Kaarinan kotisivu

Harrastuksista työläin on laihduttaminen. Minun ei oikeasti tarvitse - onneksi - , mutta  terveyden vuoksi pidän silti tätä dieettiäni ikuisesti: ei jauhoja, ei sokeria. Paitsi... Ihan silloin tällöin, ihan vähän vaan, kun on tarjolla, eikä kehtaa olla ottamatta. Mitä! Tekosyitä, tekosyitä. Kylässä tietenkin on oltava kohtelias, kun emäntä on laittanut. Mutta kaikkia seitsemää sorttia ei silti ole tarvis ottaa, eikä santsata, eikä lappaa lautasta täyteen.

Eilen olin joululounaalla Katajanokan ent.vankilassa. Aika jännä paikka sinänsä, ruoka nyt ei niin kovin kummoista ollut. Joululounas, laatikot ovat joskus parempiakin olleet. Mutta ihan ok. Mutta pitikö sitä sitten ottaa myös sitä jälkiruokaa! Pienet sokeripommit siitä vyötärölä kasvattamaan, hyväähän se oli, muttei kuitenkaan vienyt kieltä mennessään. Mutta kun aina vaan pitää. Kukaan seurueesta ei takuulla olis sanonut yhtään mitään, jos olisin tyytynyt vain kahviin. Oma syyni siis.

Ja kotona aina pitää etsiä kaapista, olisko pala tummaa suklaata vielä jäljellä.? Olisko muutama manteli tai pähkinä vielä kulhon pohjalla? Josko pienen palan juustoa tuosta vuolisi! Aina pitää puputtaa jotain.

Joskus katselen noita ohjelmia hengenvaarallisesti lihavista. Onhan se ihan järkyttävää, että ihminen on itsensä siihen tilaan päästänyt! Vuosia on vain maattu sängyssä ja aina on nälkä. "Nälkä"!!! Ei takuulla ole, ei voi olla, kun ei muuta kulutusta kaloreille ja hiilareille ole kuin se, mitä sydämen lyönnit (tosin työläät), laimea aivotoiminta ja jatkuvasti käynnissä oleva ruoansulatus vaatii. Mieli vain tekee jotain suolaista ja rasvaista  tai jotain makeaa. Vuoron perään. Että mielen valta voikin olla niin suuri, että sitä ei pysty vastustamaan vaikka  tietää, että tämä on kuolemaksi.

Olen suht koht tyytyväinen omaan vyötärön kaventumiseen (kesäkuusta alkaen sentään, voisi olla enemmänkin lähtenyt kuin joku 10-15 senttiä), mutta silti suututtaa, että ruoalla ja herkuilla on edelleen niin suuri valta ajatuksistani! Yhtään suklaapatukkaa en kuitenkaan ole ostanut, jippii!  Kerran oli yksi jo kädessä, mutta laitoin pois. Mutta kun on jossain tarjolla, niin jopas on otettava!

Tänään menen lounaalle paikkaan, jossa viimeksi oli tarjolla jälkiruokapöydässä suuri kulhollinen lemppareitani: Pandan lakuja! Nyt on oltava tiukkana! Otettava naisesta mittaa. Saas nähdä, miten onnistuu, kun jo ajatus tuo veden kielellle (niinkuin kellon kilinä Pavlovin koirilla).

Yleiskuva