Eilen olin tätä mieltä

Kanarialintuja etelässä

Perjantai 10.2.2012

Neumann lauloi väräjävällä äänellä silloin joskus 80-luvulla: "Mennään hiljaa markkinoille, kun aamu sarastaa...". Niin mentiin mekin kolme, Airi, minä ja naapurin kaveri. Sadetta ja tuulta uhmaten naapuri oli pukeutunut shortseihin, mutta ala-aulassa hänet oli käännytetty hakemaan lisää kampetta päälleen. "Ei me sentään hulluja olla, vaikka talvehditaankin Playa Del Inglesissä", tuumi Airi. Kaveri totteli kiltisti ja pian siinä mentiin reput selässä peräkanaa pölyistä moottoritien viertä, kunnes tie muuttui ihan oikeaksi kinttupoluksi. Lopulta se  kaartoi takaisin asfaltille, Maspalomasin liikenneympyrään. Siellä olikin jyrkkä alamäki väkeä jo sakeanaan, toiset menossa, toiset jo tulossa.

Suomen kieli kuului ylimpänä, tutut moikkasivat toisiaan. Vai eikö me vain tunnistettu ruotsia ja saksaa? Oman kielen kuulee aina, kaikkien kielten sekamelskastakin.

Hentoinen, kaunis Anneli tuli vastaan punaisessa sadetakissaan ja lainalenkkareissaan, 80 v.  Flamenco ja etelän aurinkoko hänet on nuorena pitänyt? Euroja piti päästä tuhlaamaan, sadetta uhmaten. Eurot polttelivat meidän kaikkien taskunpohjia. Kaksi muodikasta kaulahuivia, 9 €, vyö, 5 €. Ostaa pitää, kun halvalla saa. Ja kun kuuro iskee niskaan, hallista löytyy lämmin kolkka, saksalaisten kojusta valtavat, mausteiset lihapullat á 1 € ja olutta. Oluttapa tietenkin.

Voi elämän kevät, täällä sitä ollaan! Airi on joka talvi, ei liikkumaan tottunut voi astmansa kanssa olla Suomen talvessa. Lämmin se on monella muullakin syynä lähtöön. Kuka on yhden, kuka kaksi kuukautta. Airi on viisi; kuuden kuukauden oleskelusta tulisi jo verovähennyksiä Suomessa, kannattaisiko harkita? Terveydenhoito on ilmaista tai sairaudenhoito oikeastaan ja lääkkeet. Ilmaisia nekin eläkeläiselle. Se, joka pelkää vieraita kieliä tai kulttuureita, voi olla huoleti, koko aika vierähtää mukavasti oman kortteerin, Pink Ladyn terassin, tanssivan, hehtaarin kokoisen Apilaniityn sekä Hel-Sinki - nimisen yökerhon välillä ja suomella pärjää. Tarjoilijatkin ovat suomenkielisiä, tietty. Ainoastaan Pink Ladyn vikkelä, taskukokoinen omistaja, José, on alkuperäisiä. Mutta häntä ei lasketa, hänhän on ominut kaikki ladyt morsiamikseen ja osaa kyllä kotitarpeiksi suomea hänkin. Jos uskaltautuu tältä Kontulankaareksi ristityltä kadunpätkältä kauemmaksi, Mummolan muussi on takuuvarmaa tuttua juttua ja Saunan terassilla voi nautiskella iltapäiväkahvin kanssa kotimaiset korvapuustit suoraan uunista. Baari Iskelmän ovella myy Frederik tuulipusakassaan lippuja illan esitykseen.

Apilaniityn tiskillä ryystää drikkiään Irma, punaisessa tukassa on vaaleita raitoja, peffa pursuaa jakkaran yli ja rintaliivit ovat kokoa F. Vaalea nimismiehenkiharainen herra tulee pyytämään tangoon, supatellen, josko huomenna dyyneille, siellä olisi mukavaa nähtävää, siellä nakurannan puolella. Ritva katselee kateellisena. Hänellä on vaalea pörröinen tukka ja punaiset huulet, kyllä hänellekin ottajia riittää. "Sinut armaani noudan...", kaikuu kovaäänisistä.

Kaikki tuntevat toisensa, Hirvensalmen porukka istuu jo toista viikkoa Pink Ladyn terassilla. Punalippalakkisen nenä punottaa, auringosta varmaan. Onhan täällä toki sateettomiakin päiviä, enimmäkseen niitä. Taitaa napakin punottaa, se vilkkuu pinkeän paidan nappien väleistä. Osa hirvensalmelaisista ei päässyt tänä vuonna kuin kolmeksi viikoksi.

