Kaarinan kotisivu

Minä olen noita ihmisiä, joilla on ollut huono itsetunto lapsesta lähtien. Tunne, että on väärässä paikassa väärään aikaan ja ainakin joka tapauksessa  väärässä joka. Saa pinnistellä, että olisi niin kuin muutkin, ihan ok, tai ainakin näyttäisi siltä. Pilailisi vähän omalla kustannuksellaan ja silleen. Kun on pimeetä melkein koko ajan eikä muutenkaan näe mitään (onneksi pääsin kaihileikkausjonoon!), mies murjottaa tie kuinka monetta viikkoa, eikä suostu kertomaan, mikä mättää, ystävät jättää yksi toisensa jälkeen. Siis minussa on vika, täytyy olla. Vanha tuttu, huono omatunto jostakin nimeämättömästä asiasta, nostaa taas päätään. Ihana marttyyrius täyttää mielen. Ja huono omatunto siitäkin. Että on marttyyri, kun oikeasti asiat ovat hyvin. On terve (kuulokojeet auttavat huonoon kuuloon, vaikka siitäkin minulle huomautettiin, että älä kerro kaikille, haukkuvat sitten takanapäin kuuroksi), kaihileikkaus on siis tulossa tässä joskus, joten maailma ehkä kirkastuu (näkee taas lukea) mukavasti on makkaroita liuennut vyötäröltä, on lämmintä, on vaatetta, on ruokaa. Mitäpä tässä valittamaan.

Mutta ne ystävät! Välillä tuntuu, että vain minä olen se, joka soittaa. Joku harva soittaa takaisin, jotkut eivät soita oma-aloitteisesti ollenkaan, eivätkä edes takaisin. Tietysti - näin kuvittelen - osa on liian vanhoja jo huomatakseen tulleen puhelun ynnä muita digisyitä. Mutta osa ei ehkä välitä tai muista tai ajattelee, että jos sillä on asiaa, kaipa se soittaa takas. Ja elämän varrella moni on pannut välit poikki. Eräästä ehdin jo ajatella näin (olin ajatellut vielä kyllä soittaa, taas yksipuolisesti!), kunnes hänen sukulaisensa soitti ja kertoi, että ystäväni on niin huonossa kunnossa, ettei pysty nyt ottamaan yhteyttä, eikä halua, että tullaan katsomaan.Vielä mainitsi, että on erityisen kärttyinen, " kuten ehkä olet viime aikoina huomannut". Kyllä olin, viimeisessä puhelussa ystäväni oli hyökäävän oloinen.

Eräs ystäväni ehti ennen  välien rikkoutumista ja ennen kuolemaansa kertoa muutamaan kertaan, että hän on aina kadehtinut minua. Näinköhän muutkin? Eivät varmaan, mitä ihmeen kadehtimista minussa nyt olisi? Mitä kadehtimista on kenessäkään? 

Näin päivien yhä pimetessä on mukavaa käpertyä omaan surkeuteensa, nautiskella marttyyriuden kruunun loistaessa kirkkaana.

Hohhoijaa, taidanpa lähteä tästä elokuviin kärvistelemaan, jos vielä hieman jotain erottaisi valkokankaalta!

Yleiskuva