Kaarinan kotisivu

Mikä voimaannuttava kokemus olla yleisönä André Rieun vuotuisessa Maastrichtin konsertissa muutaman tuhannen muun osallistujan kanssa, vaikkakin vain elokuvateatterin välityksellä. Nuo Cinema Event-näytökset ovat vertaansa vailla, olipa sitten kyseessä ooppera, näytelmä, konsertti tai vaikkapa museokierros. Itse asiassa näkymät ovat paremmat kuin  paikalla ollessa, mutta tunnelma tietysti on livenä omaa luokkaansa. Vaikka kyllä minä teatterissakin lauloin mukana!

André Rieun konsertit ovat kuin entisaikojen Lauantain Toivotut siinä mielessä, että ensin tulee vakavaa, sitten kevyttä. Tämä, nyt tällä kertaa 15. konsertti maestron kotikaupungissa alkoi klassisella. Peräjälkeen tuli mahtavia kappaleita, monta fantastista, tuttua melodiaa, välipuheissa hän sitten mm. muisteli niitä kauhun hetkiä, kuin taustalla ylväänä kohoava tuomiokirkko oli tulessa Andrén ollessa vain 6-vuotias kuoripoika.  Orkesterin taustakuvina näkyi Notre Dame ja sivuscreeneillä sama katedraali tulessa. Lähikuvia katsojista, monen poskilla valuivat kyyneleet. Sitten oli mukavasti verhottua puhetta maapallon pelastamisesta, rauhasta ja yhteisöllisyydestä, toisista välittämisestä, Beethovenin Oodi ilolle soi ja taustalla hitaasti pyörivä maapallo avaruudesta käsin, josta kamera vähitellen lähestyi yhtä pistettä: Maastrichtin keskusaukiota tuhansine katsojineen.

Upeat kolme tenoria (Tasmaniasta - siis Australiasta, Unkarista ja Belgiasta) sekä kolme aivan loistavaa sopraanoa (yksi oli Hollannista, muiden maita en nyt muista) esittivät tuttuja aarioita ja musikaali- ja operettisävelmiä, 10-henkinen kuoro sekä komppasi, että esitti itsenäisesti kappaleita. Naisilla prinsessapuvut (orkesterin soittajilla myös!), miehillä frakit. Maastrichtin tanssiseuran 300 tanssijaa saapuivat pareittain sivukäytäviä pitkin, esittivät  valssin, olisko ollut Dimitri Shostakovichia ja innostivat yleisöä mukaan. André nosti esiin yksittäisiä soittajia näiden omilla sooloesityksillä, jotkut orkesterin jäsenet taas antoivat panoksensa hauskuuttajina, pelleinä. Sekä maestron, että soittajien ilmeet puhuivat paljon. Yleisö oli 100-prosenttisesti mukana, laulaminen oli sallittua, siis oikein toivottua,  ja kyllä ne lauloivatkin (ja minä myös)! Lauloivat ja tanssivat, viinilaseja kohoteltiin (myös elokuvateatterissa saa syödä ja juoda -jopa viiniä). Välillä itkettiin. Kamera lähestyi silmiään pyyhkivää moottoripyöräjengiläistä, jolla oli pari korvista ja karski olemus ja sitten taas valkohattuista vanhaa rouvaa, joka oli äärettömän liikuttunut. Japanilaisnainen kätki kasvonsa ja nojasi tyttärensä olkaan.

Tunteet velloivat laidasta laitaan. Lopuksi alkoi Encore! Siltä osin esitykset taisivat kestää vielä tunnin. Varsinaiset karkelot! Lavalle astelivat moneen kertaa edellä mainitut kuusi laulajaa sekä newyorkilainen kvintetti (Esitti mm. In the Navy sekä YMCA) , oli rokkia ja poppia. 

André jo aiemmin mainitsi, että hänen tavoitteensa on saada ihmiset menemään koteihinsa hymy huulillaan. Siinä hän ja koko ensemble todella onnistuivat! 

Odotan jo joulukonserttia.

Yleiskuva