Minulle esitellään paikat, Airi ja naapurin kaveri vievät niin ettei perässä meinaa pysyä. Viikko on lyhyt aika, paljon on nähtävää. Kympin  (10 €) retkelle kannattaa lähteä, näkee koko saaren. Korkealta näköalapaikalta saa ostaa hyvää kotitekoista vuohenjuustoa (Pieterille viemisiksi) ja sieltä näkee Teneriffan mahtavalle Teidelle saakka. Ja pääsee rommitehtaalle, jossa ruotsalaiset ovat vallottaneet baaritiskin ja kaatavat kaksi käsin erilaisia alkoholijuomia kurkkuunsa. Me raittiit suomalaiset paheksutaan kovin ja nautitaan tyylikkäästi ainoastaan muutama. Ihan maun vuoksi. Mikä aromi? Mitä vuosikertaa? (Vai oliko se nyt vaan viineistä se?).

Ei mennä Mummolaan syömään, ei Pikkukuppilaan, eikä taatusti Ryysyrantaan. Me mennään kiinalais-thaimaalaiseen superbuffettiin. Nam. Nautiskellaan kaikessa rauhassa, otetaan pullo punaviiniäkin. Katsellaan rantakissojen leikkejä pleksin läpi, ihaillaan puolikuuta, joka roikkuu alaspäin. Täällä etelässähän kuukin käyttäytyy erilailla. Ja tähdet ovat toista maata. Lasku on 33 €, siis yhteensä.

Täällä riittää elämiseen pienikin eläke. Ja ei tarvitse olla yksin, jos ei halua. Joka päivä voi lähteä ulos, aina on jossain kaveri. Kasbah ostarin keskustorilla tanssitaan joka ilta. Eläkeläistanssit. Ei tarvitse lähteä Tallinnan laivalle. Mitenkä sitä Irma lähtisi kotoaan siellä Pohjois-Savon maalaistaajamassa? Minnekä sitä nyt muka menisi? Ei kapakkaan ainakaan, ei talvitöppösissä ja villapalttoossa. Mitä ne naapuritkin...? Eikä voisi Ritva esiintyä nätissä vaaleansinisessä farkkumekossaan. Ja mihin sitä nyt hänkään siitä, siellä vain kaksiossaan murjottaisi ja tuijottaisi Salkkareita TV:stä! Kyllä täällä on hyvä, elämä saa jollakin tavalla ihan uudet ulottuvuudet. Arkikin maistuu elämältä. Siihen tulee syke, siihen tulee mahdollisuus.

Naapurin kaveri lukee kirjoja, sitäkin voi tehdä. Ihan kaikessa rauhassa. Ja sitten voi tekstittää Airille "Mitenkä se olis pienten näkäräisten kanssa? Tuutko partsalle seuraks?", tai sovitaan porukalla, että tänään reippaillaan, mennään vuorille patkoimaan.Eväät reppuun ja menoks.

Kanarialintujen talvi. Kesäksi ne taas lentävät Pohjolaan.

Uusi aika, Pekka-poika vai Sauli-setä?

Keskiviikko 25.1.2012

Miltei ennen kuin vaalitulos oli julkistettu alkoi jo se kirjoittelu. Minulla on aloitussivuna suomi24, siellä ne kansan syvät rivit laukovat absoluuttisia totuuksiaan ja järkähtämättömiä mielipiteitään. Vanhan kunnon Kansanradio sentään vähän pakottaa siivoamaan suutaan, mutta nimetön nettikirjoittelu ei.  

Suomi24:n mielipiteiden mukaan presidenttikilvassa näyttää olevan pääasia, mitä tapahtuu makuuhuoneessa. Sanoja ei säästellä, oikeassa ollaan. Hävetä saadaan, jos tulee sellainen pressa. Jotkut taas häpeävät silmät päästään jos tulee tällainen pressa.

Jokainen on mielestään oikeassa. Niinhän minäkin olen. Minulle homous on vain ihan kiva juttu, jos se asianomaisistakin on kivaa. Ja jos se on jonkun mielestä faktoista huolimatta opittua, niin sittenhän on, ei häiritse mitenkään. Itsekin olen sitä mieltä, että naiset ymmärtävät naisia parhaiten, joten olisikohan minussakin potentiaalia? No ei ole, miehet on yleensä rasittavia, mutta silti niin ihania. (Pieter on maalla, ihan kiva olla yksin kotona, mutta vielä kivempi on, kun se tulee kotiin!). 

