Kaarinan kotisivu

Oli ihana tehdä pikku vaellus tänään Nuuksioon. Muutama kilometri lumista polkua, Waya super-onnellisena hangissa hypellen, mäen päällä kahvit. Viikon vaivannut tauti tuntui olevan selätetty, toivottavasti lopullisesti.

Kun niin harvoin käydään yhdessä lenkillä Pieterin kanssa, oikeastaan vaan jossain kansallispuistoissa ja joskus oikein hienolla säällä näissä Leppävaaran lähimetsissä, aloin tänään muistella Amerikan vaelluksiamme. Siellä olimme vähän väliä jollakin retkellä, päivän tai muutaman  tripillä, Yosemite, Seqoija, Death Valley... Kotona etsin koneelta vanhan kirjoitukseni Anza Borregon luonnonpuistosta. Tässä, ole hyvä:

                                                                                                                                              Anza Borrego

Liekö runolliselta kuulostava nimi  houkutellut tähän erämaahan vaiko muuten vain Erämaan Kutsu soinut korvissa, mutta Anza Borregoon suunnattiin San Diegon ja  Arizonan puolella sijaitsevan Yuma-nimisen keitaan kautta. Anza Borrego on  laaja Kalifornian valtion luonnonpuisto. (Täällä on erikseen valtioiden ja liittovaltioiden puistot, ja joka paikkaan pitää maksaa! Lisäksi tietysti joka paikassa odotetaan lahjoituksia. Kauppojen kassoillakin kerätään aina, puhumattakaan kerjäläisistä, joita kyllä riittää). Anza Borrego on vaihtelevien  vuoristomaisemien ja tasankojen yhdistelmä, joka ulottuu läheltä Meksikon rahaa pohjoiseen päin, kuuluisaan Palm Springsin kaupunkiin saakka. Tämä julkkisten suosima “pikkukaupunki” vuorten välissä on itäänpäin Los Angelesista. Filmitähtiä ym kuuluisuuksia omistaa kuulema taloja tässä upeassa paikassa, ehkäpä Frank Sinatra Avenuella tai Date Palm Drivellä.

 Matkalla San Diegosta itään ohitettiin sitä Bushin kuulua aitaa Kalifornian ja Meksikon rajalla ainakin 150 mailin verran. Kai se piti Bushinkin saada muistomerkkinsä maapallolle, eikös ne sano, että Kiinan muurikin näkyy avaruuteen. Jospa se tämäkin.  Rajan tuntumassa oli siellä täällä tarkastuspisteitä, jos vaikka olisi kuitenkin päässyt joku meksikolainen pujahtamaan aidan yli tai ali, tai huumekuriirit olis liikkeellä. Meidätkin pysäytettiin, nuori rajavartija koiran kanssa tiedusteli tuiman näköisenä, mistä sitä ollaan kotoisin. No, Suomesta, sieltähän sitä. Voi, kun ilme muuttui: Ai Suomesta vai? Minun sisko on siellä koulussa, se oli tää, tää, tää, noh en muista nimeä, mut se on yks kaupunkin Seinäjoen ja Jyväskylän välillä,  kaveri selitti. Kertoi käyneensä monta kertaa Suomessa.  Niinkuin jo aiemmin totesin, eihän me mistään tuppukylästä olla!

 Eteläisin osa Anza Borregoa on hiekkadyynejä, ne jatkuvat yli Bushin aidankin Meksikon puolelle. Välillä dyynit tasoittuvat kuivaksi erämaaksi, joka kasvaa haaleanvihreää piikkipensasta, kuivaa heinätuppoa ja monensorttista kaktusta. Erämaan esite kertoo, että kyseessä on kissanhäntää, suolaruohoa, viuhkapalmua, villitupakkaa, majavanhäntäkaktusta ja mitä lieneekään. Kasvit ja maisemat ovat suoraan kuin westerneistä. Näissä maisemissa niitä tietysti on filmattukin, joku ohitettava kaupunki onkin jätetty tai entisöity juuri kuin filmin kulisseiksi. Silloin tällöin leviää näkymä silmänkantamottamiin ulottuvasta asuntovaunukylästä, sellaiset nimet kuin Caravan Oasis, Blue Sky Caravan resort, Bonita Mesa tai Sundance Campus vilahtavat ohi, jopa ihan Shangri-Lakin! Hieman epäilyttää, tuskinpa sentään mikään Shangri-La voi olla kyseessä. Huoltoaseman kyljessä on kiropraktikon putiikki, jonka nimikyltti paljastaa karun totuuden: Tortura Chriropractic. Ei taida näiden caravaanareitten elämä kovin hääppöstä olla. Huoltoaseman kassaneiti on kuitenkin iloinen ja puhelias, yhtä kaunis kuin Barbie, joka hänen nimensäkin näykyy olevan.

