Kaarinan kotisivu

Parhaan ohjauksen Oscarin voitti tänä vuonna elokuva nimeltä The power of the dog. Ohjaaja Jane Campion. Muitakin ehdokkuuksia leffalla oli, mutta muille ne menivät. Yhtä hyvin olisivat voineet tälle antaa. Makuasia.

Katsottiin Netflixistä. Pieter meni jo ennen puolta väliä nukkumaan kommentoiden "en tykkää".  Niinpä katselin yksin loppuun, sillä minä kyllä tykkäsin. Minusta elokuva oli aivan loistava!

Luin jostain, että elokuvan luokitus olisi western, länkkäri siis. No joo, jos tapahtumat sijoittuvat Montanaan vuonna 1925, onko se silloin länkkäri? Joku kriitikko netissä päätteli taas sitä sun tätä, että miksi esim elokuvan nuori mies oli niin sairaalloisen kiinnostunut lääketieteestä. Eikö ollut huomannut, että poika opiskeli lääketiedettä tai oli piakkoin aloittamassa opintojaan? Samoin arveli, että lopussa vihjattiin tai saattoi arvella, että juttu meni noin tai näin. No ei, loppu oli ilmiselvästi juuri noin. Sitä ei sanottu, mutta katsojan piti se nähdä ja huomata. Ja yhdistää alussa lausuttuihin sanoihin.

Elokuvassa ei ollut fyysistä väkivaltaa (paitsi yksi kohtaus), sitäkin enemmän henkistä. Oli julma ja öykkärimäinen veli Phil (Benedict Cumberbath) sekä sivistynyt ja huomaavainen veli George (Jesse Plemons), tämän vaimo Rose (Kirsten Dunst) ja tämän parikymppinen poika Peter (Kodi Smit-McPhee). Brittinäyttelijä Benedict nyt on hyvä missä tahansa roolissa, mutta tässä hän oli ihan loistava. Että engelsmanni osaakin astua karskin cowboyn nahkoihin tuolla aitoudella! Ja että osaakin olla pirullinen. Pienet ilmeet, asennot, tekemiset. Todellisuudessa kukaan ei pääsisi syyttämään mistään. Mitä minä muka tein? Mitä minä muka sanoin? Kun hän alkaa olla ystävällinen, sitä on varma, että tässä on nyt koira haudattuna, teeskentelyä tuo on ihan varmasti. 

Musiikki myös  on vaikuttavaa, yksinkertaista. Saa olemaan koko ajan varpaillaan, että mitä oikein on tekeillä.

Suosittelen. Mutta makuasioitahan nämä ovat. Jo etukäteen olisi osannut sanoa, ettei ole Pieterin leffa. Pitää olla vähän enemmän vauhtia (mutta EI väkivaltaa, EI komediaa. Ihmissuhdedraama käy, mutta tietynlainen).

Seuraavaksi tyttären kanssa katsomaan 3 tunnin japanilaista leffaa Drive my car. Sekin Oscar-voittaja. Lapsenlapsi, leffafriikki niinkuin mumminsa, kehui, että on loistava.

Yleiskuva