Mitenkä ne sänkykammariasiat luistavat näillä kaikilla paheksujilla? Ettei vain harrastettais jotain kummallisuuksia, pornofilmejä, kumiasuja? Naapurin rouva tai herra ajatuksissa? Tai ehkä postinkantaja. Mutta sehän ei mitään, jos kode siinä pimeässä peiton alla on oikeaa sukupuolta vaikkei olisi ollenkaan oikea henkilö. Jos se on vaikka se oma puoliso, josta olisi halunnut hankkiutua eroon jo monta lasta sitten tai ehkäpä tällä kertaa siinä äheltää se syrjähyppy, jonka nimeä ei edes ole muistanut kysyä. Mutta sukupuoli -niin ja kansallisuus- se sillä kuitenkin on se oikea. Silloinhan kaikki on hyvin, eikö?

Tapasin juuri pikkupojan, joka oli pukeutunut prinsessaksi. Hän oli suloinen. Mikähän hänestä tulee isona? Siskoltako hän on oppinut tykkäämään prinsessaleikeistä?

Mielipiteitä saa olla, mutta kun niitä roiskitaan karkeuksien myötä mielipidepalstoille, niin silloin vasta saakin hävetä suomalaisuuttaan. Tämäkö on  sitä oikeaa suomalaisuutta? Onvatko nämä niitä Peräkylän Teboililla istuskelevia korpiparlamentaarikkoja vaiko pyöriään rassailevia tatskakavereita lävityksillä koristeltuine pimuineen. Vai ketä nämä oikein ovat? Kilttejä perheenisiä ja äitejä, valintatalon kassoja ja varastomiehiä? Poliiseja ja opettajia, hoitajia, kampaajia, maalareita ja torikauppiaita? Ne, jotka häpeävät Pekkaa ja kauhistelevat v****jen säestyksellä Pekan ulkomaalaista puolisoa, tutkinnon puuttumista ja puolison ammattia? Tai sitä Saulin nuorta, eteeristä vaimoa.

Pekka-poika ja Sauli-setä. Pekka on poika vielä 10 vuodenkin päästä ja Sauli oli setä jo syntyessään. Kumpi hyvänsä pärjää presidenttinä, ei siinä mitään. Mutta minulle Pekka on se oikea. MInä olisin ylpeä, jos Suomi olisi jälleen kerran edelläkävijä, osoittaisi ennakkoluulottomuutensa  (v***n änkyröistä huolimatta) asiassa, jonka pitäisi olla jokaisen yksityinen juttu. Näyttäisi maailmalle, että rakkaus on tärkeä, ei se, miten ja mihin  kukin sen kohdistaa.

En minä homouden takia tietenkään Pekkaa äänestä, en myöskään vihreyden (vaikka se aatesuuntana sinänsä onkin ok). Äänestän häntä, kun hän katsoo suoraan minua, kun kuuntelee ja puhuu, äänestän häntä, koska häneltä saa suoran ja asiantuntevan vastauksen. Äänestän häntä, koska uskon, ettei hän taktikoi tai peittele, eikä hänen kaapissaan ole luurankoja. Äänestän häntä, koska hän ei korosta itseään eikä mollaa toisia. Siinä meillä olisi oiva presidentti.

Viisi tähteä

Jos sitä lukee itsensä intelluelleihin, niin kuuluu kai sanoa, että en katso tv:tä, enintään (tai oliko se nyt enintäin vaiko peräti enin täin? - Kumpikin on oikein, toinen vain kirjoitetaan yhteen, sanoi kielitoimisto) ajankohtaisohjelmat ja jotkut dokumentit (EI MISSÄÄN nimessä 4D tai 5D, ne on friikkejä, outoja, kummajaisia...tai jos sentään, jospa ihan vähän tirkistäis...), niin ja tietenkin Teeman leffat.

Mutta minäpä katson vähän sitä sun tätä. Leffoja kuitenkin etupäässä.

NYT-liitteen elokuvakriitikko on vaihtunut. En muista, kuka/ketkä oli ennen, enkä senkään vertaa sitä, kuka on nykyinen.