 Hiekkaerämaa muuttuu kivipelloiksi, sitten kivivuoriksi. Niinkuin olisi taivaasta heitettykourallisia isoja kiviä, harmaita, ruskeita, punaisia, vihreitä, okraa, persikkaa, homeensävyjä. Jokunen valkoinenkin on siellä täällä.  Jossakin vaiheessa vuoret näyttävät sotilaan maastopuvulta, täältä se kuosi siis on otettu! Ajetaan serpentiinitietä ylös, ylös, ylös, ollaan jo 5000 jalan korkeudessa. Tienvieruskyltti varoittaa: “Autojen heitteleminen lumipalloilla on laitonta.” Tämä on siis vapaa Amerikka, eikä saa edes viattomasti lumipalloja heitellä! Jopas nyt jotakin. Lunta löytyykin tien vieriltä. Kiemurainen tie on vastapäällystetty, ihme ja kumma, koska tiet Los Angelesissa ovat todella kamalassa kunnossa. Nopetusrajoitus on 60 mailia, joka on jo sellainen vauhti (yli 90 km/t), että kyllä sillä ulos lentäisi näiltä teiltä. Monet uhmaavat kohtaloa, mutta me ei.

 Joku näköalapaikka kertoo Cahuilla intiaanien tarinaa kuvatauluin ja edessä avautuvin jylhin maisemin. Kerrotaan yksinkertaisesta elämästä sopusoinnussa luonnon kanssa, eläimistä, kasveista. Muutenkin on kylttejä, joissa kerrotaan, miten kohdata vuorileijona tai kalkkarokäärme (peräydy hitaasti, hitaasti...).

 Serpentiini laskeutuu, tullaan Borrega Springsiin. Pikku kylä vuorten välisellä tasangolla kalliine taloineen. Kahvilan terassilla istuu neljä pankinjohtajan näköistä herraa, moottirpyörät kiiltelevät terassin edessä. Mahtavatko ne olla niitä huijarijohtajia, prätkäjenginä nyt lomailemassa? Erämaan Visit Center on rakennettu maastoon sopivaksi, sitä ei näy missään, sitten yhtäkkiä se on siinä, irtokivinavetan näköisenä, sisältä aivan upea. Vapaaehtoiset eräihmiset kertovat kyselijöille alueesta. Kirkassilmäinen riksuparta selvittää meille innolla, minne kannattaa mennä. Kyselee, millainen auto meillä on. Innostuu, kun  kuulee, että nelivetoinen on. Hm, tiesinhän minä, että Pieter haluaa myös testata Subarua ääriolosuhteissa. Kartat pöydälle ja siitä sitten etsitään kohteita. Sitä ennen katsotaan mielenkiintoinen filmi auditoriossa. Se kertoo alunperin australialaisesta miehestä, sittemmin tunnettu länkkäri-kirjailijana nimeltä Marshall South, joka meni naimisiin Venäjältä vanhempiensa kanssa New Yorkiin muuttaneen Tanya-nimisen  sihteerin kanssa. He etsivät oikeaa asuinpaikkaa ja näiltä vuorilta he löysivät sen. Keskeltä erämaata,  Anza Borregosta. Tänne he rakensivat talon, vai sanoisko tönön, tiettömien taipaleiden päähän, saivat  kolme lastakin. Mieletön juttu!

