Kaarinan kotisivu

Sunnuntain aviisissa oli Jussi Ahlrothin essee mielenkiintoisesta ranskalaisesta filosofista, Jaques Derridasta ja hänen vasta suomennetusta teoksestaan Eläin, joka siis olen.  Kirjan nimi viittaa Descartesin toteamukseen Ajattelen, siis olen. Jäi mietyttämään. Olemme aina pitäneet itseämme ylivertaisina olentoina eläimiin verrattuina. Itse asiassa meidätkin voisi oikeastaan luokitella eläimiksi, jos niiksi kerran luetaan kaikki bakteeria suuremmat luikertelevat, kävelevät, uivat tai lentävät olennot. 

Derrida kääntää ja vääntää joka puolelta tätä ihminen kontra eläin-asetelmaa. Eläimeltä sanotaan puuttuvan jotain, jota ihmisellä on, mutta se voi ollakin oikeastaan päinvastoin. Eläin ei osaa puhua tai ajatella. Vai osaako? Ihminen on tietoinen itsestään ja juuri tästä syystä ei koskaan ole tyytyväinen, ei oikeasti osaa olla läsnä, ei ole koskaan totaalisesti tässä hetkessä. Aina jotain puuttuu, elämästä ei ikinä tule täydellistä. Eläimellä on kyky olla läsnä, olla arvioimatta itseään tai muita toisarvoisten asioiden suhteen. Eläinhän tiedostaa jo kaukaa, onko toinen uhka vai yhdentekevä tai ehkä todella puoleensavetävä. Eikä siinä tarvitse mitään esittää, esim. vaikeasti tavoiteltavaa, rikkaampaa tai älykkäämpää kuin on. Ei tarvitse meikata peittääkseen arkista ulkonäköänsä, ei keikaroida vaatteilla.

Vaikka onhan noissa luonto-ohjelmissa kyllä nähty yhtä jos toistakin esitystä ja pörhentelyä, mutta ne elkeet tähtäävät ihan suoraan ja kiertelemättä suvun jatkamiseen. Sitähän ne ihmiselläkin kyllä, mutta niin monen mutkan kautta, tietoisesti kuitenkaan ei.  

Derridan kirja olisi varmaan mielenkiintoinen, mutta Ahlrothin essee saa kohdallani riittää toistaiseksi, hän nimittäin varoittelee, että kirja on kaikkea muuta kuin helppo.

Kyllä sitten tänään eräs eläin sai itselläni ärräpäät lentelemään: tyttären ihana, suloinen, lutunen Rocky-poika (romanialainen katukoira)! Oltiin mustikassa (outo ilmaus muuten), Rocky ja minä. Rocky tietenkin vapaana, juoksenteli sinne tänne, kävi aina välillä minun luonani, kunnes katosi. Laitoin tyttärelle lopulta viestin, että koira ollut jo 1,5 tuntia karkuteilla, lienee jo löytöeläinkodissa. Tytär soitti juuri silloin, että oli saanut viestin: koirasi on tuotu tänne löytöeläintaloon! - Piski oli kyllästynyt mun hitaaseen liikkumiseen täysien mättäiden äärellä, oli  alkanut nälkäkin mouria vatsassa ja hän oli päättänyt oikaista kotiin. Joku oli napannut sen kadulta ja toimittanut laitoshoitoon. Noh, eiköpähän hymy hyydy piskillä, kun yön viettää sillä kaltereiden takana! Pelästyikö ehkä, että nytkö tämä onni ja vapaus sitten loppuikin. - Ikävää, mutta kun huomenna haetaan (tänään ei enää saanut hakea), pitäisi oikeastaan pitää koiralle mykkäkoulua, se on niille kuulema se pahin rangaistus. Jotkut väittää, ettei eläin ymmärrä, mistä ollaan kiukkuisia, miksi hänet suljetaan lauman ulkopuolelle, mutta minä en olisi siitä niin varma!🤨

Yleiskuva