Kaarinan kotisivu

Koulussa aineita kyllä syntyi, asia-aineita tosin ei, kun en tiennyt mistään aiheesta tarpeeksi. Enkä siihen aikaan ymmärtänyt, etteivät kaikki muutkaan välttämättä tiedä. Pitää vain näyttää tietävältä ja ainahan voi Wikipediasta kopsata. Ei sitä välttämättä huomata! Yliopistossa oli sitten todella antoisaa ja ilahduttavaa, kun aloin tajuta, että asiaa voi kirjoittaa vaikkapa omista mielipiteistään. Ei siinä välttämättä tilastoja tarvita. Mutta tietenkin hiukkasen piti olla aiheesta kärryillä. 

Koululaisena kirjoitin paljon fiktiota, satuja ja tarinoita. Päivänä muutamana sitten suutuin, kun äiti jotenkin osasi ikävästi arvostella ja poltin kaikki vihkoni rivitaloyhtiömme pannuhuoneessa. Yks on jäljellä, vahingossa jäänyt. Ja se on kyllä todella kammottava tekele. Eli äiti oli oikeassa...

Nykyisin kirjoittaminen tökkii. Noita pikku juttuja, novelleja, kyllä syntyisi. Nyt on jo toisen kirjan verran koossa. Mutta omakustannetta on myös teknisesti vaikea työstää, miten laitat sivunumerot, miten poistat ne ekoilta sivuilta, miks yhtäkkiä ilmestyy kappaleväliksi joku 10 sentin rako, vaikka en ole muuttanut mitään jne. Väsyttävää. Mutta "oikeita" kustantajia en enää edes yritä. Romaani on ollut tekeillä jo vuosia, tosin en ole avannut raakiletta varmaan pariin vuoteen. Idea on päässä, joten ehkä se sieltä joskus pulpahtaa vielä koneen ruudulle. Let's hope.

Edesmennyt ex-mies olisi voinut kirjoittaa tarinoita lapsille, hän oli mainio kertoja. Lastemme iloksi aloitti aina: Ja vihdoin koitti se päivä, jolloin äiti herätti meidät ja sanoi... Lopulta oltiin metsässä tai jossain muualla seikkailemassa, tuli ehkä karhu vastaan ja mutta sitten pelastamaan riensi joko konstaapeli Ruuskanen tai Pasi Pälli, Kyröskosken Pärske. Ois pitänyt kirjoittaa ylös niitä juttuja.

Mutta nyt tuli taas ilon päivä, niin kuin mainoksen tyttö joskus takavuosina huokasi (en muista, mitä mainostettiin!), sain nimittäin Taivalkoskelta ilmoituksen, että olen saavuttanut novellikokoelmallani Pieniä Nostoja vuoden 2019 kirjoituskilpailussa kunniamaininnan. Eli 4. tai 5.sija kilpailussa (Itseasiassa 3.tai 4., tarkistin instituutin sivuilta, oli jaettu vain 1. ja 2. palkinto ja kahdelle muulle annettin kunniamaininta), johon osallistui 112 kirjaa. Tämä oli siis jo kolmas kerta, kun moinen kunnia minulle myönnettiin.

Tähän on pakko laittaa raadin arvio, joka minun silmissäni vaikuttaa voittajan hehkutukselta. 

Raadin arvio

 Pieniä nostoja -kokoelman novellit ovat tarinoita erilaisista taakoista, joita ihmiset elämässään joutuvat kantamaan. Takakansi kiteyttää teeman: ”Jokaisella on taakkansa, joillakin raskas, toisilla hieman kevyempi.” Niminovellissa ikääntynyt Berit käy senioritalon jumpassa, jota nuori ja sirkeä Susanna vetää. Berit on kyllästynyt omaan elämäänsä alkoholisoituneen Pasin kanssa ja kadehtii Susannan nuoruutta ja huolettomuutta. Lopulta paljastuu, että myös Susannalla on oma, joskin kenties myös rakas taakkansa. Huhtikuun viidestoista tarjoaa sarkastisen näkökulman päähenkilön aviomiehen kuoleman vuosipäivän muistamiseen. Vihreä takki, Parkkihallissa ja Kytiksellä ovat kaikki hyvin kiteytettyjä kertomuksia elämästä, jossa onnistumiset ovat suhteellisia ja kaiken yllä lepää raskas varjo, joka ei mene pois. Kokonaisuutena novellikokoelma on etevää, pelkistettyä kerrontaa, jonka ainoana heikkoutena on negatiivisuus, joka teoksen henkilöiden suhtautumista itseen ja muihin leimaa. Mutta ehkä se on taakan painamien ihmisten yhteinen inhimillinen ominaisuus.

 Eli ei huono. Inspiroivaa, sanoisin. Mikä negatiivisuus? Ei kai elämä ole negatiivista!

Poika kirjoittaa blogia sairaudestaan ja hoidoista. Hän ei millään tahdo jaksaa tarkistaa oikeinkirjoitusta ja usein oikoo mutkia kieliopinkin suhteen. Sisältö kuitenkin on joskus jopa hulvatonta. Mutta äiti sen kun nalkuttaa... Se on näköjään äidille tullut perintönä edelliseltä sukupolvelta. 

Yleiskuva