Kaarinan kotisivu

Exäni kuoli tänään. Rakas exäni. Oltiin erottu 20 vuotta sitten. Kummallakin oma elämä. Uudet elämät, MUTTA...

Hesarissa kyseltiin kertomuksia sitä, jos on onnistunut eroamaan sovussa. Me oltiin onnistuttu (en silti jaksa kertoa tarinaamme Hesarille). Ihan alusta alkaen. Päätettiin erota, minä päätin. Syyt olivat, noh, en haluaisi sen enempää eritellä, mutta kyllä se kaikki johtui alkoholista. Ja sitten pitää kysyä, miksi Jeppe juo/joi. Senkin tiedän. - Nyt on sellainen fiilis, että olisinko sittenkin osannut auttaa, enkö sittenkin olisi osannut ylipuhua terapiaan, puhumaan asioitaan, särkemään sen muurin, enkö vaan osannut olla...

Miten se ihmisen elämä oikein menee? Sinä löydät jossain vaiheessa jonkun ihmisen, onko se tämä se oikea? SE Oikea? Miten sinä teet sen päätöksen, mistä sinä TIEDÄT? Vai ajaudutko vain? Joku kosii ja sinä sanot että jees, mikäpäs siinä. 

Tämän exäni minä halusin. Lapsellisista syistä, olinhan jo 21 v, jos en vaikka ketään saisi, enhän ollut koskaan niitä tanssien suosituimpia, yleensä se seinäruusu. Noh, yksi ystäväni oli myös iskenyt silmänsä häneen (samoin exä häneen), mutta jotenkin se meni nyt kuitenkin näin päin...Mutta sitten niistä aikuisemmista syistä: huomasin, että tässä ihmisessä oli haastetta, hän oli todella sivistynyt ihminen, luki valtavasti ja koko ajan. Oli pöyristynyt, kun kuuli, että minä en lukenut mitään. En yhtikäs mitään (johon taas olivat omat lapselliset ja uppiniskaiset syynsä). Noh, exä päätti aloittaa minun sivistämiseni: lykkäsi minulle käteen Boris Basternakin Tohtori Zivagon. Huhhuh. Siitä alkoi taas minun lukuharrastukseni (siis se kiukuspäissäni kadottamani superharrastus!). Entäs ne kaikki muut: historia, tieteet ja taiteet, niin monet kiinnostuksen kohteet. Mikä valtava tieto ja osaaminen. Mikä haaste minulle kehittää itseäni, mikä rikastuttava ihminen, tämähän minun oli saatava!

Hassua. Nyt, kun hän sitten (kuitenkin äkkiä vaikka ehkä odotetusti) siirtyi toiseen ulottuvuuteen, tulee mieleen kuvia nuoruudesta. Eläviä muistikuvia. Se hassutteleva ihminen, se sydämellinen ihminen. Lapset hihkuivat riemusta takapenkillä, kun isi aloitti kertomuksen: olipa kerran kaksi lasta, sattumalta nimeltään Elisa ja Otto, he olivat eksyneet suureen metsään. He ulisivat siellä ihan onnettomina, voi, kuinka me ikinä löydetään täältä kotiin. Mutta! Kuinka ollakaan, äkkiä he huomasivat että tuoltahan lähestyi.... Ja sitten takapenkin lapset kiljaisivat riemusta: "Konstaapeli Ruuskanen!!"- Niin, aina apuun riensi tämä supersankari: Konstaapeli Ruuskanen.- Toinen supersankari oli Pasi Pälli, Kyröskosken Pärske. Hän myös teki ihmetemppuja urheiluseuransa nimissä.

Ei pitäisi kokea huonoa omaatuntoa mistään eletystä eämästä. Mutta silti se tunkee mukaan jostain raosta. Enkö olisi osannut paremmin? Olisiko exän elämä ollut onnellisempi, jos itse olisin ollut aikuisempi, varmempi, parempi ihminen?

Mitä se kuolema sitten on? Voi, kun tietäisi, voi kun tietäsi! Tytär laittoi kuvan kuolleesta isästään. Taas kerran näen, että siinä on enää ihmisen kuori. Sielu on poissa. Henki ja sielu. Miten kiinnostaakaan se viimeinen hetki ja kaikki se, mitä sitten seuraa. Poika oli halunnut pari viikkoa sitten puhua isänsä kanssa kuolemasta ja Tiibettiläisten Kuolleitten kirjasta. Noh, eihän se isäänsä kiinnostanut. Vai kiinnostiko? Ei vaan enää jaksanut keskittyä, ajatella. Halusi kieltää ajatuksen kuolemasta. Oli ehkä jo osin muissa sfääreissä. Mehän ei tiedetä, mitä kuoleva kokee. Niin. Jonain päivänä me ehkä tiedetään.

Jonain päivänä me kaikki tiedetään. Nyt on minun rakas exäni, Hesse, saanut rauhan, nyt hän tietää.

Tuuli se kulkee ja lentävi lehti.
Onnellinen on se, ken laaksohon ehti.
Nuku lehti helmassa laakson.

Yleiskuva