Kaarinan kotisivu

Juuri kun luen tätä Maja Lunden suurenmoista kirjaa Mehiläisten historia, kirjoittaa joku tiedemies lehdessä, että jos mehiläiset katoaisivat maailmasta, ihmiskunnalla olisi neljä vuotta elinaikaa. Neljä vuotta. Luin sen lehdestä. Sanotko. että ei kannata uskoa kaikkea, mitä lehdessä sanotaan? Tai että kaikkea kanssa, pirujen maalaamista seinille.

Niin, ehkä on parempi uskoa ihmiskunnan viisauteen ja älyyn. Ehkä me laumana ja parvina osaamme yhtä vaistonvaraisesti löytää sen oikean tien ja ratkaisun. Yhtä vaistonvaraisesti kuin mehiläiset. Mehiläiset yleensä. 

Isälläni oli mehiläisiä. En muista kuinka monta pesää, ehkä joku viisi kuusi. En yhtään muista, mistä hän sai innostuksen, en muista, että niistä olisi kotona puhuttu tai että hän olisi käyunyt jotain kursseja. Eihän meillä kotona ikinä puhuttu mistään, eikä varsinkaan lapsille kerrottu mitään. Joka tapauksessa isä ja äitikin (hän tosin vastentahtoisesti nuristen) hoisivat niitä, kunnon varusteissa, harsohatuissa ja käsineissä.  Ja hunajaa lingottiin syksyisin purkkikaupalla. Möikö isä sitä jonnekin? Ei aavistustakaan. Mutta kotona sitten riitti tätä "elämän eliksiiriä".

Mutta sen päivän muistan tarkkaan, kun mehiläiset hyökkäsivät. Tämä oli kai se espanjalainen parvi, josta oli kerrottu, että ne ovat aggressiivisia. Siitä isä oli maininnut. Ostanut parven jostakin.Oltiin lähdössä mökiltä kyläilemnään joidenkin sukulaisten mökille. Isän piti käydä tarkistamassa jotain mehiläispesistä. Olisiko muistanut, että oli unohtanut lentoaukot kiinni vai olisiko huomannut, että näin oli käynyt, kun oli ollut jotain muuta tarkistettavaa. Oli miten oli, isä ryntäsi vaatteet päällä järveen. Isä, joka ei suurin surmin koskaan edes kastautunut. Mehiläiset odottivat, jahtasivat, odottivat ja jahtasivat. Isä joutui olemaan upoksissa ties kuinka kauan, henkeä vetäessään sai pistoksia päähänsä. En muista, kuinka hän pääsi järvestä ja mitä sitten tapahtui, muuta kuin. että lopulta oltiin sisällä ja mehiläiset kaikkien ikkunoiden takana. Äitiä oli pistänyt varmaan sata tai ainakin kymmenen.  Mehiläisten laumahenki tai joku ihmeellinen yhteistietoisuus oli saanut ne vimmoihinsa. Ne tiesivät, missä on vihollinen, kenelle kostaa.

Tuli sade, oikein kunnon sade. Mehiläiset kaikkosivat ikkunoiden takaa ja me voitiin hiipiä (tai juosta autoon) ja lähteä sinne sukulaisvierailulle. Matkalla äiti alkoi näyttää kumman pöhöttyneeltä. Turposi ja turposi. En muista, kutsuttiinko ambulanssai vai ajoiko isä hänet sairaalaan. En muista, montako päivää hän joutui viettämään sairaalassa mehiläisten kiukun takia.

Isä taisi -muistaakseni - sulkea mehiläiset pesäänsä ja antaa niiden kuolla.

Siis, koska minulla on hämärä käsitys mehiläisistä, tämä kirja on erityisen kiinnostava. Mutta mehiläiset ja niiden merkityksen paljastaminen meille kaikille ei ole tämän kirjan ainoa anti. Eikä edes eri aikakausien kuvaus (kirja tapahtuu kolmena eri aikakautena: vuosina 1852, 2007 ja 2093), vaikka voit samaistua kaikkien näiden vuosilukujen oloihin ja ihmisiin, mutta vanhempien ja lasten suhde, isän ja pojan...

Huippukirja. Lue.

Mehiläiset. Kaikki maailman mehiläiset, te olette supertärkeä linkki elämän ylläpidossa.

Yleiskuva