Kaarinan kotisivu

Kuuntelen jotain yhdentekevää kirjaa (Kate Morton: Kellontekijän tytär), mutta kun lukijan ääni on hyvä ja tarinassa jotain oudon kiehtovaa (sijoittuu nykyaikaan, sota-aikaan sekä 1800-luvulle), maalauksia, valokuvia, vanhoja kirjeitä, salaperäisiä kuolleita ja eläviä, rakkautta ja romantiikkaa, niin sitä vaan kuuntelee. Kirjassa etsitään merkityksiä vanhoille kuville ja kirjeille. Samalla itselleni nousee mieleen asioita, jotka saavat jo kuolleet henkilöt ja unohdetut tilanteet elämään.

Sininen kattila-sarja. Miksi ihmeessä Satu osti sen, vaikka tiesi, että hänen aikansa oli jo kortilla ja ettei hän itse koskaan pystyisi enää syömään mitään. Oliko Sadulla joku addiktio ostelemisesta? Miten usein hän raahasikaan minut kaikenmaailman kuolinpesämyynteihin. Ostettiin vanhanaikainen pöytälamppu, pari pientä pöytää ynnä muuta. Kerran eräässä nuhruisessa talossa hän osoitti minulle ohimennessään pientä kaiverrettua lasikippoa: Pieterin vitamiineille! Niinpä annostelen siihen nykyisin omegat, ceet ja deet aamuisin. Sinisiä kattiloita käytän mökillä melkein päivittäin. Ne hän oli ostanut sinä aikana, kun olin ekalta hoitoreissultani palannut Suomeen. Oli vielä jaksanut käydä ostosreissuillaan. Toive parantumisesta? Vai minutko oli nähnyt kokkaamassa joskus tulevaisuudessa ja muistelmassa häntä?

Huolellisesti tuohesta kaiverretut rasiat. Isä on korsussa askarrellut, yhden isomman ja toisen vähän pienemmän. Sitten on veitsi, ihan normaali voiveitsi, hyvin teroitettu kuitenkin, alunparin kahva on ollut luuta (olettaisin), mutta rikki menneen on isä korvannut hienosti sorvatulla puukahvalla. Tuollainen kärsivällinen nipertäminen kertoo isän luonteesta. Hiljainen, kärsivällinen, taitava. Korsussa on vain odoteltu jotain pelottavaa, isä tuskin on pelannut korttia muiden kanssa vaan istunut jossain nurkassa linkkuveitsi ja tuohen- tai kaarnanpala kädessään. Liikuttavaa.

Äiti oli hoitokodissa (luuli ajoittain olevansa täyshoitolassa, kyseli hoitajalta: neiti, olenhan minä nyt kaiken tähänastisen maksanut?), koki kaiken uudestaan lapsuudesta aikuisuuteen. Oli huolissaan myös turkistaan, joka oli talvisäilössä. Sen verran tämä hetki vielä vaikutti. Ja kun hän näki minun sormessani kauniin, safiirikivisen  kultasormuksensa, kysyi yllättäen: onko siulla miun sormukseni? Änkytin että joo, lainasin, kun on niin nätti.

Onhan minulla muitakin äidin koruja, mutta se safiirisormus tuo aina heti äidin mieleen. Into sen hänelle osti. Isä on varmaan ostanut joitakin, mm. kerran isokokoisen savutopaasin koristaman sormuksen Puustjärven kellosepältä. Minä olin mukana ostamassa (olisinko ollut n. 10 vee), muka makutuomarina. Isä osasi myös olla itsepäinen, halusi juuri tämän sormuksen, vaikka arvasin, ettei se olisi äidin mieleen. Hän ei sen tyyppisistä prameista jutuista välittänyt, sellaisia pitivät äidin mielestä nousukkaat. Sormus meni sitten vaihtoon, mutta vaihtosormustakaan ei äiti tainnut usein pitää: siinä oli ametisti, sekin aika iso, mutta väri sentään oli oikea. Sormusta ei löytynyt jäämistöstä, eli johonkin äiti oli saanut senkin kadotettua.

Ja exän muistan monesta. Hyvin monesta...

Jotkut tilanteet muistan, koska olen tapahtumahetkellä sanonut itselleni: tämän muistan ikuisesti. Lapsenlapsi istumassa puumahattu päässään tukista tehdyllä matalalla penkillä Grand Canyonilla, naama jäätelössä, hoilaten: hui hai hauki, tervetuloa Tukholmaan… Turistien kamerat räpsyivät.

Yleiskuva