Kaarinan kotisivu

Taiteilijat ovat olleet nyt muutaman vuoden ahdingossa. Koronan takia. Ainakin esittävän taiteen edustajat. Nyt kuulema tuleekin sitten ensi-iltaan lähes joka viikonloppu uusi kotimainen elokuva. Pitää kannattaa kotimaista, pitää siis mennä katsomaan. Äh, kuka nyt suomalaista, suomi-filmiä, Pekkaa ja Pätkää, Taunoa ja Ansaa! (Aina kun vierailen vanhainkodissa, istuvat mummot -ehkä papatkin - siellä kiikkustuoleissaan tuijottamassa keskipäivän mustavalkoisia heinälatoleffoja. En tiedä, tuleeko niitä joltakin kanavalta, vai ovatko dvd:itä.) 

Itse näin juuri Veden Vartijan, Emmi Itärannan dystopiaromaanista Teemestarin kirja tehdyn filmin. Näyttelijät olivat loistavia, mutta jotenkin leffa oli vähän, mitenkä sanoisi, liian synkkä. Kylän raitit olivat täynnä aseistettuja vesipoliiseja, panssaroituja ajoneuvoja, isoilla screeneillä kirkui kolmella kielellä (suomi, ruotsi, englanti!): vedentulo katkaistu terrorismin vuoksi. Tai jotain vastaavaa. Ihmiset sieppasivat toistensa repuista esillä olevan vesipullon - niin kuin se nyt ei olisi ollut sääntö numero yksi: älä jätä vesipulloasi varkaiden ulottuville! - jäivät heti kiinni ja raahattiin pois kahden poliisin voimin. Kuvitellaan että tämä tapahtuisi vaikka kolmen tuhannen vuoden kuluttua (aika oli muistaakseni v 77 uutta aikaa), eikö silloinkin olisi työtä, työpaikkoja, kauppoja, toreja? Eikö pitäisi syödä, eikö harvoille lapsille pidettäisi koulua? Eivätkö ihmiset liikkuisi kaduilla näissäkin merkeissä?Jos jokainen sai tietyn määrän puhdasta vettä, eikö silloin elämä pitäisi sopeuttaa siihen edes jotenkuten. Elämähän pyörii tavallaan veden ympärillä, mutta elokuvassa se todellakin pyöri vain veden ympärillä. Ei ollut enää eläimiä, eipä paljon kasvejakaan - pärjättäiskö me ilman näitä yleensä ollenkaan? - Kirjassa oli muistaakseni useitakin japanilaisia teeseremonioita, tarkoitettu jotenkin meditatiivisiksi hiljentymishetkiksi hälinän keskellä, elokuvassa oli vain yksi sellainen.  

Loppu oli kyllä hyvä ja toivoa antava, mutta kokonaisuutena, noh, ei ollut ihan minun filmini. Kirjasta kylläkin pidin. 

Sittenpä oli toinenkin. Mielensäpahoittaja eskorttia etsimässä. Kun kerran leffaan pääsi vitosella. Koko mielensäpahoittaja-huumori ei ole ollenkaan minun makuuni (katson Joonas Nordmania ja Siskonpetiä, ja olen usein tippua sohvalta, kun niin naurattaa. Huumori on makuasia mutta kertoo millaisia me kukin olemme. Minun huumorilleni Pieter tuhahtaa: stupid!). Mutta elokuvasta: vanhat herrat Heikki Kinnunen (muistat varmaan lökäpöksyisen Heikin pullo takataskussa kyselemässä, onks Viljoo näkynyt) ja Kari Väänänen tietysti olivat hyviä ja muutkin näyttelijät. Ja noh, olihan se. Mieluummin katsoi kuin selkäänsä otti, niin kuin äidillä oli tapana sanoa. 🤔

Tiistaina on Sellossa ilmaisnäytös: Seitsemänkymmentä on vain luku. Sinne me talon mummot mennään joukolla. Elokuvaa on kehuttu. 

Lokakuussa odottaa liput Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä esitettävään Tritonukseen, Kjell Wästön kirjan mukaan tehty. Kuulin, että on loistava. Kuulin myös, että ei ollut hyvä. Itse arvioin sitten, ja on mielenkiintoista kuulla kanssani tulevien nuorten mielipide. He eivät ole lukeneet kirjaa. Minä olen. Arvosanani kirjalle oli kymppi plussa. 

Yleiskuva