Kaarinan kotisivu

Niitä ei enää pitäisi olla tässä iässä. Vai onko? Minähän olen - enemmän tai vähemmän tunnetusti - kärsinyt puolen ikääni pahanlaatuisesta taudista nimeltä ujous ja huono itsetunto. Sanokoon Keltikangas-Järvinen mitä hyvänsä, kyllä sen miltei taudiksi on mieltänyt. Vasta nyt vanhempana kaikki nuo oireet ja fiilikset ovat täysin kadonneet ja nyt elän täysipainoista vanhuutta. Hm, vähän kornia myöntää, mutta näinhän se kai on. Vanhuutta. Jeee-aaah! Parasta aikaa! Niinpä just niin, heh. - Anyway, nyt saatan alkaa puhua kenelle hyvänsä bussipysäkillä ja voin  mennä yleisön eteen vaikka ex tempore senaatintorilla jos täytyy. Hyvä niin.

Mutta tuo facebook pirulainen. Se, jota olen pikkuhiljaa oppinut ja sittemmin itsekin hehkuttanut, että sieltähän sitä voi nähdä mitä ihmisille kuuluu. Nyt kun kavereita tai sanoisko "kavereita" on kertynyt jo joltisestikin, alkaa tuntua, että ehkä pitäis päästä eroon mokomasta fb:stä ja pitää vain ne todelliset ystävät. Ne harvat ja hyvät. Ne ainoat ja oikeat.

Tuli tehtyä "ihmiskoe", suunnittelematta sen kummemmin. Laitoin kuvan itsestäni ja uusimmasta lapsenlapsestani, kaksiviikkoisesta pojanpojastani. Postasin, niin kuin termi kuuluu. Kaksi on tykännyt. Kaksi, lapsen isä (eli poikani, eli tämän vauvan isä) ja veljen tytär, joka itsekin on juuri saanut vauvan. Kaksi, jotka jaksaa seurata minua. Kiva kun edes nämä, arvostan kovasti, mutta masentavaa silti. Vain kaksi. Olisin kuvitellut, että kaikki fb-ystäväni onnittelisivat isoäitiä. Eivät onnitelleet.

Mutta eihän se tietenkään niin ole. Nämä kaverit ei ole aina merkinneet itseään minun "seuraajiks", en välttämättä edes itse tiedä, pitäiskö mun jotenkin reagoida, että he näkisivät mun postaukset ja mistä muutenkaan tietäisin/-sivät aina tuon fb:n edesottamukset. Älä siis sure, vanha lude.

Yks fb-ystäväni (olen kyllä tavannut) valitteli tästä aiheesta taannoin rohkeasti facebookin seinällään (siis mikähän sekin oikein on? Etusivu vai?). Oli tosi masentunut, etteivät ystävät huomaa ja muista ja reagoi. Ajattelin silloin, että onpa kurjaa, ei se voi olla noin. Tiedän, että tämä ihminen on empaattinen ja välittävä, jotenkin vaan pettynyt, että ei edes tykkäystä jakseta laittaa. Samoin poikani joskus valitteli sitä, että laitetaan ehkä vaan tykkäys, muttei ei koskaan mitään kommenttia eikä varsinkaan mitään kerrota itsestään. Selitin hänelle silloin, että jotkut eivät halua laittaa julkista kommenttia, itsekään en läheskään aina. En halua julkisesti kommentoida parilla sanalla. Minähän olen enempi tällainen monisanainen skrivaaja.

Yks "ystävä" näkyi jo poistaneen minut kaverilistaltaan. Mitä väliä, enhän edes tuntenut häntä. En koskaan ollut tavannut. Ehkä se johtui näistä blogi-kirjoituksistani. Ehkä se johtui siitä, että hänen miehensä on ortodoksipappi ja kirjoitan uskonnoista ja uskomuksista kriittisesti. Olenko loukannut vai olenko vaan alkanut tuntua väärältä. En tiedä. Ystäviä tulee ja menee. Näin opetti entinen ystäväni, joka juuri itse vaihtoi seurakuntaa eli passed away.

Mutta siis nämä kaikki facebook-ystävät, keitä he ovat? Keitä te olette? Joillakin meistä niitä on satoja, jopa tuhansia.  Keitä haluaisit tavata ihan kasvokkain? Tunnistaisitko edes, kun monilla on nuoruuden kuvat sielä profiilissaan?

Voi itku.  Laittaisko joku teistä "ystävistä" tykkäyksen?

Yleiskuva