Kaarinan kotisivu

Kansallisteatterissa tänään Kissani Jugoslavia. Hieno esitys, hyvin näytelty, ajatuksia herättävä. Pajtim Statovci romaanin näyttämäsovitus. Nyt täytyy hankkia kirja, että saa käsityksen, miten se kirjassa meni. Mutta siis maahanmuutosta on kyse, Titon kuolemasta alkoi myllerrys, viha ja sota entisen Jugoslavian alueella. Naapurit olivatkin yhtäkkiä vihollisia. Jollei tullut tapetuksi, vaan ehti pois alta, saattoi joutua sellaiseenkin maahan, kuin Suomi. Saattoi käydä niin, että lapset häpesivät vanhempiaan, jotka eivät tahtoneet oikein  oppia kieltä, joille sopeutuminen oli vaikeaa. Vanhemmilla oli elävät muistot vanhasta kotimaastaan, lapsilla oli vain tämä uusio kotimaa: Suomi. Ja sitten näytelmässä on myös toinen näkökulma: homopojan elämän vaikeus, ulkomaalaisen homopojan. Ville Tiihosen roolisuoritukset (mm. kissa ja onnellisen lopun mukava homopuoliso päähenkilölle) ovat todella hienoja! Kaiken kaikkiaan, paljon pohdittavaa.

Hienosta näyttelijäsuorituksesta voi myös suitsuttaa eilen (jälleen) telkkarista tulleen Gilbert Grapen Leonardo diCapriota (kuin myös Johnny Deppiä). Tuossa leffassa näin hänet ensimmäistä kertaa, taisi olla 19-vuotias. Näytti ihan 12-vuotiaalta cp-vammaiselta. Niin aidosti sellaiselta, ett olimme vakuuttuneita siitä, että kyseessä oli todella aito nuori vammainen henkilö. "Ei mitenkään voisi näytellä tuollaista", toistelimme elokuvista tullessamme. "Mutta toisaalta, kuinka vammainen ja alaikäinen vielä, olisi osannut kuunnella ja totella ohjaajaa?", hämmästelimme, Kunnes näimme Leonardon pian jossain toisessa leffassa. Noh, nythän jo kaikki me tiedetään, että se kaveri osaa pujahtaa melkein kenen hyvänsä nahkoihin. Entäs leffa kokonaisuutena? Todella hyvä, ajatuksia herättävä. Melkein voi tuntea itsessään sen toivottoman tilanteen, johon elämä oli pakottanut tunnollisen nuoren Gilbert-raukan. Sain pohdittavaa.

Kolmas taiteellinen elämys on hiljattain telkkarissa ollut elokuva Pilvikartasto. Se sai merkillistä kyllä ristiriitaiset arviot, mutta näyttelijöitä ylistettiin. Erikseen mainittiin vielä Tom Hanks, joka myös on omaa luokkaansa. Elokuvassa kulkee rinnakkain usempia ajanjaksoja, hypätään tulevaisuuteen NeoSouliin, samassa ollaankin 1800-luvulla purjelaivassa tai 1960-luvulla tai jollainen esihistoriallisella ajalla, jossa lopulta on kuitenkin myös henkilöitä tulevaisuudesta. Ihan kuin  aika ei etenisikään suoraa pitkin menneisyydestä tulevaisuuteen. Niin, meneeköhän se näin? Vai ovatko menneisyys ja tulevaisuus koko ajan läsnä? Nuo eri tarinoihin ja eri aikoihin hyppelemiset eivät häirinneet ollenkaan, ainakaan minua. Pysyin koko ajan kärryillä missä mennään. Samat näyttelijät esiintyivat jokaisessa tarinassa, tuli tunnelma (taas sanon: ainakin minulle), että on kyse inkarnaatiosta. Tähän tilanteeseen jouduit kuin olit noin paskamainen tuossa elämässäsi. Tulevaisuuden jaksossa nuori korealainen oli jumalatar, jota palvottiin esihistoriallisena aikana. - Tämä oli jo toinen kerta, kun näin leffan. Seuraavan kerran kun se taas lähetetään, katson takuuvarmasti uudelleen. Saan jälleen pohdittavaa.

PS. Hm. Varhaisteininä eräs ystäväni kävi katsomassa Sissi Keisarinnan muistakseni seitsemän kertaa...

Yleiskuva