Kaarinan kotisivu

Ainahan oli ennen paremmin. Vai oliko? 

Tämän iltaisella kyläreissulla ihana emäntä kuuntelutti muistojen musiikkia meille harvoille, jotka olimme enää jäljellä ja voimissamme. Hän tuli siinä sanoneeksi jotain, jota meistä harva lienee ikinä ajatellut: me olemme saaneet elää ihanaa aikaa, ihanan elämän.

Ihanaa aikaa? Sodan jälkeen kortilla ostettiin ruokaa, köyhä lapsuus, makaronivelliä kouluruokana (syötiin kipoista pulpetilla), vanhemmat olivat poissaolevia, ankaria, koulussa piti pelätä opettajia, siinä jotenkuten sitten sinniteltiin aikuisiksi, opintotuilla ( hetkinen, mikä se semmoinen on?), opintolainoilla siis, tai töitä tehden, kilpailtiin työpaikoista, koettiin lama, jouduttiin kohtaamaan tämä hemmetin digiaika... Ei, vaan:

Me on koettu se kaikki, niin monta aikaa ja kerrostumaa. Me on päästy näkemään ja elämään se kaikki. Me on eletty sodan käyneiden vanhempiemme lapsina, ehkä se ei aina ole ollut helppoa, mutta olemme kokeneet sen ja ehkä (toivottavasti) jo nyt, tämän ikäisinä olemme siitä myös jotain oppineet. Sekä sodasta, että ihmisluonnosta. Me on eletty aika Georg Malmstenista ja Annikki Tähdestä  tai Markus-sedästä Paul Ankaan ja Elvikseen sekä tietysti Beatlekseen ja Abbaan. Me on koettu se nykynuorison monesti kadehtima 60-luku. Ja sitten meidät heitettiin IBM:n pallokoneista suoraan Mikro-Mikon kautta digiaikaan.

Me olemme syntyneet juuri, kun sodasta on selvitty (tai ehkä jo ennen sitä), kokeneet kaukaisina kaikki sen jälkeiset sodat jossain Vietnamissa (missä se on? Joku turistikohde idässä?) tai Afrikassa (mitä ne meille kuuluu!), Jack Kennedyn,  Martin Luther Kingin tai Olof Palmen murhat. Kommunismin (syntyminen ja) kaatuminen, terrorismi, välimerelle hukkuneet pakolaiset, arabikevät. Estonia, 11.9..  Mitä kaikkea meidän sukupolvemme onkaan joutunut näkemään ja kokemaan! Hyvää ja pahaa, raskasta ja kevyttä, mutta rikasta elämää. Aikamoinen kirjo historiaa, jota seuraavat sukupolvet aikanaan lukevat älylaitteistaan.

Jos ajattelee historiaa yleensä, niin tuntuu että tässä elämän tanssissa aina otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. Ehkä niin, mutta jos täällä itse kukin elää vain nämä vaivaiset 70-100 vuotta, niin olemmepa olleet onnekkaita: sentraali-santrasta älypuhelimiin, viivottimella-näpeille-kurittaja -opettajista  vastuullisiin, empaattisiin mentoreihin puhumattakaan yhteisistä maapallon pelastamistalkoista (ai niin, se Trump...), paljon on nähty ja koettu! 

Cracias à la vida, que me a dado tanto (Violeta Parra, kuuntele youtubesta! Niin, sellainenkin me on opittu, youtube!), elämälle kiitos, sain siltä paljon!

Kiitos ihanalle emännälle, ystävälle, joka toi kaiken tämän mieleen!

Yleiskuva