Kaarinan kotisivu

Kokoonnuttiin pienellä ystäväporukalla. Yksi näytti puhelimestaan kuvaa vuodelta 1952, stadionin edessä hän seistä nökötti pienenä tyttönä veljiensä ja serkun kanssa. Isä oli ottanut kuvan kun oltiin menossa katsomaan olympialaisia. Sitten kotipaikkakunnallaan  tyttö oli innoissaan  luokassa kertonut käynnistään Helsingissä ja ihan olympialaisissa. Kertonut miten kaikki saivat aurinkolipat (olisko se ollut Fazer kun niitä jakoi). Opettaja oli vaientanut hänet sanoen: "et sinä missään olympialaisissa ole ollut, silloinhan satoi koko päivän. Ei silloin mitään aurinkolippoja tarvinnut!" Koko luokka oli nauranut. Nyt 70 vuotta myöhemmin tuo muisto nolatuksi tulemisesta kirvelsi yhä mieltä.

Toinen ystävä kertoi myös alakoulumuistonsa: opettaja oli käskenyt hänet ja  pitkähkön vaalean pojan luokan eteen ja esittänyt heidät eri rodullisten kallonmuotojen edustajina, tällä tässä on tyypillinen pohjoiseurrooppalainen kallon, tällä taas  baltialainen tai joku, mikä lie ollut. Tekisikö nykyajan opettaja tällaista? Olisiko tällainen edes luvallista? Kai opettajankoulutuskin on muuttunut. Eikö vanhemmat siitä jo Wilmaan kirjoittaisi? Enää ei opettajia pokkuroida!

Itselläni on muutama ikävä muisto koulusta, mutta on myös positiivisia muistoja! Lukion alkaessa ruotsinkielen taitoni oli suunnilleen -3:n luokkaa. Opettajaksi tuli lukion ekana vuonna pelätty opettaja, jonka lempinimi oli Myrkky. Kuvastanee häntä hiukan. Vaikka hän saattoi aloittaa tunnin: "Käännäpäs tämä, (olkoon vaikka) Maija: sen sijaan, että olisin lukenut ruotsinläksyni eilen illalla, kävelin edestakaisin Kauppakatua". (Tuota kävelyä kyseisellä kadulla kutsuttiin Kuopiossa 50-luvulla rimpsalla olemiseksi), minä kuitenkin jostakin syystä pidin hänestä. Mutta kielessä olin surkea, koska olin jo heti ensimmäisestä ruotsin tunnista alkaen vakuuttanut itselleni, että ruotsia ei voi oppia. Mutta lukukauden loputtua, todistuksen arvosanani oltua (armosta) 5, opettaja soitti minulle ja kysyi, oliko minulla kesäsuunnitelmia. Ei ollut, kesäyliopistossa olin ajatellut jotain opiskella. Hän tarjosi minulle lapsenpiian paikkaa ruotsalaisessa perheessä. Minäpä läksin, varmaan no parin päivän päästä olin matkalla. Ihana perhe, ihanat 3 pientä lasta ja vauva. Seurauksella, että kaikista kokeista tuli sen jälkeen kiitettävä ja yo-kokeista laudatur!

Jo aikaisemmin toinenkin opettaja oli armahtanut, antanut todistukseen arvosanan 5, vaikka kokeiden keskiarvo oli alle hyväksytyn. Saksan opettaja, hän oli tiennyt, että olin lähdössä kesällä Saksaan muutamaksi viikoksi, saksalaiseen perheeseen.  Taisi se saksankin osaaminen parantua. Kumma juttu muuten, olen aina ollut sitä mieltä, etten osaa enkä opi kieliä. Eihän sitä osaa, jos päättää olla osaamatta. Noh, kotona puhutaan englantia, tosin sellaista kyökkienglantia, hollannilla pärjään ja muitakin kieliä varmaan oppisin viikossa (kun se pohja on olemassa jossakin syvällä aivojen uumenissa), jos joutuisin puhumaan. 

Opettajilla on kyllä merkittävä rooli elämässämme. Joku lause voi seurata meitä lopun ikäämme ja määrittää käsitystä itsestämme. Kannustus voi saada paljon aikaan, samoin latistus tai jopa mollaus.

Kouluajoista siirryimme puhumaan vanhemmistamme. Joku muisteli, miten heidän nelilapsinen perheensä asui pienessä kaksiossa, äiti leipoi keittokomerossa munkkeja myyntiin ja perusti lopulta leipomon. Ja muut rouvat olivat kateellisia, kuinkas muutenkaan. Alko se niin tuttu virsi: "mikä se tuo oikein luulee olevansa!" Miksikä sitä kutsuttiinkaan? Janten laiksi, Axel Sandemosan teoksessa esitetyn "lain" mukaan:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
3. Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin

Ja vielä 11. sääntö:Älä luule, että on jotain mitä emme jo tietäisi sinusta.

Tästä toinen ystävistämme muisti, miten hänenkin äitiinsä suhtauduttiin pienellä paikkakunnalla noin, koska hän tuli muualta ja ilmeisesti - paikallisten mielestä - oli olevinaan hienompi ja parempi. 

Ehkä me edelleen liian usein käyttäydymme Janten lain mukaisesti. Tuntevatko pakolaiset, että me katsotaan heitä ystävällisen alentuvasti. Siis toivottavasti edes ystävllisen. Opintaanko koskaan sietämään ja hyväksymään erilaisuutta? 

Jos nykyisin on loputtomasti kilpailua, jos some ahdistaa ja luo paineita, on se elämä ennenkin ollut vaativaa. On ollut köyhyyttä, on pitänyt yrittää kovasti, on olleet sota-ajat, miehiltä on vaadittu, naisilta on vaadittu, lapsiltakin on vaadittu. Jotkut joutuivat (tai pääsivät -kumminpäin sitä nyt katselee!) sotalapsiksi Ruotsiin. Koulumatkat saattoivat olla pitkiä, ei ollut kyytejä, oli asuntoloita. Minun äitini lähetettiin joskus vuonna 1930 tätinsä luo Rovaniemelle kouluun - josta hän taisi olla katkera äidilleen, ehkä jopa lopun ikäänsä. Tosin tädin luona oli hyvä olla ja asua, mutta sehän ei kumoa sitä asiaa, että "ehkä äiti halusi hänestä eroon". Ymmärrettiinkö lapsia ollenkaan? Heitä sai tukistaa ja lyödä. Sehän oli vanhempien oikeus! "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!" Eipä ihme, että meidän sukupolvemme vielä kasvatettiin näillä samoilla opeilla. On se kumma, että on selvitty ja kasvettu tolkun ihmisiksi - Sekä (toivottavasti) osattu kasvattaa omat lapsemme hieman avarakatseisemmin. Mutta meidän elämämme taisikin olla jo helpompaa. 🙂 

Yleiskuva