uusia alalajeja: muslimiteinejä, aasialaisteinejä ja mitä lie monikulttuurisia. Ja kaikkien kanssa pitäis tulla juttuun. Meidän? Aikuisten?!! Voi luoja, ota minut jo...! Dokumentin tyttö oli ylimielinen, vaativa, kiukutteleva, ihan kamala vanhemmilleen, jotka vaikuttivat ihan tolkun  ihmisiltä. Selfiet, ne vasta olivat tärkeitä.

Mutta ainahan on ollut niin: edellisellä sukupolvella on jotain valitettavaa seuraavasta. Sukupolvien välinen kuilu, ei koskaa umpeudu. Kuilun reunalla vaan tuijottavat toisiaan aina uudet ihmiset, sarkastinen  hymy huulillaan.

Voi voi, me 50-60-luvun tytöt, me kun nypittiin ne meidän kulmat ohuen ohuiksi! Miten me saatettiin!  Eikä ne oikein enää kasva. Me ollaan ihan out. Auttamattomasti. Koko elämä pilalla, kun ei ole oikeanlaisia kulmakarvoja. Ei edes niitä.

Ymmärrän kyllä, minä katkera vanha nainen, että nuorten epävarmuus kaikesta: omasta elämästä, identiteetistä, tulevaisuudesta, ajaa ne aina samaan muottiin. On helpompi olla laumaeläin, löytää se tuki ja turva siitä omannäköisestä ryhmästä. Kuka kokisi itsensä niin itselliseksi yksilöksi, niin rohkeaksi, niin MINÄKSI, että uskaltaisi heittäytyä tasapaksunharmaasta teinivirrasta sivuun. Niitä on kuitenkin aina ollut, niitä rumia, kauniita ja rohkeita, oman tiensä kulkijoita, joilta on syntynyt jotain poikkeavaa, innovatiivista Suomea. On ollut kekkosia, jormauotisia. lenitaairistoja, jormaolliloita, karikairamoita, airasamulineja, hannusalamoita, mikkoniskasia, kristiinahalkoloita. ROHKEITA ihmisiä, jotka ovat uskaltaneet olla erilaisia, eivät ole pelänneet naurettavaksi joutumista tai kiusaamista. Johtajia heistä on tullut, niitä, jotka ovat muuttaneet tätä meidän maata ja koko maailmaa parempaan, vapaampaan suuntaan.

PS. Kello on jo 0.22, poika antaa vielä odottaa itseään. Syntyy siis sama päivänä, kun yksi lapsenlapsista tättää 12 v.

PS. Omapäinen poika, niin kuin isänsä. Antaa vieläkin odotuttaa itseään. Ja se eilen 12 v täyttänyt sai kuin saikin pitää ihan ikioman synttärinsä, ei tarvitse jakaa.

Yleiskuva