Kaarinan kotisivu

Ja niin he elivät onnettomina erossa koko loppuikänsä. 

Usein tuntuu aikuisten sisarusten vihanpito (ikuinen, for ever!!!) alkavan jostain vähäpätöisestä perintöriidasta. Isoista rahoista ja omaisuuksista päästän kyllä sopuun, sellainen yleensä menee ihan sääntöjen mukaan, mutta annas olla ne pienet! Sinä veit sitä ja varastit tätä. Joku vie ikivanhan, koulussa tehdyn nuken, joku toinen sen lapsuuden ikkunalautaa koristaneen kipon tai ne tädiltä perityt hopealusikat tai ehkä sen äidin kirjoman pöytäliinan. Ja kohta kuitenkin kaikki maataan haudassa tai levitään tuhkapilvenä Itämerta saastuttamassa ja seuraavat saavat sitten vuorostaan niin kovasti pahoittaa mielensä samoista esineistä. Kunnes joku myy ne kirpparilla tai laittaa roskiin. 

Pieterin liki 80-vuotiailla siskoilla alkoi vihanpito muutama vuosi sitten, kun heidän äitinsä kuoli. Oliko toinen kähveltänyt sieltä äidin kaapista jotain? Mitä varten toinen sisko joutui hoitamaan äitiä vuosikaudet? Hautaan menevät siskokset vihanpidossa, molemmat ihan mukavia yksittäin tavattaessa. Saavat sitten taivaanportilla tehdä Pyhälle Pietarille selkoa kinastelustaan. Kulkevat siellä taivaan kultaisilla kaduilla ja vaihtavat puolta, kun toinen tulee vastaan. Niin se menee.

Eräillä ystävilläni lie kyseessä joku lapsuusajan kokemus, traumaksi kehkeytynyt, joka sitten kulminoituu vanhempien jälkeen kinasteluun esineistä. Tähän riitaan olen vastikään törmännyt. Toinen sisaruksista on tiukka täti, jalat maassa, osaava ja tietävä. Toinen on oikea pehmo, mutta ikihyvikseen loukkaantunut. Niin kuin tämä toinenkin. - Jotain lapsena koettua, ehkä vääryyttä, ehkä väärinymmärrystä, ehkä kateuden tunnetta, sitä saattaa kantaa mukanaan koko loppuikänsä. Siitä ei osaa päästää irti, se toimii polttoaineena ilmiliekkiin leimahtaneelle vihanpidolle.

Miten siihen väliin menet? Ethän kuitenkaan tiedä koko totuutta. Sellaista tuskin onkaan. Siinä on ne kaksi puolta, molempien totuus. Ja kun kumpikin pitää kiinni omasta totuudestaan, ei sovintoa synny. Kumpikaan ei edes näe sellaista tarpeelliseksi. Viha on kasvanut vuorenkorkuiseksi. Kun molemmat selvittävät asiaa jollekin kolmannelle, ei siinä voi alkaa puolia ottamaan.

Onneksi omien sisarusteni osalta ei sellaista ole ollut, kipot ja kupit, taulut ja ryijyt jaettiin ihan sopuisasti. Kamaa oli kaikilla jo ennestään tarpeeksi. Ja äidin asiat hoituivat siinä ohessa, minullahan niitä oli eniten aikaa ja terveyttä hoidella, ei se millään tavalla ottanut päähän. Päinvastoin, olin tyytyväinen, että minunkin muinoinen muutaman vuoden mykkäkoulu äidin kanssa oli saatu jo vuosia aiemmin kunnialla lopetettua. Pienestä sekin oli alkanut ja koskaan siitä ei puhuttu.

Yleiskuva