 Ensimmäisenä päivänä päätetään tehdä sopivan lyhyt patikkareissu, neljä mailia. Maasto on alavaa, kivistä, polku kiertää vuoren juurta, häviää solaan, muuttuu yhä vaikeammaksi. Muita kulkijoita on harvassa, kaikki ovat meidän ikiä, eläkeläisillä on aikaa. Kysyn vastaantulijoilta, pieneltä ryppyiseltä pariskunnalta, törmäsivätkö he eläimiin. Rouva innostuu selittämään: juu ja just siinä kohdassa, jossa opaslehtinen sanoo 'katsopa ympärillesi, sinua tarkkaillaan'. Me katsottiin ylöspäin ja siellä oli isosarvi-antilooppi meitä tarkkailemassa, toden totta! - Välillä tulee sellainen paikka, että Pieterin pitää vetää minut ylös, huhhuh, kuinkahan täältä selvitään takaisin? Vaiva kannattaa, solasta löytyy ihmeellinen keidas, soliseva kirkas puro ja palmumetsikkö. Luen opastaulusta, että näissä palmuissa asustaa harvinaisia keltalepakoita ja niiden juurella joku valtava kuoriainen. Ja taas ne vuorileijonatkin piileskelevät jossain lähistöllä. Hiljaisuutta on pakko välillä pysähtyä kuuntelemaan. Ei kuulu yhtään mitään, lintujakaan ei näissä maisemissa ole, mikä ihmetyttää. Satumme näkemään tavallisesti taivaalla kaartelevien haukkojen sijasta vain pari kolibriakin pienempää mustaa lintua ja yhden kirkkaan keltaisen.

 Anza Borregossa on useita erinäköisiä alueita, vuoria, tasankoja, kanjoneita, solia. Välillä vuoret ylittävät kaikki sopivaisuuden rajat, ne ovat liian isoja, eivät istu perspektiiviin. Huikeita näkymiä, väriskaala on tosi laaja. Tähän aikaan vuodesta kukkia on vielä vähän, mutta voin kuvitella kevään kukkaloiston näiden värien jatkeeksi. Kyllä maapallo on kaunis! Kyllä Kalifornian luonto on upea.  Kivimuodostelmat herättävät kunnioitusta, tuntuu, että ollaan ajassa, joka oli miljoonia vuosia sitten. Nämä kerrostumat ovat syntyneet alkuräjähdyksessä, onko tuo viiru tuossa kallion seinämässä laavaa? Miksi tuossa on yllättäen valkoista? Maistan, se on suolaa. Jos täällä on suolaa, olisiko myös kultaa ja timantteja?

 Pieter haluaa alueelle, jonka nimi on Badlands. Niinpä tietenkin. Eikö se yhtään sääli autoa? Haluatko ajaa, se kysyy. En yhtään halua, mutta ajan kuitenkin. GPS:lle on annettu ohje mennä pyöräteitä, se tietenkin ottaa sen kirjaimellisesti. Tiet eivät ole tarkoitettu autolle, siitä sitä kuitenkin vaan mennään. Oikea puoli saattaa olla puoli metriä korkeammalla kuin vasen, keskellä tietä on valtava kivi, piikkipensas raapii auton kylkeä. Tästä ei voi ajaa enää! Kyllä voi (me ollemme oppineen täällä hokeman: yes, you can!). Kadun, että suostuin ajamaan. Polku kipuaa jonkun nyppylän yli. Tästä nyt ei ainakaan  voi enää ajaa, ei voi mennä takaisinkaan.  Vastaan tulee rekka. Rekka!!! Keskellä erämaata, keskellä tätä viheliäistä aasinpolkua!  Apuva. Pysäytän auton kallelleen oikealle, rekka hivuttautuu ohi. Hiki pisaroi otsassa. Johonkin sivutielle, uppohiekkaan, on jämähtänyt urheiluauto. Voi voi reppanoita, ovat lähteneet sellaisella näille tundrille ajamaan. Tullaan alavimmille maille, yllättäin pensaiden ja chapparel- kaktusten väleissä näkyy teltta siellä ja toinen täällä. Jokunen asuntovaunukin on pysäköity. Ihmisiä, jotka rakastavat luontoa, ankeita olosuhteita, haluavat seikkailla ja nähdä yöllä tähdet. En voisi kuvitellakaan nukkuvani täällä, en ainakaan teltassa. Kuvitelkaa, shakaali tai kojootti nuuhkimassa yöllä teltan seiniä. Hui.

