Kaarinan kotisivu

Bussipysäkillä oli nuoripari ja mies moikkasi, kun astuin katoksen alle. Välittömästi käväisi mielessä, että täytyy olla ulkomaalainen. Niin kuin olikin. Suomalaisethan eivät puhu eivätkä pukahda, kääntävät pään pois. Ja voi herrajjestas, jos tulija on joku puolituttu! Mites siitä selvitään, kun ei millään tohtisi edes tervehtiä! Ei muuten, mutta kun se on niin ylitsepääsemättömän vaikeeta.

Mutta minäpä moikkasin takaisin. Pian siitä sukeutui keskustelu: mies oli eka kertaa tyttöystävänsä kotimaassa, joka juuri oli valistanut, että täällä ei sitten turhia moikkailla eikä poskisuudelmia vaihdella. Koska se on NIIN noloa! Arvaa, kuinka monta kertaa olen hävennyt silmät päästäni, kun Pieter on sanonut käsipäivää kaupan myyjälle 

. 

Ystävä lähetti päivänä muutamana lehtijutun, jossa sanottiin, että turhan höpöttäjät ja tuntemattomille puhujat elävät kauemmin ja terveempinä kuin mököttäjät. Että pitäisi siis meidän totisten torvensoittajienkin alkaa hymyillä, ottaa kontaktia vieraisiin, moikata bussikuskia, vaihtaa pari sanaa henkilön kanssa, joka sattuu samaan hissiin. Auts, pitääkö? No, olisi terveyttä luvassa ja pitkää ikää tai ainakin laatua elämään!

Katselin taas tänään kaupassa sekä asiakkaita, että kassoja. Oli niin monta hienoa turkisladyä ja kamelinkarvaherraa, joille elämä on TÄRKEÄ juttu. Totinen asia, ei siinä turhia pidä naureskella ja hymyhän on jo niin kuin antaisi pirulle pikkusormen. Ei heiltä riitä katsetta kassalle (joista puolet ei katsoisi takaisin, eikä varsinkaan hymyilisi!), otsaa vain rypistetään, kun kaivetaan sitä diners-korttia sieltä lompakosta. Kassoista eräät hymyilee ja höpöttää. Heille jonottaa asiakkaita, jotka jopa sanovat, että ilman tuota tai tätä rouvaa heidän elämänsä olisi paljon tylsempää. Sitten on kassoja, joille tämä maallinen rahjustaminen on hirveä taakka ja ylipääsemätön ongelma. Tuskin edes vapaa-aika siihen tekee poikkeusta. Joku näistä tiukan oloisista kassoista ei ole koskaan moikannut, tuskin edes huomannut minua näinä parina kuukautena, joina olen yrittänyt siellä näkyä. Vaatimaton persoonani sulautuu lattiaan näiden silmissä. Mutta sitten on asiakkaina ihania (monesti vanhoja, elämää nähneitä) ihmisiä, jotka kertovat tarinaansa. Nauttivat siitä, että vielä jaksavat, eikä ole kiire, lapsenlapsille tässä vähän herkkuja ostellaan...

Meillä oli "oikeissa" töissä sihteeri, joka sitten jaksoi valittaa. Aina ja kaikesta. Kenelle vaan, jolla oli aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Elämä oli yhtä helvettiä, työpaikalla kaikki oli pielessä, oli klikkejä, jotka juonivat, oli epäoikeudenmukaisia pomoja, töitä oli tarjolla 24/7, palkka huono, arvostus nolla miinus. Ja sitä rataa. Viinipäisään joskus hänestä kehkeytyi kuitenkin hauska ja iloinen ihminen. Pieni työpaikkajuopottelu silloin tällöin olisi ehkä auttanut... No, ei sentään, pois se minusta. Juoppoja ja salajuoppoja taisi töissäkin riittää, ainakin jokunen.- Mutta miten onneton elämä! Nyt dementoituneena hoitolaitoksessa hän onneksi on taas iloinen ja onnellinen.

Kun se hymy ei maksa mitään! Vaikka kuinka elämä tuntuisi tökkivän ja vedättävän, ne (siis viisaat) sanovat, että hymyilevät kasvomme viestittävät aivoille, että kaikki on hyvin (tai ainakin melko). Ja siitä seuraa positiivinen kierre. Jos nyt ei sanottaisi kitkerästi, että usko sinä vaan huvikses, kun olet noin naivi! Vaan sen sijaan hymyiltäisiin, vaikka ihan vaan koeluontoisesti. Eikä siis maksa mitään. 

Yleiskuva