Kaarinan kotisivu

Minulla on sen niminen vihko, sain sen jostakin. Siinä sitä olisi vihko täynnä valkoisia sivuja odottamassa vain niitä tunteita. - Mutta kukapa nykysin päiväkirjaa pitää. Pidätkö sinä? Jaa, no, on minulla netissä jonkinlainen, johon silloin tällöin päivitä jotain. Ei toki, herravarjele, se suinkaan ole tämä blogi, jossa on pidettävä suu supussa, ettei mielet pahoitu. Tänään kuulin eräältä ystävältäni, että hän alkaa pitää päiväkirjaa, ihan sananmukaisesti kirjoittaa päivittäin fiiliksensä ja tapahtumatkin. Hyvä niin hänen kohdallaan ja syynsäkin siihen on. Kun joka toinen päivä julistetaan facebook-kansalle sitä loputonta rakkautta ja onnea tai sitten muhitaan mustissa syövereissä, mutta sekin on pakko jakaa kaikille. Ehkä silloin on aihetta tarkastella itseään hieman lähemmin.

Tilaa tunteiden näyttämiselle tässä yhteiskunnassa kyllä olisi. Ollaan hillittyjä kuten japanilaiset (ai mutta, eikös ne joskus ole siellä niiden parlamentissa toistensa kraivelissa kiinni?) tai muut idän kansat (kuten Myanmarin buddhalaismunkit?). No, en tiedä. Me suomalsiet vaan nyt ollaan tällaisia, noh, tällaisia... eipä tuota nyt arvaa lähteä availemaan sen enempää.

Itse asiassa minun piti kirjoittaa kirjasta, jonka juuri sain päätökseen (ja silmäni osuivat tuossa koneen vieressä lojuvaan vihkoon). Elena Ferranten Napoli-sarjan toisesta osasta, jossa tunteille todellakin oli annettu tilaa. Suljin kirjan tuolla tautivuoteellani - jossa en NIIN sairas ole tänään ollut, ettenkö olisi jaksanut lukea -, ja halusin kuuluttaa: tuokaa minulle HETI se kolmas osa! 

Tätä kirjasarjaahan on arvosteluissa hehkutettu ylenmäärin, mutta ei todellakaan yhtään liikaa. Uskomatonta tekstiä! Siinä kirjassa ei tunteita säästetty, tapahtumat ovat välillä kuin tuli ja leimaus, kuin pätkkiä italialaisista mustavalkoisista elokuvista, jossa joku Anna Magnani mesoo ja kailottaa täysillä ja Marcelle Mastroianni lumoaa spanielinkatseellaan Sophia Lorenin ja sitä rataa. Kuuskytluvulla niitä leffoja tuli paljon televisiosta. Istuivat ruokapöydässä ja kaikki puhuivat yhtäaikaa. Ihan hengästyi katsojakin. Sama juttu tapahtuu välillä Ferranten kirjoja lukiessa.

Ferranten kirjat (nämä kaksi, jotka olen vasta lukenut) sytyttävät Napolin elämään, siinä sitä on itse väistämättä mukana kuulemassa, näkemässä, haistamassa ja maistamassa korttelin elämää. Henkilöitä on melkoisesti, mutta se ei  haittaa tippaakaan (sitäpaitsi luettelo henkilöistä perhekunnittain on kirjan alussa), ei lukijan tarvitse muistaa, kuka on Nino tai Ada tai Alfonso tai Enzo tai ainakaan kenen veljiä ja siskoja he ovat. Ai niin, jokaisella on vielä pari lempinimeäkin. Jokainen vihaa tai rakastaa ristiin ja rastiin, mennään naimisiin, seurustellaan, petetään, saadaan lapsia, erotaan, läiskitään ja mäiskitään. Äidit huutavat ja kokkaavat, isät ovat nynnyjä tai hakkaavat vaimojaan ja tyttöystäviään. Solaran mafioso-veljekset vain porskuttavat. Kortteli ja sen kautta koko Napoli 60-luvulla elää ja huohottaa niskaan. Pitkät, raukeat Ischia-kohtaukset vievät lukijan Välimeren aaltojen kohinaan ja mopotaksien pärinään.

Keskiössä on minä, Elena, kutsumanimeltään ( mm.) Lenu ja hänen ystävänsä Lila (tai Lina). Miten taitavasti kirjoittaja kuljettaakaan tarinaa. Lenu kertoo siis minä muodossa, mutta pitkät jaksot, jolloin Lenu ei ole ollut mailla halmeilla, eikä häntä mitenkään ole voitu valistaa niin makoisesti kuvatuilla yksityiskohdilla, kirjailija kuittaa kivalla tyylillä: "...kuten minulle myöhemmin kerrottiin." tai "...Lila kuvasi muistivihkossaan." Pakko on ihailla tapaa, jolla erilaiset luonteet on kuvattu, jokaisesta henkilöstä tulee todella KÄSITYS millainen ihminen tämä on, miksi hän tekee noin tai näin. Ihmiskohtalon nousu ja tuho, luokkaretki köyhän suutarin tyttärestä akateemiseksi kirjailijaksi (joka silti ei -taustastaan johtuen- millään tahdo uskoa itseensä), kaikki etenee niin loogisesti. Ihan kuin lukija jo välimerkeistä tajuaisi, milloin seurustelu on rakkaudetonta, mikä tilanne johtaa pettymiseen, mistä taas syntyy toivo paremmasta. Opettajat ihan kansakoulusta alkaen ovat mukavalla tavalla mukana tarinassa, heihin törmätään silloin tällöin. Heidän kannustuksensa tai sen puute on hyvin keskeistä molempien päähenkilöiden elämälle. Ihmisen sielun syövereihin sukelletaan kerta toisensa jälkeen ja monelta suunnalta

Haluan HETI kolmannen osan!

Yleiskuva