Kaarinan kotisivu

Kun joku elämään vaikuttanut ihminen kuolee, muistot tulvivat mieleen. Tässä iässä noita toiseen ulottuvaisuuteen muuttaneita alkaa jo olla melkoinen määrä. 

Hiljaittain heidän joukkoonsa liittyi ensimmäinen poikaystäväni, hän asusti (ainankin talvet) Floridassa, jossa hän nyt myös kuoli.  Vammaisurheilija. Legandaksikin mainittu uutisvälineissä. En tiennyt ihan tuosta menestyksen määrästä, kun niin huonosti seuraan urheilua, vammaisurheilua tuskin senkään vertaa (hyi minä!). Kymmenen mitalia olympialaisista ja nelisenkymmentä arvokisamitalia kaikkiaan. Melkoista! 

Olin Ruotsissa piikomassa sinä kesänä, kun hän joutui auto-onnettomuuteen ja halvaantui kainaloista alaspäin. Oli ollut puhe, että hän tulisi minua Turkuun vastaan, kun pestini loppuisi, ajettaisiin yhdessä  Kuopioon,  mutta sitten tulikin hänen isältään kirje, että näin oli käynyt. Ihan kauhea juttu. Eihän sellaista tapahdu! Ei minulle, ei meille, ei ystäville eikä sukulaisille. Ne on vaan jotain lehtijuttuja. Olin tietysti onneton, mutta eniten olin onneton hänen puolestaan, en itseni. Miten hän selviää elämästä? Turha on rukoilla ihmeparantumista, sellaiset on tarinoita. Faktat on faktoja. Muistan, kun hänen eläkettään anottiin, taisi olla jostain vakuutusyhtiöstä (hän oli kuskaamassa urheilijaporukkaa Ouluun, kun auton käsijarru hirtti kiinni, varmaan oli urheiluseuran vakuutus, elli sitten auton kasko), kysyttiin ammattitoiveita, joita oli ollut. Voimistelunopettaja. Siitä todellakin oli ollut puhetta. Itsellä ei ollut siihen aikaan vielä aavistustakaan mitä haluaisin, eikä myöhemminkään. Elämä tarjosi sittemmin kyllä ihan kelpo ratkaisut.

Mutta poikaystävän suhteen olin alusta alkaen tiennyt, ettei tämä seurustelu ole sen kummempaa, ei hän ollut se Mr Oikea minulle, mustasukkainen, pinnallinen, huulenheittäjä. Ihan kiva kaveri, mutta jollekin toiselle varmaan ok. Itsellä oli tähtäimessä ihan muuta, mutta kun olin sellainen tosi ujo ja säikky neitokainen, sain kai jotain  itseluottamusta siitä,  että joku tällainen tyyppi oli kiinnostunut minusta. 

Vanhemmat eivät päästäneet minua Ouluun katsomaan häntä. Siellä hän oli sairaalassa monta kuukautta, oisko ollut peräti puoli vuotta. Myöhemmin äiti selitti, että he niin pelkäsivät, että alan sairaanhoitajaksi hänelle. Sehän se oli, kun äidin kanssa ei voinut puhua. Ei todellakaan voinut. Jos olisi vastaa tilanne omaan tyttären kanssa, asia käännettäisiin nurin ja oikein moneen kertaan, vatvottaisiin pohjia myöten.  Minulla onkin supertytär, jota minun äidilläni ei tainnut olla.

Kun kaveri kotiutui Kuopion sairaalan kautta ihan omaan kotiinsa, aloin käydä siellä joka päivä koulun jälkeen. Pojan vanhemmat olivat todella ihania, heillä taisi olla toiveensa minun suhteeni. Niinpä aloin olla aika tukalassa tilanteessa -arvaat varmaan! Miten päästä eroon, selittää nätisti, että tämän romanssinpoikanen on ohi. Todella noloa, todella ikävää! MITEN selität halvaantuneelle, että minä en tuota, että me ei tuota enää, tuota... Eräs henkilö keksi siihen enemmän tai vähemmän luovan ratkaisun. Mutta kyllähän se otti koville. Taaskaan en surrut itseni puolesta, häpesin kyllä, mutta enhän ollut alun alkaenkaan  mitenkään rakastunut. Ja kun ei mistään rakkudesta hänen kanssaan koskaan oltu edes puhuttu, mutta silti. Ja ne vanhemmat. Mikä kavala petturi minä mahdoinkaan olla heidän silmissään. Surin kaverin puolesta ja hänen vanhempiensa. Heillä kaikilla on ollut tosi rankkaa ja minä en suinkaan ollut keventänyt taakkaa. 

Huono omatunto ei ole mukava seuralainen. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu: sääli on sairautta. Toisen kohtalo ei ole minun kohtaloni. En ole ihan varma, menikö hän koskaan naimisiin, olin  jossakin vaiheessa tietävinäni, että olisi ollut. Kuolinilmoituksessa olevat kolme henkilöä perheineen ovat ihan tuntemattomia samoin kaksi naista, joiden nimet myös ilmoituksesta löytyvät.  Ainoa tuttu nimi löytyy s-postista, johon on pitänyt ilmottautua muistotilaisuuteen osallistumisesta, ilmeisesti hänen veljensä vaimo.

Yleiskuva