Kaarinan kotisivu

Se kirosana (monille), mutta sittenkin jotain kannatettavaa. Ei ehkä kuitenkaan niin, että kun joutuu auton tönäisemäksi ja jalka menee sököksi, pitäisi ajatella, että olipa hyvä, kun ei molemmat menneet! Tai olisihan se tietty aika yltiöpositiivinen näkökanta.

Tulin Hollannin Ellyn kanssa junalla Heinävedeltä Helsinkiin (muistat aiemmat kertomukseni Ellystä: kova puhumaan, vannoutunut Suomen ystävä, paukkaa Musiikkitalon konserttiin uimalaseissa, kun  oikeat meni rikki ja näissäkin on vahvuudet!). Sattumalta oli sama juna, joten teimme treffit ravintolavaunuun. Hauskastihan se matka meni siinä viiniä maistellessa. Elly höpötteli niitä, näitä ja valitti rasittavasta ystävästään, jolla on koko ajan kaikki pielessä. On sitä sun tätä tautia ja epäilystä monesta muusta taudista. On peloissaan Ellyn puolesta, joka reissaa edestakas Suomen ja Hollannin väliä, ei ymmärrä, että Elly voi niin alkeellisissa oloissa elellä ynnä muuta, ynnä muuta. Elly lähestyy 80. ikävuottaan. Ajaa autolla keväällä Suomeen, reissaa sitten lentokoneella muutamaan kertaan edestakas ja ajaa sitten syksyllä taas Hollantiin Rotterdamiin. Välillä käy muilla matkoilla, 75-vuotispäiväkseen oli antanut itselleen junamatkan oliko se nyt Siperiaan vaiko vain Moskovaan. Elly näet opiskelee suomen lisäksi myös venäjää. Sanoo, että niin kauan kuin jaksaa, pitää nauttia elämästä. Hänen neljä lastaan ymmärtävät äitiään. Lapset eivät ole siitä helpoimmasta päästä, yhdessä riittää huolta, vaikka on jo 50. Mutta minkä sitä voi, ei voi toisen elämää elää! Tiedetään.

Tunnetaanhan me jokainen joku tyyppi, joka vie energiaa niin paljon, ettei häntä jaksa. Kun ei koskaan ole mikään hyvin. Joka ainoasta asiasta löytyy jotain pelottavaa ja negatiivista. Koskaan mikään ei tule menemään tämän elämässä hyvin. Kohtalo on näin määrännyt. Eri asia on, kun on todellisia huolia ja murheita. Silloin on kiva, kun on joku, jolle kertoa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru vain puolikas suru (ja kun vielä muistaisi, miten se olikaan ruotsiksi, ruotsin kirjastahan [Jacobson-Söderman] se just opittiin!)Ja on myös kiva olla se olkapää jollekin, jolla on oikeita suruja.

Tytär on poikansa kanssa parhaillaan Oulussa. On ollut Oulu-päivä Kuusamosta käsin, kun ystävä oli tulossa sinne junalla. Pyysin, että kävisivät kurkkaamassa Kauppurienkadulla erästä taloa, jossa monet kerrat vierailin lapsena ja nuorena Oulun tätejä katsomassa. Nostalgisia muistoja.

Siinä vasta oli positiivisia tätejä! Hanna ja Anna. Minusta he olivat aina ikivanhoja, koska olivat jo ehkä peräti jonkin verran yli 60-vuotiaita, kun minä synnyin. Hanna vuoden vanhempi, kiusasi usein pikkusiskoaan: ei tuo ymmärrä, kun se on niin nuori. Näillä ikäneidoilla oli jos jonkinlaista sairautta (mm. muistan, että toisella heistä oli vain yksi keuhko ja hän eli 104-vuotiaaksi!), mutta ei kyllä valitettu: mitäs meistä vanhoista, mutta mitäs teille nuorille kuuluu? oli tuttu sanonta.

Kerran Anna kuulusteli minua: miksi haluaisit tulla isona? En tiijä, vastasin ujona. Ehkä opettajattareksi? ehdotti Hanna. Tai näyttelijättäreksi? kysäisi Anna. Siihen Hannan jo täytyi torua pikkusiskoaan: noh, Anna! - Olihan se nyt täysin sopimatonta tuollaisia kevytmielisiä ajatuksia panna nuoren tytön päähän!

Muutaman kerran he tulivat Helsinkiinkin kyläilemään, kun  jo asuin siellä. "Tultiin viimeistä kertaa", he julistivat ties monennenko kerran ja Hanna tiedusteli sitten mielipidettäni, onko hänen uusi lilanvärinen villatakkinsa ehkä liian nuorekas. 

Anna kertoi: voi, meille sitten sattui tapaus! Oltiin paperikaupassa ja kuinka ollakaan, ulos tultaessa Hanna lankesi. Onneksi maisteri Se ja se sattui paikalla, auttoi ylös ja saattoi lääkäriin. Siellä sitten Hanna ilmoitti tohtorille: tässä tulee nyt langennut nainen!

Hanna eli 96-vuotiaaksi ja Anna, kuten jo mainitsin, oli 104 v kuollessaan. Uskoisin, että positiivinen elämänasenne oli ja on pitkän iän salaisuus tai ainakin auttaa asiassa. Kukas täällä loputtomasti haluaakaan olla, mutta pysytään hengissä niin kauan kuin on kivaa. Eikä saada koronaa.

Yleiskuva