Kaarinan kotisivu

Miksi juhlimme kisapaikkaa, kysyy Joonas Laitinen tämän päivän kolumnissaan Hesarissa.Sitä minäkin ekaks ihmettelin, kunhan ensiksi sain tietää, että Huuhkajat on jalkapallo- eikä koripallojoukkue. Kälyni sitä oli myös joutunut pähkäilemään, nimittäin sitä lajia. Äidillä oli tapana kysyä -ironisesti - kun tuli eteen joku asia, josta hän ei ollut kiinnostunut: onko se vaatetta vai ruokaa? Näistä Huuhkajista olisin voinut melkein kysyä samaa, ellei joukkuetta ja Teemu Pukkia olisi hehkutettu mediassa jo pitempään.

Vuosia sitten, kun ääneen ihmettelin  erään tuttavani ylitsevyöryvää jalkapalloinnostusta, sain tyhjentävän selvityksen: se on urheilun kuningaslaji. Jassoo, onhan se varmaan sitten niin. Tämä tuttava matkusti jopa ympäri maailmaa maailmanmestaruus- ym. muihin kilpailuihin otteluita seuraamaan. Hmm, noh, ehkä tutkijana olisi mielenkiintoista seurata yleisöä, siis sen käyttäytymistä, sosiaalista ilmiötä.  En tiedä. Mitäpä seuraamista siinä olisi, kannatat tätä tai tuota puolta. No mutta nyt muistuukin mieleeni  eräs jääkiekko-ottelu, kun OAJ:n porukka vei Reijon läksiäisissä sankarin katsomaan Espoon Bluesin ja hänen kotikaupunkinsa Jyväskylän Jääkiekkoseuran JYPin peliä. Istuimme bluesilaisten lähistöllä. Ja eihän siellä nyt tavallisena peli-iltana paljon muita jypiläisiä ollut. Reijo intoutui huutelemaan herjoja bluesiläisille ja kannustusta jypiläisille. Arvaatte, miten siinä kävi, tai oli vähällä käydä. Onneksi meitä oli monta, joten kimppuumme ei sentään ihan hyökätty...

Mistähän tämä kiinnostamuuteni oikein versoo -tai toisten kiinnostus? Äiti miltei vihasi urheilua. Meillä ei matseja eikä edes yleisurheilua paljoa katsottu telkkarista. Kaipa sitä olisi saanut katsoa, mutta sitä jäkätystä ja niitä huomautuksia ei perheen miesväki halunnut kuulla. Äiti oli kuitenkin käynyt jonkun liikunnanohjaajakurssin 30-luvun lopussa, muistaakseni Pajulahden urheiluopistolla tai jossain Savonlinnassa päin. Voimisteli koko ikänsä, oli jooga-opettajakin , veti kursseja. Mutta kilpaurheilu oli miltei punainen vaate. Eihän se nyt niin sentään saa olla!

Kun oltiin viettämässä joulua Kaliforniassa v.1987, sisko raahasi meidät hengennostatustilaisuuteen johonkin ostoskeskuksen parkkihalliin. Kyseessä olivat Spartalaiset, varmaankin amerikkalaista jalkapalloa tai sitten jotain muuta futista, satapäisellä yleisöllä oli puhakeltaista päällä, jos ei muuta, niin ainakin pitkät punakeltaiset kaulaliinat. Paikalle saapui joukkue, spartalaisiksi sotilaiksi sonnustautuneina, etunenässä kapteeni (tai valmentaja, who knows) ratsastaen valkoisella hevosella. Kai piti huutaa tai hoilata jotain. Minusta (koko perheestä) tilaisuus oli hölmö. Mutta sisko oli Amerikassa intoutunut ihan överiksi näistä kilpailuista ja joukkueista.

No, mutta Joonas-kolumnisti selvitti hyvin asiaa.  Nyt juhlitaan Huuhkajien pääsyä Euroopan mestaruuskisoihin, a) koska se on historiallista, että Suomi on mukana, b) koska me uskotaan /halutaan uskoa itseemme, c) koska me ollaan superkansaa, ei (enää) mitään luusereita, d) koska sinä ja minä kuulutaan tähän kansaan ja ollaan siten myös ihan superihmisiä. Niin, ja olihan siinä vielä sekin, että voi hetkeksi unohtaa ilmasto- ja pakolaisahdistuksen, huonon ihmissuhteen, velkaongelmat, Trumpin, asunnottuómuuden, persujen nousun ja kepun ja sdp:n alamäen ym ym ym.

Joku outo yhteishenki puhaltaa läpi suomalaisen sydämen ja tuntematon halaa toista. Joukkohysteria saa vallan, talvisodan henki, valmentaja itkee, kisastudioissa, pubeissa ja kodeissa itketään. Manta-paran päälle kiivetään huutamaan.

Kyllä pitää nyt yhtyä joukkoihin katsomaan sitten niitä ekoja otteluita, ainakin niitä, joita hehkutetaan  tärkeiksi. Niin minä olen ennenkin tehnyt, kun on ollut kyseessä jääkiekko. Ettei ihan tipahtaisi sivistyksen klenksuvilta kärryiltä.

Toivon totisesti, että Huuhkajat näyttäisivät kyntensä ja Teemu Pukki jaksaisi pinkoa ja potkia. 

Yleiskuva