Kaarinan kotisivu

,tulkaa Olli ja Maikki!

Mistähän nuo iloiset laulut pärähtävät mieleen, kun oikein pahasti oon synkistellyt? 

Oon kauan sitten lakannut puhumasta vaikeasta lapsuudestani ja nuoruudestani (ja myös miettimästä), mutta joskus sitä kuitenkin on vielä muisteltava ja pohdittava, miten se kaikki mahtoi vaikuttaa ei vain minuun, vaan myös minun läheisiini. Äiti oli, ei vaan ankara, vaan super super ankara, kohtuuton ja ilkeä. Et ehkä usko, en voi, enkä halua sitä kuvata ja kertoa. Sitä ei ole tarpeen enää ollenkaan nostaa esiin, kun hän onneksi kuitenkin muuttui kun vanheni tarpeeksi. Vanhat katkeruudet häipyivät, niitä hän oli sälyttänyt perheensä harteille vuosikymmenet. Hänen ymmärryksensä kasvoi, äidistä tuli viisas sen lisäksi, että hän oli aina ollut älykäs.

Miten nämä teot ja tunnot siirtyvät ajassa eteenpäin. Raamatun viisaus: kolmanteen ja neljänteen polveen, sitä joskus pähkäilin nuorena (niin, jopa seurakuntanuorena. Kuvittele, minä!). Nyt tajuan sen, voi tulla geeneissä, voi tulla opittuna tai koettuna. 

Lasteni isä oli joutunut jo lapsena menettämään isänsä. Opettaja oli sitten lukukauden alussa kuuluttanut tämän asian  luokassa kaikille (miten järkyttävä, läpi elämän läpi leikkaava muisto!), sitten hänet lähetettiin "vain täksi vuodeksi" maaseutukaupunkiin käymään koulua, herkässä iässä, eroon kavereistaan. Lomilla ainainen näytön paikka! "Tämä vuosi" sitten vielä venyi koko kouluajaksi.

Miten hän sitten olisi osannut olla isä lapsilleen, kun oma lapsuus oli niin rikki. Päällisin puolin kyllä kunnossa, mutta mitä myllersikään alitajunnassa: ainainen isän ikävä. Ja isästä se ainut muisto, aikakin mikä minulle kerrottiin, oli, kun tämä oli sanonut :"kirjako tuolle, eihän se edes osaa lukea!" vitsi varmaan, mutta miten olikaan lapsi sen ottanut? Ei ikinä vitsinä. Siitä versoi se ainainen näytön tarve: vielä se näkee, vielä se tajuaa. Vaikka isää ei enä ollut tajuamassa.

Miten sitten itse olen osannut olla äiti? Paha mennä sanomaan, niin kuin kuopiolainen koulukotikasvatti (yksi Putouksen hahmo)  viime tuotantokaudella hoki. Kun vauva syntyy, ei sitä osaa ajatella pitkäjänteisesti, miten minun nyt pitäisi tehdä: annanko tutin, vai narraanko, että kettu vei. Kuka vois koskaan tietää, mikä on oikein? Ja milloin hermostut, kun se huutaa. Jaksatko? Työssä kiire, olisi pitänyt tänäänkin jäädä ylitöihin,  kiirehdit hikisenä hakemaan lapsia/lasta, hoitotäti  valittaa: tämä ei nyt vaan halua leikkiä ryhmässä. Tämä nyt vaan on vähän erikoinen, tämä sun lapses.

Nyt sitten tässä katselen kasvatuksen ja geenien aikaansaamia tuloksia lasteni ja lastenlasteni osalta. Mietin ja ihmettelen. Kansanlaulut soivat mielessäni, vaikkapa:

"Neito kulki lehdossa, metsätietä pitkin, toisinansa lauleli ja toisinansa itki."

Yleiskuva