Kaarinan kotisivu

Joku ehdotti lehdessä perustettavaksi poikien päivän. Hmhm... Josko se poikien ymmärtäminen ja kelkasta tippuminen sillä vähenisi. Tyttöjen päivän paremmin tajuan, onhan maailman tytöjen kouluttaminen todella tärkeä projekti: tytöistä tulee äitejä, jotka siirtävät tietojaan ja asenteitaan pojille (ja tytöille). Jos tytöille on opetettu jo pienestä pitäen tasa-arvoa ja että pojista pitää kasvattaa isiä, jotka huomaavat lapsensa, hoitavat heitä, opettavat ja kasvattavat, eivätkä pelkästään äidit, niin heidän luulisi sitten siirtävän nämä tiedot ja asenteet omille lapsilleen, jotka  pitävät sitten näitä asioita itsestään selvinä.  Voi, voi kun se maailma edes sillä tavoin valmistuisi, mutta taitaa olla turha toivo. Hidasta on kehitys ja takapakkia otetaan kaiken aikaa!

Lehdessä oli artikkeli koulukodista tai oikeastaan lastenkodista. Lohjalla sijaitsevasta Outamon lastenkodista. Miksi sinne joudutaan/päästään? Kun on vaikeuksia sopeutua omaan kotiin tai vanhemmat eivät pysty pitämään huolta. Syitä lie monenlaisia. Koulua pitää kuitenkin käydä. Muistaakseni artikkelissa kävi ilmi, että tänäänkin vain kaksi oppilasta jaksoi tulla kouluun... Ja sitä rataa. Hankalaa on, kun alusta lähtien menee kaikki vinoon. Ei jakseta lapsen kanssa, ei osata, ollaan itsekin niin paljoa vailla. Ollaan itsekin ehkä vielä lapsia, kehittymättämiä vastuun ottoon. Lapset kertoivat artikkelista taustoistaan, kyllä siinä tuli päällimmäisenä se, että vanhemmat eivät ole välittäneet.

Samana päivänä katsoin tallentamani Docventuresin dokumentin The Work, joka kertoi - oisko ollut Fulltonin - vankilasta, siellä jo 17 vuonna (mies)vangeille järjestetystä 4 päivän  terapiasessiosta. Vangit marssivat terapiatilaan aamulla jonossa ja mukaan on joka vuosi kelpuutettu hakemuksesta muutamia ulkopuolisia, siis ei vankeja, ei rikollisia. Terapia oli aika järkyttävää katseltavaa. Vangit istuivat (tai seisoivat) ringeissä, ehkä parikymmentä kussakin ja (ehkä) improvisoivat asioita, joita halusivat käsitellä, esim. mikä on pahin tapaus elämässäsi, jolloin koet tulleesi petetyksi jne. Ja mitä sieltä löytyikään! Isot raavaat, tatuoidut miehet itkivät ja lopulta raivosivatkin pettymyksiään. Pahinta olivat lapsuuden kokemukset, vanhempien, näille pikkupojille yleensä isän taholta koettu vähättely ja laiminlyönti. Ulkopuolisista jokunen sanoi, että he eivät oikein pääse mukaan, heidän mielestään tämä koko homma on bull shit, kunnes löytyi se heidänkin haavansa ja padot aukesivat.

Miten tärkeä onkaan vanhempi lapselle, molemmat vanhemmat yhdessä ja erikseen, ja isovanhemmatkin. Jos isä on poissaoleva tai ehkä vain hauska pelle, joka kerää irtopisteitä omalle egolleen, sen sijaan, että opettaisi tärkeitä asioita, kävisi syvällisiä keskusteluja, väittelyjäkin poikansa kanssa, osoittaisi kiinnostusta ja arvostusta poikansa tekemisiin ja saavutuksiin, veisi harrastuksiin, niin pojan tulevaisuus ja aikuisuus voi olla vaarassa. Puhun nyt pojista, mutta tietenkin myös tytöt tarvitsevat huomiota ja arvostusta. Jostakin luin, että tytöille juuri isän antama positiivinen palaute avaa tietä johtopaikoille. Tarvittaessa. No, omassa lapsuudenperheessäni se, jonka arvostus olisi ollut tarpeen, oli kyllä äiti. Mutta meillä eivät lapset olleet muuta kuin hiljaisia yhtiömiehiä, valitettavasti. Tapaukset tietenkin vaihtelevat perheittäin.

Dokumentin lopuksi kerrotiin, että niistä 40 vangista, jotka kuluneen 17 vuoden aikana ovat vapautuneet (joillakin oli yli 100 vuoden tuomio!), ei yksikään ole palannut. Tällaista terapiaa pitäisi olla tarjolla kaikille, meille jokaiselle. Pitäisi saada kelata omat kipukohtansa rakentavasti.

Monta kertaa olen jo aiemmin kirjoittanut, miten ilahduttavaa on nähdä vanhemman juttelevan lapselleen, selittävän asioita, antavan lapselle suun vuoron, kuuntelevan, vastaavan kysymyksiin, sen sijaan, että keskittyy vain siihen loputtoman tärkeään puhelimen antiin. 

Voi kun me osattais! Voi kun meidän jälkeemme kasvaisi tiedostava, oikeudenmukainen ja rohkea sukupolvi.

Yleiskuva