 GPS on ymmällään, yhtäkkiä se ei näytäkään mitään tietä, ei edes pyörätietä. Kaameaa. Juuri ennen kuin pimeys laskeutuu, löydämme oikean tien, siis ihan kunnollisen, pois autiomaasta! Helpotus jännittävän ajon jälkeen! Pimeydessä saavumme hotellille. Ravintolaan syömään, aah. Ravintolan pihalla kipittää pieni pullea pesukarhu naamari silmillään. On utelias. Tulee kohti. Pysähtyy, nousee takajaloilleen kurkistelemaan. “Älä tule nyt siinä, pysy vain siellä, odota, odota, otan kuvan!” Kaivan puhelimen esiin, pesukarhu odottaa ja poseeraa. Hätäpäissäni unohdan salaman, koska otus tulee taas vain lähemmäksi. Joku sanoo, etteivät ne tee mitään, toinen sanoo, että saattavat kyllä hyökätä. Tämä näytti kyllä kiltiltä vaikka olikin naamioitunut.

 Sandstone Canyonille johtava tie on hieman tasaisempi, mutta lähinnä irtohiekkaa. Se on kohteemme seuraavana päivänä. Surabu selviää loistavasti. Välillä tulee kyllä yllättäen isoja kiviä vastaan. Itse asiassa tajuamme, että niitä on pudonnut vuorilta läjäpäin  joihinkin kohtiin. Ettei vain eilen, ettei vain puoli tuntia sitten? Maanjäristyksiähän täällä on jatkuvasti. Tie johtaa ahtaisiin kallion väleihin. Mitä, jos nyt sataisi kiviä? Mitä, jos tie sulkeutuisi? Puhelimen kenttää ei ole, kuka meidät kaivaisi täältä esiin? Poukkoilemme silti yli vaan, kunnes tulee paikka, josta ei voi mennä enää eteenpäin. Auto siihen ja tarpomaan. Hiekkakiveäkin on monenlaista. Välillä on punaisia poimutettuja vuorenseinämiä, välillä seinämä on kuin vihertävää aaltopahvia, joskus on sitten ihan kokeiltava, eihän tämä ole vain muovia tai lasikuitua? Eihän tämä ole Disneylandin lavasteita? Sitten seinämä muuttuu näkkileipärivistöksi. Miten ihmeessä luonto on tällaista saanut aikaan? Hiekkakiven joukossa on pyöreitä graniittikiviä tai gneissiä, on valkoista vuorikristallin elävöittämää kiveä. Toisinaan nämä pikkukivet ovat sikin sokin hiekkakiven joukossa, toisinaan ne ovat sievinä, säännönmukaisina riveinä.  Äkkiä hiekkakivestä pistää esiin valtava graniittijärkäle. Sekö lensi siihen alkuräjähdyksessä? On päätetty kulkea eteenpäin kolme varttia, risuparta oli sanonut, että lopussa avautuu vuorten välistä huikea näköala. Sitä ei tule kolmessa vartissa, joten käännytään takaisin. Tyydytään ihailemaan näitä upeita, korkealle taivaaseen ulottuvia seinämiä molemmin puolin. Edessä on kuitenkin tunnin ajomatka vielä takaisinkin päin, parempi selvitä pois ennen pimeää.

 Anza Borrego, Colorado-joki virtasi täällä aikoineen, vuosituhansia sitten. Koko Springs Borrego-tasanko oli joen peitossa, maanjäristykset ovat muuttaneet joen nykyiselle paikalleen satoja maileja itäänpäin. Arizonan ja Kalifornian raja kulkee joen vartta pitkin.  On pakko palata tähän luonnonpuistoon vielä uudelleen, monet reitit on ajamatta ja patikoimatta. Monet maisemat huokailematta. Tämän likaisen ja ristiriitaisen kaupungin jälkeen (LA) on hyvä välillä haistella raikkaita erämaatuulia.

______________

Voi, kun joskus vielä pääsisi sinne tarpomaan... Elämä on ihmeellistä, eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu.

Yleiskuva