Kaarinan kotisivu

Katsoin hiljattain pari ahdistavaa dokumenttia tv:stä, toinen kertoi Venäjän trollitehtaasta ja toinen henkilöistä, jotka "puhdistavat" facebookia ja googlea ja mitä niitä kaikkia nyt onkaan, sopimattomista sisällöistä. 

Tämä venäläisistä kertova oli ihan jäkyttävä tarina siitä kaikesta roskasta, mitä eräästä pietarilaisesta osoitteesta lähtee maailmalle. Muutamat venäläiset journalistit ovat perustaneet StopFake-ryhmän tai järjestön, joka yrittää paljastaa valeuutiset selvittämällä uutisklipeissä esiintyvät näyttelijät ja paikat, joissa nämä muka Ukrainassa, Syyriassa tai muualla maailmassa kuvatut pätkät on oikeasti filmattu. Joku kyllä jo näkyi sanomalehti Kalevassa olevan sitä mieltä, että koko tämä dokumentti on feikki. En löytänyt tarkemmin tätä kirjoitusta, näin vaan sen osan, jonka google antoi, kun etsin sen toimittajan nimeä, joka oli kertojana dokkarissa. Joku Andrej se muistaakseni oli. Mutta näkemäni perusteella just tällaisia viestejä (siis kuin Kalevassa ollut), mukamas tavallisten ihmisten mielipiteitä, trollitehdas masinoi. Eri kielillä, eri puolille maailmaa. On kirjoitettava teksasilaisena punaniskana tai newyorkilaisena afroamerikkalaisena. Joku suomalainen naispuolinen toimittaja, joka oli työskennellyt trollitehtaassa jonkin aikaa paljastaakseen asioita, kertoi, miten häntä kohtaan alkoi mustamaalaus, kun  hän paljasti juttujaan. 

Mihinkään ei siis voi uskoa, kehenkään ei voi luottaa? Kaikki voi olla valhetta, huolellisesti rakennettua valhetta. Järkyttävää. Täälläkin Suomessa, jossa kaikki on niin hyvin, jopa metsät haravoidaan ja koulussa menestytään!

Pari päivää myöhemmin tuli toinen dokumentti, The Cleaners se taisi olla nimeltään. Kertoi niistä henkilöistä, jotka putsaavat netistä lapsipornon ja varmaan pahimmat muutkin sen sorttiset sekä sotajutuista ja terrorismista ne kauheimmat kuvat ja videot. En nyt oo varma, oliko näitä putsaajia muistakin maista palkkalistoilla, mutta Filippiineiltä taisi olla suurin  armeija. Siellä on dokumentin mukaan kielitaitoista väkeä, joka työskentelee halvalla. Köyhiä nuoria, jotka saavat lyhyen koulutukseen ja sitten istuvat päivät päästään katsomassa järkyttäviä kuvia ja videoita ja päättämässä poistetaanko vai annetaanko olla. Elättävät palkallaan perheitään, mutta järkyttyvät itse ja stressaantuvat maailman pahuudesta. Että näet videolta, miten vangin pää nirhataan irti keittiöveitsellä...Kyllä se kuva seuraa sinua kotiin ja uniin. Ei ehkä oo helppoa mennä kavereiden kanssa duunin jälkeen chillailemaan, puhumaan muodista ja meikeistä. Toisaalta sotia dokumentoivat henkilöt joutuvat olemaan valppaina, saadakseen talteen nuo kammottavat videot tulevia oikeudenkäyntejä varten, ennen kuin ne poistetaan. (Eikö voisi olla joku laari, jonne ne talletettaisiin todistusaineistona samalla kun ne poistetaan suuren yleisön silmistä?) 

Maailma tuntuu kyllä ihan mielettömältä paikalta! Hulluja johtajia siellä sun täällä, puhumattakaan, että joku on  hulluuden lisäksi vielä TYHMÄ! Aina on levitelty huhuja ja valheita, jo ennen digitalisaatiota. Aina juorut ja huhut ovat uponneet ihmisiin. Varsinkin, jos oikein radiossa tai lehdessä on kerrottu.Pakkohan sen silloin on olla totta!  Me ollaan niin hyväuskoisia, skandaalinkäry houkuttelee. Sotia on aloitettu valheiden perusteella, ihmisiä on tapettu joukoittain pelkien huhujen nojalla. Parasta olla uskomatta mitään. Mutta eihän siitäkään toisaalta mitään tule, jos sitä vain on kyyninen, epäilee ja pelkää kaikkea.

Mutta kaiken tämän kamaluuden keskellä oli virkistävää nähdä elokuvateatterissa dokumentti Nothing Like a Dame, jossa neljä Dame-arvolla aateloitua daamia jutusteli ja muisteli nauraen ja pilaillen (toistensakin  kustannuksella!), puolitoista tuntia hurahti nopeasti. Judi Dench, jonka kaikki tunnemme ja muistamme monista osista (esim. joissakin viimeisimmissä  Bondeissa M), Maggie Smith, myös tuttu kaikille (Harry Potter, Downton Abbey) ja sitten vähän vieraammat, ainakin minulle, Eileen Atkins ja Joan Plowright, Lawrence Olivierin vaimo tai nykyisin siis leski. Mutta kylläpä näytti heidän kanssakäymisensä olevan luontevaa ja perustui vanhaan, syvään ystävyyteen! Dame Smith tai Dame Dench taisi olla vähällä tipahtaa pöydän alle, kun niin kovasti nauratti välillä. Kukaan ei tärkeillyt, sanoa paukuteltiin toisilleen kaikenlaista, ei mitään loukkaavaa, vaikka joku tosikko olisi saattanut  panna pahakseen. Dame Plowright kun on käytännössä sokea, hänelle piti sanoa, että hei, nyt me otetaan samppanjaa, nosta lasia! Tuossa iässä ja tuolla kokemuksella ihmisellä on paljon annettavaa! Ja varaa olla rohkea.

Ihanan virkistava puolitoistatuntinen näiden leidien seurassa, noin kun osaisi vanhentua!

Yleiskuva