Kaarinan kotisivu

Tällä kertaa Indonesian Sulawedellä. Voi raukkoja, mutta eihän se meitä liikuta. Maailmassa on niin paljon kurjuutta ja hätää, ettei sitä jaksa käsittää, saati surra. Hulluksihan sitä tulisi. Jonkun roposen voi keräykseen heittää, onpahan omatunto puhdas. Ja mitäs se minun omaatuntoani muutenkaan koputtelisi, minkä kukaan sille voi, missä sattuu syntymään---

Minulla on muistoja Sulawedeltä. Erikoisimpia matkakokemuksia elämässäni. Vuonna 1999 matkustin ystävättäreni (silloisen, hän on yksi niistä, jotka on pistäneet välit poikki. Syynä oli hänen tapauksessaan kateus, hän myönsi, että hän on aina kadehtinut minua - jostakin kumman syystä) kanssa Indonesiaan. Ystäväni oli oikein reissutyttö viimeisen päälle, oli kiertänyt koko maailman moneen kertaan. Muisteli kulloisellakin matkalla aina edellisiä, eikä oikein tainnut keskittyä juuri siihen hetkeen ja paikkaan. 50-vuotis-synttärimatkakseen hän oli valinnut Indonesian ja minä pääsin mukaan.

Jakartan jälkeen suuntasimme Sulawedelle vai pitäisikö sanoa Sulawesiin.En kyllä muista, minne lensimme, varmaan on täytynyt olla pääkaupunki Makassar. Opas haki lentokentältä ja vei hotelliin, kaupungin tai oikeastaan kyläpahasen ainoaan. Illalla kuljeskelimme rantaraitilla, pikkupoikien ympäröiminä: Oh, Finland! Mika Häkkinen! he huutelivat. Aikuiset pitivät kadun vierellä kirpputoria, myynnissä oli televisiota, ompelukonetta, vaateriepua, kuvattua maustenippua,,, Siis köyhää, köyhää, köyhää!

Aamulla opas haki meidät, tila-autolla ajettiin ja kun tultiin valtavan korkean portin luo, jota koristivat häränpää-veistokset, hän pysäytti auton ja pyysi meidät ulos. Huonolla englannillaan hän kohteliaasti kumartaen ilmoitti: Welcome to Tana Toraja, my county! Siellä kaikki talot olivat kuin laivan keuloja, rakennettu paalujen varaan. Tikkaat veivät ulko-ovelle. Liekö ollut käärmeiden tai muiden eläinten takia. Sitten jatkettiin hotelliin, olikohan se nimeltään Prince of Toraja. Hieno paikka, keskellä palmuviidakkoa. Ravintola oli ulkona katoksen alla. Siellä nähtiin, että ainoat muut asukkaat olivat pieni ranskalaisten ryhmä, myöhemmin hotelliin tuli amerikkalsia metsäntutkijoita seuranaan indonesialasia kollegoita.

Opas vei meidät hautajaisiin. Saimme tietää, että kuolema on hyvin keskeinen asia paikallisille. Hautakammioita louhitaan vuorten kylkiin, vainajat sijoitetaan sinne, uuteen kotiinsa. Kerran vuodessa hauta avataan, sukulaiset kokoontuvat juhlimaan vainajaa, hänelle vaihdetaan vaatteet jne. Kerran tästä tuli joku TV-dokumenttikin. - Hautajaisissa oli n. 500 vierasta, he olivat kokoontuneet eri puolilta Indonesiaa. Hautajaisia pidetään kerran vuodessa, syksyisin. Siihen saakka vainajat asuvat elävien kanssa samoissa kodeissa. -Tarjoilut olivat runsaat, tarjoilijat kulkivat telttakatoksissa, pukeutuneina jokainen erivärisiin vaatteisiin, olikohan se nyt tunnistuksen vuoksi, vai oliko eri sukuhaarojen edustajilla ne omat värit. Huippukohtia olivat eläinten teurastukset. Ulvovia sikoja kannettiin jaloista kantopaaluun sidottuina ja jätettiin tuskissaan aurinkoon läkähtymään . Härän kylkeen oli maatattu sen nimi, jolla näissä hautajaisissa (vai oisko ollut tänä päivänä, hautajaiset taisivat jatkua monta päivää) oli kunnia leikata härän kurkku auki. ONNEKSI en juuri sillä hetkellä sattunut katsoman siihen suuntaan... Ranskalaiset olivat myös näissä hautajaisissa, eli varmaan järkytys oli heillekin melkoinen. Se kuumuus, se eläinparkojen kohtelu, se veren haju...

Seuraavana päivänä opas vei meidät läpi toisen kylän, jossa oli vastikään vietetty hautajaisia, veren haju kuvotti, puissa asuvat lepakkolaumat pelottivat. Jossakinpäin opas esitteli meille hautakammioiden edessä olevia . Ne esittivat vainajaa ja hänen sukulaisiaan. Nukkeja oli paljon, joka puolella aluetta. Viidakkoretkellämme mentiin kylän läpi, jossa lapset juuri olivat päässeet koulusta ja kipittivät avojaloin kivikkoista polkua  koteihinsa. Kun he näkivät meidät, länsimaiset turistit, alkoivat juosta pewrässä ja mankua kuorossa: Bonbons, bonbons! Opas oli varoittanut meitä etukäteen: varatkaa namuja mukaan. Eihän meillä ollut kuin joku sisu-askin puolikas! No, se meni sitten parempiin suihin.

Ja nyt on tuolla köyhällä saarella käynyt tuho! Hieman se kolahtaa enemmän, kun on edes viikon verran vieraillut alueella, On kai sitä annettava joku ylimääräinen roponen...

Sulaweden jälkeen 10 päivää Balilla sulattelemassa kaikkea kokemaamme! Rauhaisaa, mutta onhan sielläkin aina se tulivuori uhkaamassa tai maanjäristykset ja tsunamit, jos niiltä säästyy, sitten tulee joku terroristi pommeineen, niin kuin Balin Kuta Beachilla jokunen vuosi sitten.

 PS Piti tarkistaa oikein valokuva-albumista, mikä oli sen kaupungin nimi, jonne ensiksi saavuimma Sulavesillä. No, sehän oli Ujung Pandang, joka oli pääkaupunki Makassarin virallinen nimi aina vuoteen 1999 saakka!

PS 2. oli pakko hakea muutama kuva albumista:

                                                             Minä bambumetsässä

 Koululaisia (mitähän heistäkin on tullut?                                                                Lääkäreitä, suutareita...?)

                                                          Lepakot päiväunilla

Yleiskuva