Kaarinan kotisivu

Huomenna on vihonviimeinen päivä minun seikkailuani kaupan alalla. Viimeiset viisi vuotta on vaihtelevalla menestyksellä osallistunut pikkiriikiseltä osaltani S-ryhmän liiketoimintojen edistämiseen. Onhan siinä nähnyt vähän kaikkea, kuullut arvosteluja ja kehuja. Nähnyt happamia ja ilmeitä, tärkeilyjä ja voivotteluja, mutta myös hymyjä ja tyytyväisyyttä: enemmän on ollut tätä positiivista puolta. 

Valitukset voivat joskus olla aiheellisia, mutta kun vaaditaan ja vaaditaan, pitäisi olla niin, pitäisi olla näin. Eikö 50 sorttia jugurttia riitä tai loputtomat rivit mysliä tai juustoja? Tai että kun koko kauppaketju on huono vain sen takia, että se on alunperin versonut perinteisesti työläisiin yhdistetystä osuustoiminnallisuudesta. Sellainen ei kuulu hienoille ihmisille, porvaristolle.

Kilpailu on kova, todetaan. On halpuutettu, on annettu tuplabonuksia, on hehkutettu vihreän kortin etuja. Miksei olisi? Ei elämässä koskaan mennä taaksepäin, vaikka välillä siltä vaikuttaakin. Jos ei olisi kilpailua, olisi monopoli. Kilpailua on kaikkialla, se on joidenkin etu, joidenkin haitta. Keinoista ei aina tykätä, joskus ne eivät ehkä ole oikeita ja reiluja, mutta todellinen vilunkipeli käy lopulta aina omaan nilkkaan.

Henkilökuntaa S-ryhmä on näyttänyt hoitavan hyvin. Valitusta työnantajasta en ole kuullut ja mitä itsekin olen havainnut, kaikenlaista kivaa ylimääräistä henkilöstölle on aina silloin tällöin järjestetty.

Mutta "oikeana työnä" en jaksaisi, en sitten millään. Päivästä toiseen, aina samaa ja samaa. Bonusneuvojana sentään kuuli tarinoita ja tapasi erilaisia ihmisiä, mutta kassana, hyllyttäjänä, palvelutiskin takana? Ei kiitos.

Ja mitä tekevät vartijat? Joissakin paikoissa he vain käväisevät, esim. siihen aikaan, kun koululaiset ryntäävät sisään liikkeeseen, toisissa paikoissa he ovat vakituisesti palkattuina.

Tänään tuli Teemalta superhyvä ranskalainen elokuva: Kaupan laki. Päähenkilö joutui ottamaan kaupan vartijan tehtävän vastaan, kun ei muuta työtä löytynyt. Hänen ahdistuksensa siinä kasvoi samaa tahtia kuin katsojan. Miehen elämä oli epätoivoa täynnä, nöyryyttävät työttömyyskurssit, epäkorrektit kysymykset tyonhakutilanteissa, vammainen poika..., tanssiharrastus vaimon kanssa tuntui kornilta pikku oljenkorrelta kurjan elämän keskellä. Ja se työ sitten, jonka hän lopulta onnistui saamaan: kytätä köyhiä ihmisiä, jotka nälkäänsä varastavat (ei se tietenkään ole oikein eikä hyväksyttävää, mutta ymmärrettävää se saattaa olla), asiakkaita ja kollegoita. Oi ei! Leffa tuntui todelta eikä ollenkaan näytellyltä. 

Mikä rikkaus onkaan, kun on työtä! Ja vielä, jos on mielekästä työtä, työtä, josta jopa pitää! Harvojenko herkkua? Vai tykkääkö se lihatiskin hoitaja ihan oikeasti tulla sinne liha-osastolle joka aamu? Tai trukinkuljettaja tai sukkahousutehtaan koneenkäyttäjä? Oma työni ammattijärjestössä oli kivaa, eikä tämä neuvojan työkään nyt hullumpaa ole ollut (tätä rankkaa kevättä lukuunottamatta!), päivät on saanut valita, ottaa keikkoja sinne, mikä on tuntunut sopivalta. Ihan ok. - Mutta kun katsoin sitä Susanna K:n ja työttömän, sairaan Anna-Maija T:n keskustelua, tuntui, että ovat kuin eri planeetalta. Toisella ei ole yhtään mitään, ei fyysisiä saati henkisiä resursseja jaksaa yhtään mitään ja toiselle elämä taas on antanut runsain mitoin kaikkea, paitsi empatiaa. Onhan meidän maassa kaikki mahdollista kaikille. Teoriassa. Mutta jos ei vain jaksa, koulua ei saa käytyä, puuttuu sinnikkyyttä, puuttuu motivaatiota, ymmärrystä, osaamista...Ne olosuhteet, huono seura, heikko luonne, aloitekyvyn puute, adhd ja ties mitkä syyt. Pettymys seuraa pettymystä. Ja siinä sit eräänä päivänä löydät itsesi keskinkertaisena taviksena istumasta vastapäätä kaunista, koulutettua, ylimielistä kansanedustajaa...

No niin, tää taas eksyi. Mutta siis: kaupan ala on nähty muutamasta näkövinkkelistä: Moni on tyytyväinen siellä kassahihnan koneen käyttäjänä, samoin myös moni vihreän kortin vilauttaja hihnan toisella puolella, maksumiehen paikalla. Saipa taas kassin täytee hyvää tavaraa ja bonuskertymä eikun kasvaa!

Yleiskuva