Kaarinan kotisivu

Meillä ei sovi kirjoittaa tai puhua uskonnosta ja politiikastakin varoen, vain samaa mieltä olevien kesken. Uskonnosta ei edes samanuskoisten. 

Ystäväni, joka tykkää puhua sopimattomia, eikä kaihda sohaisemasta muurahaispesään, kirjoitti facebookissa jotenkin, että kenttäpiispan Särkiön pitää sananvapauden nimissä saada esittää mielipiteitään julkisestikin. Särkiöhän oli jollakin lailla kai patistellut naisia perinne-martoiksi. Tällaisen käsityksen sain, mutta hänen päivitystään tai blogiaan en kylläkään ehtinyt lukea, kun se jo oli poistettu esimiesten toimesta. Mielestäni hyvä niin, armeijan ylipapin ei sovi puhua vastoin kirkon virallista kantaa.  Ja vaikka kirkon piirissä takuulla on lukuisia kenttäpiispan kanssa samaa mieltä olevia, niin kirkon kanta lienee syntynyt enemistöpäätöksellä. (Toisin kuin kansanedustaja Mäenpään syytesuojan purkamatta jättäminen, siihen ei eduskunnan selvä enemmistö vielä riittänyt). Enemmistöpäätökseen on demokratiassa tyydyttävä (vaikka eduskunnassa puhutuista sopimattomuuksista ei vielä pelkällä enemmistöllä joudu tilille, saati jalkapuuhun).

Noh, ystäväni kirjoitukseen demokratiasta ja sananvapaudesta alkoi tulvia mielipidettä toisensa perään. Uskonpuheeksihan se vääntyi. Joku tuntui paheksuvan, että raamattua tuntemattomat yleensä katsovat edes asiakseen puhua uskonnosta. Vai oliko se uskosta. Eihän Sirkiö kai pahemmin uskonnosta edes puhunut, mahtoiko vedota Raamattuun: nainen vaietkoon seurakunnassa. En tiedä. Jotain vanhakantaista, nykyihmisen korvissa pahasti särähtävää oli lausunut. Uskosta ja uskonnosta puhuvat jotkut räsäset ja soinit, mutta piispat, papit ja tavikset eivät. Se ei sovi, se ei kertakaikkiaan sovi, niin kuin Lapinlahdenlinnut olisivat aikoineen sanoneet.

Mutta meillä onneksi vallitsee varsin pitkälle sananvapaus ja vielä pidemmälle uskonnon vapaus. Ei tarvitse määrätyin tunnein hokea Allah akbar eikä jokaista lausetta päättää hokemaan ins Allah. Chicagon serkku kyllä näyttää lopettavan lauseensa aina "praise the Lord", mutta sehän ei meille muille (tapa)kristityille ole pakollista. Jos muuta väität, niin Raamatulla päähän! Ruokarukousta ei lueta eikä sanota aterian päätteeksi  "kiitos Herra ruoasta" vaikka Pieter vahvasti epäilee, että Herraa siinä kiitetään, jos ruokailun lopuksi sanotaan kiitos. Hollantilaiset eivät sano. Eivät ketkään koskaan. Tätä kysyivät kanssaopiskelijani opettajalta, kun aikoinaan osallistuin hollannin kursseille. Nyt kyllä Hollannin lapsenlapset tietävät, että meillä pitää kiittää ja nämä Suomen lapsenlapset myös muistavat sanoa kovallä äänellä KIITOS, kun nousevat pöydästä. Varsinkin, jos Pieter on läsnä.

Pieter on niin uskonnonvastainen, vai sanoisko kirkon vastainen, ettei kestä mitään taivalliseen menoon viittaavaa. Allerginen suorastaan. En millään saa häntä tajuamaan, että kristillisyys on vain tapa ja kulttuurin ilmentymä. Saattaahan se joillekin olla myös ihan todellinen juttu tai ainakin hätävara: pidetään nyt kumminkin suhteet yläkertaan jossakin kuosissa, eihän sitä koskaan tiedä. Ei tiedä jos vaikka joutuis taivaan portilla sitten kuinkakin tiukkaan kuulusteluun. 

Kerroin jo varmaan aiemmin (tässä iässä saa asiat puhua moneen kertaan, saavat ihan rauhassa nyökytellä selän takana) siitä, kun naapurien kanssa aloiteltiin Rummicub-peliä ja Pieter töksäytti yhtäkkiä: "meillä on tässä välillämme ilmassa vähän jotain, eikö?" Siis, että niin kuin olis kana kynittävänä. Naapurit eivät ymmärtäneet, enkä minä. Mitä ihmettä se nyt taas? Kävi ilmi, että Pieteriä korpesi, että heidän tyttärensä oli aloittanut teologian opiskelun. Sekös oli kova pala, ihana kaunis naapurintyttö, blondi, josta piti tulla poliisi, olikin vaihtanut opintosuunnitelmaa. Ilman Pieterin lupaa. Minua hieman hävetti.

Arvaat, että tästä keskusteltiin meillä myöhemmin. Tuloksetta, kun ei mene perille, niin ei mene. Ja lisäksi, että vain hollantilaiset ovat tuollaisia töksäyttelijöitä. Mitä siinä nyt on häpeämistä, saahan sitä kysyä. Onhan se nyt toki selityksen paikka, jos joku papiksi alkaa! Pyytelin anteeksi naapureilta, heitä vaan nauratti. Nyt tytär on erään seurakunnan pastori, edelleen kaunis ja varmasti pätevä ja mukava riparinpitäjä. Joku saarna on myös kuunneltavissa YouTubesta. Ja hyvissä väleissä tyttö on myös Pieterin kanssa.

Kyllä minäkin joskus mietin, mikä se papin kutsumus oikein on, puhuvatko teologit keskenään uskosta, uskovatko he todella Raamatun satuihin? Mikä vetää ihmisen sellaisiin hommiin? Mutta eihän näistä sovi puhua vaikka mieli tekisi. 

Minua kiinnostavimmat vastaukset näihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin on antanut edesmennyt emeritusprofessori Antti Eskola kirjoissaan Tiedän ja uskon ja Yksinkertainen usko.

Niistä oivalletun lisäksi olen aina uskonut tuonpuolleeseen, niin kuin tiedät. Siitähän olen monesti puhunut. Koska mielestäni ei ole kyse uskosta vaan tiedosta: tuonpuoleinen joko on tai sitten ei. Sen tiedämme sitten myöhemmin. Tai tietoa ei tietenkään tule, jos mitään ei kuoleman jälkeen ole. Sittenhän se on ihan se ja sama.

Yleiskuva