Kaarinan kotisivu

Tuntematon sotilas. Minulle paras näistä kolmesta. Olin odottanut tätä versiota todella hartaasti, ehkä sen vuoksi, että haluan vielä (ainakin) meistä seuraavan sukupolven tajuavan, mitä on ollut, mitä on uhrattu, millaisia sankareita heidän isoisoisänsä ovat olleet. 

Ensimmäinen Tuntematon ei merkinnyt minulle mitään - nolo tunnustaa. Lueskelin vähän kirjaa, sitähän se vain oli, hauskaa jutustelua, ukkojen höpinöitä. Niiden, jotka aina jaksavat vaahdota jostain sodasta, talvisota, jatkosota...mitä lienee. Ikävää, kurja juttu, mutta mennyttä. Nyt pitää siirtyä eteenpäin! Olisikohan tällaisiin aatoksiin ollut syynä, ettei isä koskaan puhunut sodasta, ei kertonut yhtikäs mitään. Sitä ei ollut! Ja kuitenkin minä synnyin samana vuonna, kun sota loppui Euroopassa. Äiti taas vaati suurinpiirtein asentoa ja kunniantekemistä, kun sota edes mainittiin. Sen sijaan, että olisi puhuttu, kerrottu. Sodasta tuli jotain pitkästyttävää, mustavalkoista, joo, joo, annetaan nyt jo olla. Eihän tuo nyt ole edes todellista! Amerikan leffat, Länsirintamalta ei mitään uutta ja sen sellaiset, niissä sentään oli elämää, vaikka olivatkin - ainakin jotkut - mustavalkoisia. Sentään komeita näyttelijöitä! 

Rauni MoIllbergin versio vuodelta -85 jo sentään pysäytti. Siinä olivat näyttelemässä oman nuoruuteni ajan tv-kasvot, pystyi samaistumaan jo paremmin. Alkoi nähdä oman isänsäkin jo eri valossa. Monihan oli ja on ehkä vieläkin sitä mieltä, ettei sitä olisi tarvinnut tehdä, ei sitä, eikä tätä Louhimiehen uuttakaan.

Mutta tämä uusin. Yhtä räiskettä ja rämpimistä, lähikuvia melkein ampujan poskelta, luontoa, kuumaa kesää, jolloin hikiselle iholle pysähtyy hyönteinen (niille on yhdentekevää, onko sotaa vai ei, ei voisi vähempää kiinnostaa ihmisten typeryydet), upottavaa hankea, palelevia käsiä lataamassa aseita, joen ylitystä, raskaita kantamuksia, liian vähän muonaa. Yhä enemmän ajattelen isääni ja olen järkyttynyt. Siellä hänkin on ollut! Vuonna -37 tai -38 armeijaan, siitä heti sotaan, vuonna -44 pois. Hengissä ja haavoittumatta. Entä pää, kestikö? Kuka sellaista on voinut kestää? Noissa olosuhteissa, kaverit kaatuu ympäriltä, samassa korsussa hikisen lähellä jonkun paskapään kanssa tai jonkun sulkeutuneen mietiskelijän tai salaa itkevän pelkääjän sekä kaiken aikaa vitsailevan vieressä. Ja monien muiden. Jalkarätit hiertävät, itikat ja paarmat on syöneet tai kirput. Itkettää, maha on kuralla, pelottaa. Voi luoja, auta! Äiti!

Minulla on ollut ilo (?) ja onni (?) käydä kerran ihan aidossa korsussa jossain Kainuussa ja saada selonteko, mitä niillä main tapahtui aikoinaan. Ja joskus lapsuudesta muistan jonkun ajomatkan, jossa vanhemmat sen verran valottivat palanutta maisenaa, että se on sodan jäljiltä. Halusivatko he suojella? Oltaisko me 60-luvun nuoret erilaisia, jos meille olisi kerrottu? Ehkä meistä ei olisi tullut ylimielisiä, kaikkitietäviä radikaaleja tai piece,no war!-kukkaiskansaa. Tai ei se niin mene, ei mene. Jokainen sukupolvi vuorollaan tietää kaiken, 16-vuotiasta viisaampaa ei olekaan. Noh, Robin on nyt vähän vanhempi, taisi juuri mennä armeijaan. Hänhän näytteli uudessa Tuntemattomassa nuoren viattoman Hauhian roolin ja voin kuvitella, miten moni nuori samaistui näihin silloisiin sotapoikiin hänenkin kauttaan.

Hesarin arvostelija antoi kaksi tähteä. Ei mitään uutta ollut elokuvassa, sanoi hän. Ainoastaan Rokan kotitila ja perhe. Näkemättä uutta elokuvaa olin jo kiukkuinen arvostelusta. Mitä ihmeen uutta? Samat henkilöt, samat repliikit. Miten niitä nyt voisi uudistaa? Mutta uutta oli, oli totisesti. Tämä filmi tuli iholle. Niin iholle, että kuulin isäni hengittävän ja toivon lapsenlastenikin tiedostavan isoisoisän ponnistelut ja kärsimykset ja onnistumisen. - Jos Hesarin arvostelija ei olisi koskaan nähnyt tai kuullut edellisiä versioita, montako tähteä hän silloin olisi antanut? Montako tähteä antaisi kalifornialainen arvostelija tai etelä-afrikkalainen? Tai rys... siis venäläinen, piti sanomani.

Näyttelijät, ihan super. Eero Aho, paras ikinä Rokka. En muista, että olisi tuollaista raivoa ja tiukkuutta ja sotilaan ammattitaitoa sekä rohkeutta ikinä ennen esitetty tällaisella intesiteetillä.

Pieter ihmetteli sitä, että elokuvassahan Suomi hävisi. Hän on kyllä hajamielisesti katsonut ainakin vuoden -85 version. "Mutta monethan ajattelevat, että Suomi voitti?" Niin ajattelevat ja niin minäkin ajattelen, sanoin hänelle. Hävittiin, mutta ei hävitty niin paljon, kuin olisi voitu. Sentään miljoona-armeija vastassa. Tai olisi voinut olla, jos niitä sille rintamalle oli komennettu. Heillä oli kiireitä muuallakin, pieni Suomi jossain melkein kartan ulkopuolella, se nyt nujerrettaisiin yhdellä kertarykäisyllä. Ei nujerrettu. Eli siis voitettiin.

Tuntematon sotilas on tunnekysymys. Sekä elokuva sinänsä, että sota, sodat, meidän sodat. Viime vuosina skinheadit suomenleijonasymbooleineen ovat yrittäneen omia veteraanit: Suomi suomalaisille! Mutta ei sekään niin mene. Ei se mene niin.

Kyllä tänne mahtuu: osaajia, ahkeria, meidän arvojamme kunnioitavia! Niitä muualta tulleita, jotka hiljaisina lähtevät elokuvateatterista nähtyään Tuntemattoman (me oltiin näytöksessä, jossa oli englanninkielinen tekstitys, teatteri oli täynnä ulkomaalaisia).

Hieno leffa, toivon (vanhana tätinä) että kaikki nuoret näkisivät sen. Eläisivät hetken niitä vuosia, joita heidän isovanhempiensa vanhemmat elivät tuolloin.

Yleiskuva