Kaarinan kotisivu

Keskustassa on meneillään suuri sukupolven vaihdos. Demareissa ja Kokoomuksessa väki on jo osin nuorentunut, mutta molemmissa on edelleen ihan riittämiin vanhaa kaartia, joille nuori äänestäjäkunta ei oikein taida lämmetä. Mites musiikissa?

Oma sukupolveni on Lämpöni lempeni annan- tai ehkä - jos oltiin kovemmanluokan lättähattuja ja nilkkasukka-pimuja - Jailhouse rock-aikalaisia. Tai olihan sitä vaikkapa neThe sound of silence ja Hello Mary Lou. 

Eihän me sentään mitään Ruusuja hopemaljassa- tai Eldankajärven jää-sakkia olla oltu, nehän nyt on NIIN out kun vain voi. Itselle avautuo kevyen musiikin ihmeellinen maailma Annikki Tähdestä,  Monreponsista ja Olavinlinnasta.

Vain Elämää- ohjelmassa on joka kerran ollut sekä vanhoja tekijöitä, että nykypolvea, joilla joistakin tuskin on edes sen verran musiikkia taltioituna, että riittää viikoksi esitettävää jokaiselle. Muutamia edellisiä vuosia en ole katsonut, jotenkin joku Castle in Spain (pilvilinna) ei innostanut, eikä esiintyjätkään. Nyt ajattelin vilkaista, kun on sellaisetkin nimet kuin Pepe Willberg ja Lauri Ylönen mukana. Pepestä en oo koskaan ollut mitenkään innostunut, mutta hänen viimeisin levynsä, Saimaa, oli todella erikoinen, ihan voi sanoa taiteellinen. Ja tämä Lauri Ylönen sitten, The Rasmus-nimisen, maailman valloittaneen bändin keulahahmo, monitaiteellisen Paula Vesalan entinen aviomies. suoraan Los Angelesista tänne pikku Suomeen, Hirvensalmen Satulinnaan...

The Rasmus on joku sellainen rokkari-ryhmä, josta en tiedä yhtään mitään, heidän musiikkiaan en tunne. Taitaa olla suurimmaksi osaksi juuri tämän Laurin säveltämää ja (englanniksi) sanoittamaa. Mutta sitten ne alkavat esittää niitä Laurin kappaleita yksi toisensa jälkeen. Joku ihan tuntematin, taallisen näköinen tyttö ekana. Vau, on pakko sanoa. Mikä esitys, miten hyvä laulaja! Joku näitä uusia, pelkällä etunimellä esiintyvä. Jokainen esitys oli hyvä, Anne Mattila, lavojen kruunamaton kuningatar, miten upea ääni, en vain koskaan ollut tainnut kuulla. Ja englanniksi lauloi! Joku taas oli suomentanut sanat, runoillut omiaankin. Tyttö, jolla oli vaaleanpunaiset kutrit, vautsi vau, again! Ja viimeiseksi se Pepe: In my life. Hieno esitys.

Plus hassua, että jotkut kappaleet olivat silti tuttuja, soineet radio Novassa ja ties millä kanavalla, en vain ole tiennyt, että ovat tämän The Rasmuksen (miksihän se artikkeli on pitänyt siihen tällätä?) Millainen henkilö oli sitten tämä mustiin pukeutuva, aina sulkia sekaisin olevissa hiuksissaan nähty kovan luokan rokkari Lauri Ylönen? Outo lintu kieltämättä. Herkkä, hiljaisen ja tunteikkaan oloinen kaverei. Kehui pitkään koulujemme musiikin opetusta, sitä, miten koulussa annettiin kokeilla, jammailla, inspiroitua. Kertoi, että maailmalla ihmetellään, miten Suomesta tulee näin paljon hyviä bändejä. Ja hän kertoo silloin meidän kouluista. Koulut ne varmaan sysäävät eteenpäin opintoihin ja  maailmalle myös klassisen musiikin harrastajia.

Näistä uusista nuorista laulajista ja muusikoista on pakko sanoa, että upeita ovat. Heistä tulee uusia katrihelenoja ja paulakoivuniemejä, jostakin saattaa kehkeytyä joku uuden ajan erkkijunkkarinenkin, tiedä tuota.

Me vanhat voidaan sillä välin kokoontua  joka kuukausi Musiikkitalolle niihin Sulasolin ihaniin yhteislaulutilaisuuksiin tunnelmoimaan "Illoin luokse pienen kapakan, ratsuani juoksuun kannustan..."- tai "Oi niitä aikoja"-muistelon merkeissä.

Yleiskuva