Kaarinan kotisivu

Viikko viikolta me vanhenemme. Jatkokertomus jatkuu. Ei sitä heti huomaa, se tulee niin salaa. Senioriopettajien lehdessä näkee kuvia entisistä kollegoista ja kentän ihmisistä. Jotkut eivät ole muuttuneet miksikään, toisia taas ei meinaa tuntea. Vuodet kohtelevat meitä eri tavalla. Tai me itse itseämme. Ruokavalio, liikunta, elämäntavat...

Olin taas käymässä yhden vanhusten palvelukeskuksessa (Riistavuori Haagassa) asuvan ystäväni luona. Kolkko, pimeä huone toisen kaverina, huonekaluina sängyt ja yöpöytä. Rollaattorilla syömään, ruokapöydän ääressä muutama ilmeisesti vielä tolkussaan oleva, loput eriasteisesti dementoituneita. Ystäväni tuijottaa eteensä, vastaa kysymyksiin parilla sanalla. itse ei aloita keskustelua mistään aiheesta. Välillä tuntuu, ettei hän ymmärrä kysymystä. Todellakaan ei tiedä, missä mennään. Luulee olevansa vielä sairaalassa, on ollut nyt yhtäjaksoisesti kotoaan poissa jo lähes puoli vuotta, luulee vielä joskus palaavansa kotiin. Ihan kohta vissiin. Ei katso televisiota, ei jaksaisi keskittyä enää mihinkään ohjelmaan, luultavasti ei edes ymmärtäisi. Ei pysty lukemaan mitään. Sisäänpäin kääntynyt elämä. Ainoa ilo on ruoka.

Surullista, pelottavaa. Sekö meillä on edessä? Voisiko toivoa, että edes henkilökunta olisi ystävällistä? Noh, täällä on ja myös siinä toisessa paikassa (Roosa-koti Laajasalossa), jossa silloin tällöin vierailen. Myös paikassa, jossa äiti vietti viimeiset 3,5 vuottaan (Portsa-koti Turussa) henkilökunta oli mahtavaa. Mutta toisenlaisia tapauksiakin on, kuten hyvin tiedämme lehdistä.

Mutta että ei enää aivot toimisi eikä jaksaisi liikkua! Ei voisi lukea, ei voisi keskustella! Ajatuskin kammottaa. Riistavuoren palvelukeskuksen ruokapöydän ääressä oli eräs iloinen, pyörätuolissa istuva rouva, vaikutti reippasti yli 80-vuotiaalta. Hän jutteli siinä ihan normaalisti. Sanoi, että tähän on vain tyydyttävä, kun ei muutakaan voi. Kotona ei enää pärjää, hyvä, kun on tällaisia paikkoja. Hänen vielä kotona asuva, neljä vuotta vanhempi sisarensa tuli visiittiin... Sisar sanoi myös olevansa tyytyväinen, että vielä pärjää omillaan. - Sen sijaan ystäväni, minua muutaman vuoden  vanhempi, ennen niin eläväinen, tuijotti eteensä ja mussutti tuomiani lakuja. Välillä kurotti pussia kyllä toisten suuntaan, joka sinänsä oli mukavaa, aloitteellista. Minä riensin apuun ja kierrätin pussia koko pöydässä. Vanhukset tykkäsivät, ne ei-vielä-niin-pahasti-dementoituneet: tule toistekkin käymään ja tuo taas karkkia! 

Ankeaa on käydä visiitissä, mutta ehkä se kuitenkin tuottaa vähän iloa ja vaihtelua. Ei pidä liiaksi alkaa voivotella (edes mielessään), pitää vain yrittää parhaansa omalta kohdaltaan. 

Siispä: nyt otan sen jumppamaton esiin, just nyt! Ja teen ne viisi tiibettiläistä ja puolen minuutin lankutuksen. Jeps.

Yleiskuva