Kaarinan kotisivu

Pieterin mentyä nukkumaan ja yhden yksinäisenä nautiskelemani leffan (Lupaava nuori nainen, hyvä!) jälkeen aloin katsoa lemppariani: Vain elämää. Suvi Teräsniskan päivä. En päässyt alkua pitemmälle, kun alkoi itkettää. Tuure Kilpeläinen lauloi jotain laulua, oliko sen nimi Sinä olet kaunis. Kertoi lapsesta. Hän syntyy, on niin kaunis, vahva ja voimaton. Ja vain lainassa meillä.

Joskus on aika päästää irti, laittaa se lapsi siivilleen ja toivottaa hyvää matkaa. Mutta jos eivät siivet kannakaan? Jos kerta toisensa jälkeen tämä lapsi kupsahtaakin alas, polttaa siipensä, ei jaksa. On toivoton. Sitten riennät taas apuun, tuet ja kannustat, mietit, missä se raja kulkee, mitä sen jo pitäisi itse pystyä. Taas lapsi innostuu, nousee siivilleen ja...putoaa. Kerta kerralta korkeammalta tai sitten vain alemmas. 

Mitä sitä vanhempi voi tehdä? Mitä sitä voi? Soittaa sata puhelua, kirjoittaa tuhat meiliä? Niin olen tehnyt, totta vie! 

Silloin kun tämä minun siipirikkoni oli nuori, apu oli sitä, että "kun hänen itsensä pitäis, kun on jo täysi-ikäinen". Ei tällä "aikuisella" ollut halua eikä voimia eikä ymmärrystä hakea apua, vaikka kuinka olisin numeroita ja osoitteita hänelle ojentanut. Laput hukkuivat jonnekin siinä elämän huumassa, enkä minä voinut perään kysellä. Eihän sitä koko ajan voi jankuttaa, johan sitä vähemmästäkin etsii sellaisia kavereita, jotka eivät aina jankuta.

Tänään, kun on tyttären kanssa taas tultu raskaalta, työteliäältä apureissulta ja uskon (jälleen kerran), että apua ehkä löytyy, ajattelen tuo Tuuren (ja Suvin) esittämän laulun myötä Khalil Gibranin ruonoa: Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, he ovat itseensä kaipaavia elämän tyttäriä ja poikia. Että pitää osata päästää irti, eikä surra toisen elämää. Minulle sanotaan, kuinka sinä jaksat? Eihän minun jaksamiseni ole mitään, lapsen jaksaminen on se huoli. Läheinen sanoo: mitä sinä välität? Ei tajua, että lapsen elämä ei ole kiinni lapsen tahdosta, hänellä ei vain syystä tai toisesta ole voimia.

Ketä voi syyttää? Edesmennyttä isää, joka aina teki kaiken lapsen puolesta, ei opettanut, ei ottanut mukaan, ei viettänyt isä-lapsi-päiviä? Isä itse ei osannut, ei häntä voi syyttää. Itseäni syytän. Enkö vaan osannut, enkö ymmärtänyt, enkö huomannut, enkö välittänyt tarpeeksi?

Mutta oli miten oli, äiti on aina äiti. Ehkä on liian myöhäistä enää välittää, mutta silti sitä vaan välittää. Mikä tarkoitus on kaikella? Onko elämä jo ennalta määrätty? Näinkö sen on pitänyt mennä?

Yleiskuva