Kaarinan kotisivu

Minähän en noita tositeevee-juttuja katsele, en en. Paitsi joskus jonkun muuttumisohjelman, koska on kiva nähdä, miten joku löytää (ainakin tilapäisesti) tyylinsä ja saa varmuutta olemukseensa. Mutta nytpä sattui niin, että avasin telkun, laitoin äänen kovemmalle ja tein hommia keittiössä kulman takana. Sieltä tuli joku uusi ohjelma, jossa jotkut 3-kymppiset maskeerattiin ekaks n. 6-kymppisiks, sitten 9-kymppisiks. Mikä idea, mikä älytön idea! Kyseessä oli joku nätti nuoripari, jalkapalloilija vaimoineen. Kertoilivat siinä aluksi elämästään, miten oli tavattu ja missä nyt mennään (heillä oli kaksi lasta) Kuulin, kun juontaja kysyi naiselta, miten onnelliseksi hän arvioisi itsensä juuri nyt, tämänhetkisessä elämäntilanteessaan. Siis kouluarvosanalla. Nainen vastasi empimättä, että joo, hänen täytyy nyt sanoa että kymppi plus. Tuli hiljaista. En kurkannut kulman taakse ruutua, mutta myöhemmistä puheista arvelin, että mies ei liikutukseltaan pystynyt heti vastaamaan omalta osaltaan.

Siitä on jo pari päivää ja silti tuo kysymys edelleen kaikuu korvissani: miten onnelliseksi arvioisit itsesi kouluarvosanalla. Huima kysymys. Eipä sitä tule ajatelleeksi. 

Olin pari päivää sitten töissä, kollegani kertoi asioistaan, kuulosti vähemmän onnelliselta. Kaikkea kamalaa oli tämän positiivisen ihmisen elämässä sattunuty ja tälläkin hetkellä meneillään. Muutamien muiden ystävieni asiat tuntuvat olevan retuperällä, onni ei todellakaan tunge sisään ikkunoista ja ovista! Lapset ja lapsenlapset, jokaisella joku juttu tökkii. Enemmän tai vähemmän, tänään tämä juttu, huomenna joku toinen. 

Hiljattainen vierailu vanhainkodissa pikavauhtia dementoituvaa ystävääni tapaamassa oli myös masentava. Oli menossa vanhainkodin "venetsialaiset". Herkkuja tarjottiin (myös vieraille), italialainen musiikki soi hiljaa taustalla, Oo Lazarella ja Oo sole mio! Ystäväni istui pyörätuolissa, oli täysin keskittynyt syömiseen: pitsaa, marmeladeja, jätskiä, kääretorttua. Vastasi ehkä yhdellä sanalla, kun kysyin jotain, jos vastasi mitään. Sai käsiinsä suklaapatukan (oli voittanut sen arvonnassa, josta voin olettaa, että hän oli sanonut umpimähkään jonkun luvun - piti arvata montako simpukankuorta lasipurkissa oli), repi sen auki ja alkoi syödä kuin ei koskaan olisi nähnyt suklaata. Vasta kun oli hippunen jäljellä, hän epävarmasti työnsä patukkaa minua kohti. Ilahduttavaa, koska hän silloin näytti ymmärtävän, että vieraallekin kuuluu tarjota. Miten onnellinen hän mahtaa olla? Hänen ajatuksiaan ei nyt enää voi tietää. Hänet piti kotiuttaa ja pari viikkoa sitten. Nyt kuitenkin vielä mietitään. Veljensä on tehnyt ystäväni asuntoon parannuksia (mm. uuden parvekkeen lattian, sängyn korotus, kahvoja jne). Kunta ei ole maksanut mitään, ei työtä, eikä välineitä!!! Ensi maanantaina ystävälläni on neurologin vastaanotto, tämän arviosta riippuu, kotiutetaanko häntä sittenkään! Niin että silleen. Peffa edellä puuhun.

Ja mikä on minun onneni mitta, kun minä kiirehdin vanhainkodista takaisin junalle? Mietin kaikkia näitä lähipiirini ihmisiä. Mietin maailman tapahtumia, Turun uhreja, terroristien läheisiä, Texasin tulvan jalkoihin jääneitä. Nuo kaikki vieraat, ne ovat niin etäisiä, että ne kuuluvat jonnekin viitekehykseni ulottumattomiin, aiheuttavat vain yleistä ahdistusta.

Mietin itseäni, missä pisteessä minun onnellisuuteni, vanhuuteni ja jaksamiseni on. Pieter murjottaa mökillä Wayan kanssa, on omissa oloissaan. - Minun on mentävä metsään, niin onnellisuusaste nousee muutamalla kymmenyksellä. Metsässä asuu rauha, niin on aina ollut.

(Ja sitten ei kun vaan poimimaan niitä pieniä onnen pipanoita - Veikko Lavin sanoin)

Yleiskuva