Kaarinan kotisivu

Mikä valitusvirsi kaikuukaan yli 70-kymppisten laumasta ja toinen sellainen kuuluu oppositiopuolueista, kolmas sieltä sun täältä. Jokainen tietää oikein ja paremmin. Hallitus on tehnyt ihan vääriä päätöksiä, avaa kouluja vaikka opet ei halua eikä oppilaat, syyllistää vanhoja ihmisiä, niputtaa heidät kaikki samaan vanhuuttaan tutisevaan kategoriaan, testaa liian vähän, ei pakota käyttämään hengityssuojaimia, jne. Kaikki pielessä. Eikä yhtään tuu mieleen, että kun eivät edes asiantuntijat, terveyden, talouden ja politiikan ekspertit ole selvillä siitä mikä on oikein, ei kukaan muukaan voi tietää. Et sinä, enkä minä, se paremmin kuin Hentun Liisakaan.

Mutta jotain tässä tilanteessa kuitenkin täytyy tehdä. Siis ilmeisesti täytyy (joidenkin mielestä ei tartte). Jonkun täytyy päättää, mitä tehdään ja mitä jätetään tekemättä. Jonkun täytyy tehdä päätös. Ja se on hallitus, joka päättää, syteen tai saveen. Jotenkin tuntuu luontevalta, että siinä kuunnellaan terveydenhoidon asiantuntijoita. Vaikka hekään eivät ole yksimielisiä. Eri maissahan on toimittu hyvin eri tavalla. Ja on kuunneltu myös monia muita asiantuntijoita.

Me jokainen tunnutaan tietävän hieman paremmin, mutta kun ei olla päättämässä, niin on tyydyttävä tarjolla oleviin päätöksiin. Ja noudatettava niitä.

OAJ oli ehdottomasti sitä mieltä, että koulujen avaaminen on huono idea, mutta kaikki opet eivät ole samaa mieltä. Onhan se tiedetty ennenkin, että koulujen tehtävä ei ole vain takoa tietoa päähän, vaan opettaa myös sosiaalisuutta, empatiaa, käyttäytymistä, pitää huolta lapsista ja nuorista, opastaa elämän tielle. Ja niin kuin kuulimme tiedotustilaisuuksissa, kun terveysviranomaiset sanovat, että enää ei ole syytä pitää kouluja kiinni, niin sitten on lain mukaan osallistuttava opetukseen. Meillä vallitsee oppivelvollisuus.

Entäs sitten vanhukset. Jos me ollaan riskiryhmä, niin pitääkö meitä suojella? Vai annetaanko mennä koko joukon samantien, kohtahan me kuitenkin kuollaan? Se eläkepommi olisikin sitten suutari, kun korona korjaisi satoa suurten ikäluokkien osalta. Mutta tosissaan, ystäväni kanssa pohdiskeltiin, mikä on julmempaa: vanhukset eivät saa nähdä lapsiaan ja lapsenlapsiaan, kuolevat yksinäisinä ja onnettomina muutamaan kuukautta myöhemmin kuin muuten kuolisivat, jos saisivat tavata läheisiään ja sitten sairastuisivat koronaan. Siellä sitten lojuvat omissa poteroissaan vanhainkodeissa, ehkä ymmärtämättä ollenkaan, mistä on kyse. Onko se sitten laadukasta elämää. Vanhojen ihmisten syntymäpäiväkorteissahan lukee: ei ole tärkeää lisätä vuosia elämään vaan elämää vuosiin. 

Miten monii toivoo voivansa lähteä saappaat jalassa, mutta onko se saappaat jalassa lähtemistä, jos joudut kuolemaan ikävään, reinot tai ainot jaloissa, kevään tuloa keinutuolissa ikkunan takaa katsellen,  aistien kesän myös ikkunasta tai katsellen kun syksy riipii lehdet puista ja linnut muodostavat aurojaan etelän matkaan. Sinä vaan olet yksin, mutta saathan kuitenkin elää kauemmin! Kukaan ei tunnu muistavan, että joskus me jokainen täältä lähdetään. Tuntuu olevan tärkeintä se elämän pituus, ei sen laadukkuus. Mutta kuolemasta ei saa puhua.

 Kuten sanottu, joku päätös on kaikessa tehtävä. Oikea tai väärä, sitä ei kukaan tiedä. Ei ainakaan nyt, tuskin koskaan.

Yleiskuva