Kaarinan kotisivu

Täällä ulkomailla se aina pujahtaa mieleen ja tuo kummallisen tunteen: mitä minä teen täällä? Miten ihmeessä minä olen tänne joutunutkaan? Minähän kuulun kotiin, Suomeen, omille nurkille. Näin ei pitänyt käydä. Minun kuului elää tavallista, turvallista, suomalaista kotiarkea, johon toki saattaisi kuulua viikon ranta- tai kaupunkiloma ulkomailla kerran vuodessa tai parissa. Tai oikeastaan ehkä vain kotimaan kylpylässä, enintään Lapissa. Tai, jos oikein repäisis, niin Pärnussa.

Mutta varsinkin Hollannissa se aina iskee. Että nyt nämä ihan erilaiset kapeat kylätiet, joihin kuitenkin aina on ympätty punaiset pyöräilykaistat, kaiken lisäksi molemmin puolin, olisivat minulle ikäänkuin melkein kotimaata. Jollakinlaillahan ne jo tuntuvat kotoisilta, oudolla tavalla nyt yli 20 vuoden jälkeen. Tai kummalliset kiveykset ja asutuskeskusten ajoesteet (mutkia, ei pomppuja), alavat pellot, lehmät ja lampaat, yhden puun levyiset puurivit peltojen takana tai teiden varsilla, talot ilman räystäitä tai kivijalkoja, pienet kadunpuoleiset pihat, kapeat aidatut pihat 3-kerroksisten jyrkkäportaisten talojensa/rivitalojensa takana, tämäkö koti? 

En olisi ikinä voinut kuvitella asuvani ulkomailla, enkä voisi vieläkään, jos suoraan sanon. Sisko kun muutti maailmalle, ensin Englantiin (Lontooseen) ja 5 vuoden jälkeen  Los Angelesiin, tuntui kotiutuvan paikkaan kuin paikkaan. Kertoi fiiliksestään, kun ensimmäisen kerran ajoi Pasadenassa Colorado Avenueta: nyt olen tullut kotiin. Aina kirjeissä ja myöhemmin sähköposteissa oli aistittavissa se, ettei hän tippaakaan kaivannut Suomeen. Oli sisäistänyt täysin uuden kotimaansa ajattelutavat ja ilmapiirin. Ehkä oli edellisessä elämässään ollutkin jo siellä. Minulle taas jo vuoden oleskelun aikana oli koko ajan valtava koti-ikävä. Miten ihanaa olikaan mennä Burbanksin Ikeaan, ihan kuin olisi Espoon Ikeaan mennyt! Palanen (ruotsalaista) kotimaata! Miten ihanaa, kun naapuri Jokelasta tuli vierailulle, kun oli messuilla Las Vegasissa. Tuulahdus kotimaata! Ja kun mentiin suomalaisten siirtolaisten perimälle Hauli-huvilalle LA:n lähistöllä ja siellä soi lujaa kovaäänisistä: "Mahtava peräsin ja pulleat purjeet, kerran mun viereeni rantautui..."

Miten ihmeessä Pieter on niin hyvin kotiutunut Suomeen? Vaikkei edes ole kieltä kunnolla jaksanut opiskella? Kokee tulevansa kotiin, kun ajetaan Turusta tai Naantalista Espooseen. Omat naapurit, oma talo, oma parkkiruutu, oma Sello ja Prisma ja Tokmanni. Oma koti.

Mistä se ihmisen koto-olo muodostuu?

Nyt kun ollaan Portugalissa 2 kuukautta, on taas erilaista. Täällä ollaan lomalla, täällä ollaan erilaisessa ympäristössä. Täällä sitä kyllä voi olla, tämähän on vaan tilapäistä ja molemmille uutta. Ja kun Pieter on niin rohkea (uskaltaa puhua ja kysyä) ja kielitaitoinen. Kumpikaan ei kyllä puhu portugalia, eivätkä paikalliset kuulema osaa englantia ja vihaavat espanjaa (onkohan totta?), mutta kyllä selvitään. Hiljainen paikka, keskellä ei mitään. Lähikylä muutaman kilometrin päässä ja lähikaupunkiin on parikymmentä kilometria. Ei telkkaria, vain hevosia ja lehmiä. Sammakot kurnuttavat öisin pihan suihkulähdealtaassa. 

Mutta miten sitä on minun elämästäni tällaista tullut? Tässä iässä? Näköjään kaikki on mahdollista ja mitä vaan voi tapahtua, kun antaa asioille tilaisuuden.  

Yleiskuva