Kaarinan kotisivu

eli tarkoittaa mitä? Tikanpojanko puuhun vaiko sinut asialle pihan perälle?

Naapurin lapsenlapsi tässä takavuosina, noin 5-vuotiaana,  kulki pihan poikki tuonne mökin vierestä lähtevälle luontopolulle ja kyseli, mahdanko minä ollenkaan arvata, mikä häneltä taskusta pilkistää. Enhän minä sitä arvannut, vaikka tiirailin. "Se on suurennuslasin varsi, aion tutkia vähän noita sammalia tuolla polun varressa". Luonto kutsui lasta! Tänään Ilkka Kivi kirjoitti Hesarin kolumnissaan pelkäävänsä, että kasvattaa tyttärestään luonnon saattohoitajaa. Luonto kun on kuolemassa vinhaa vauhtia. Ei kasvata, sanon minä. Vaan juuri tällaiset sammaleista ja linnuista kiinnostuneet nuoret ovat niitä, jotka varmasti tarttuvat toimeen, ennenkuin on liian myöhäistä. Edellyttää tietenkin että me jo teemme jotain, pääsemme ainakin sopuun niistä hiilinieluista sekä metsän ja kasvien kasvatuksesta yleensä.

Pihallamme kasvaa puu, väärässä paikassa. Eihän se vielä haittaa, mutta ensi vuonna jo saattaa olla häiritsevä näköeste järvelle. Pieter sanoi sen kyllä siitä kaatavansa, mutta kun puun kaataminen hänestä on yleensäkin kamalaa. Elävä olento, jonka puolesta me vaan päätetään, että se ei saa olla siinä. Kun oltiin Sequoian kansallispuistossa Kaliforniassa ihmettelemässä jättiläispuita, kuultiin tarina yhdestä metsätyömiehestä, olikon se nimeltään Boole, joka yhtäkkiä työn tohinassa teki lakon. Tajusi, että nyt tässä vaan kaadellaan muina miehinä jonkun lomamökkiä varten historiallisia puita, ehkä tuhansia vuosia vanhoja. Pokasaha pysähtyi siihen, yksi jättipuu sai hänen nimensä ja se me haluttiin nähdä ja nähtiinkin. Karhut vaan kurkkivat meitä jostain piiloistaan. Jättipuut säästettiin, alueesta tehtiin kansallispuisto.

Päätinpä tässä kerätä kuusenkerkkiä. Jos tekisi hilloketta ja mehua. Mikä homma! Siis kerääminen. Nuo kerkäthän ovat kuusen osa. Eivät hedelmiä, jotka se tiputtaisi kuitenkin aikanaan, vaan niistä se kasvaa. Marjoja saa poimia, nehän ovat ihmisten ja lintujen ruokaa, Mutta mitä kuusi tykkää siitä, että nypin sen ilolla kasvattamaa oksaa? Pyytelin anteeksi ja poimin. Minähän oon vähän sellainen puunhalaaja luonteeltani. Kiittelen aina  puuta, johon tukeudun, kun laskeudun jyrkkää mäkeä. Kotona juttelen kasveille, että nyt mamma tuli, nyt tulee vettä! Tosin ne varmasti ilahtuvat myös, kun aistivat kälyni tulevan ovesta, hänhän tulee myös juottamaan! (Tässä yhteydessä en edes kerro Wayasta: sehän saa hepulin, jos mainitsen uloslähtiessä kälyni nimen. Vetää vimmatusti, ihanaa, nyt on kunnon metsälenkki tiedossa! Luonto kutsuu!) 

Sainpa kuitenkin pussillisen kuusenkerkkiä poimittua. Niitä sitten keittämään. 

Paloivat pohjaan, pah. Kehtaanko tunnustaa huomenna kuusille, että tuli susi, pilasin heidän kallisarvoiset poikasensa. Ei kun tunteettomasti vaan, uusia hakemaan! Näin ne on maailman kirjat. 

Ihmetytti näitten kerkkien kohdalla luonnon kummallisuus: ollaan saman perheen lapsia, kasvetaan vieretystin, samalla alustalla, toisessa isot kerkät, toisessa pienet tai ei ollenkaan. Onko se ihan niinkuin ihmislapsissakin: saman perheen lapsista toisesta tulee muurari, maalari tai edes hanslankari ja toisesta hamppari? Mistä se pieni ero johtuu, joka saa aikaan ison eron lopputuloksessa?

PS. Eläimet, niitäkin tapetaan ja syödään. Mitä minä nyt kuusenkerkistä! Voisi kuvitella, että olen kasvissyöjä. Valitettavasti en ole, pyrin vain aktiivisesti olemaan ajattelematta asiaa.

Yleiskuva