Mutta kyllä tuntuu, että jos leffa on tehty vuonna -80 ja sitä ennen, se saa aika usein neljä, jopa viisi tähteä. Aiemminkin oli näin, kaikki mustavalkoiset,  Niskavuoren emännästä  Viikko, pari sitten, kun uusi kriitikko oli juuri astunut tehtäväänsä sai Alien 3 peräti 5 tähteä (viisi). Elokuvaa hehkutettiin klassikoksi. Katsoin sen ihan noiden tähtien takia. Odottelin klo 1.30:een, että jotain vastinetta ilmaantuisi tähdille . Ilmaantui vain limaisia irvisteleviä hirviöitä, ilman yhtään mitään motiivia hyökätä ja tuhota. Ilmaantui kauhistelevia ihmisiä, lapsikin, joka ei näyttänyt enää hetken päästä olevan millänsäkään, että vanhemmat ja veli oli tulleet tuon olennon popsimiksi. Sigourney Weaver oli sama jäntevä itsenä, kinasteli jonkun byrokraattihepun kanssa, joka sitten taidettiin singota avaruuteen jonkun perinteisen oooouuuaaaahhhhh:in saattelemana. Viisi tähteä? Klassikko, ou jeah!

Tänään valisin hömppää ( Terminator, v. 84, neljä - 4 - tähteä, ei todellakaan kiinnostanut.  Jerry Maguire, 3 tähteä, oli nähty jo pariin  kertaan): TV5:ltä Rakastunut bestman. Peräti 2 tähteä. Noh, tässä minun arvioni: varsin amerikkalainen ihmissuhdedraama: poika rakastaa, ei vaan tiedä sitä. Tyttökin ilmeisesti rakastaa, mutta on kai päästänsä sekaisin... Mutta sitten: amerikkalainen tyttö oli menossa naimisiin Skotlannissa. Huhhuh sellaista asetelmaa! Mutta jos olisi mennyt naimisiin Ghanassa, ei olisi voitu tehdä tällaista filmiä. Annetaan ymmärtää (tekemättä silti pilkkaa), miten erilaisia ovatkaan skottilaiset/ghanalaiset perinteet. Kun kuitenkin on kyseessä sivistynyt (?!) valkoinen maailma, voidaan tehdä hyväntahtoista halvallapanoa vähän kaikesta kansallisesta (vrt saappaanheitto ja vaimonkanto). Ja lopulta ne Häät, Ne Ainoat Oikeat, tapahtuvat New Yorkilaisen pilvenpiirtäjän kattoterassilla.

Miksi ei kriitikko avaisi meidän silmiämme hiukkasen näkemään sitä, mitä ohjaaja (en tiedostanut, oliko tiimissä mukana Sidney Pollack, joka jopa näytteli filmissä) ehkä on tarkoittanut: me kaikki olemme rasisteja, meille kelpaa vain meidän oma systeemimme, se on se Oikea.

Edellinen kriitikkokin jakeli niitä tähtiään joskus miten sattuu. Mieleen jäi yksi filmi (nimi on vaipunut unholaan): Richard Gere osaavana ja pätevänä perheenisänä, ammattina juutalaisuuden opettaminen yliopistossa, valmentaa perheen tytärtä tavauskilpailuihin, Juliette Binoche turhautuneena ätinä. Kaksi tähteä! Kriitikko sanoo, että äiti ei kestä tyttären valmentamista. Vai mitä se nyt sanoi. Mutta filmi olisi omasta mielestäni ansainnut 4, ellei peräti 5 tähteä. Hieno kuvaus perheen sisäisestä dynamiikasta, tuttua olemista varmaan monille. Yksi on niin ylivoimainen, osaa ja tietää kaiken, vaatii muilta, mutta myös itseltään. Ei koskaan vähättele toisia, enintään huomaamattaan, ei kuitenkaan näe läheisen uupumista sen oman loistonsa sokaisemana. Ja pikku tytär sitten, joka yhtäkkiä tajuaa, mitä on vialla, mitä pitää tehdä.

Katsooks nää kriitikot aina ne kaikki viikon elokuvat? Siinäpä onkin vasta puuhaa! Jos tähtiä jakava henkilö olisi empaattinen, hän ehkä osaisi paneutua monenlaisen katsojan sielunmaisemaan ja tähdet olisivat paremmin kohdallaan. Hm... subjektiivistahan se arvostelu aina on. Jospa sitten riittäisikin pelkkä kuvaus filmin sisällöstä? Onhan jollekin ruudussa rymistely ja pauke  juuri se oikea, pizzan mussutusta ja juustonaksujen rapinaa  säestävä raina, toinen taas liihottaa sfääreihin pysähtyneen, parinsadan vuoden takaista tunnelmaa  ja pidätettyjä tunteita henkivän otoksen myötä.

Smooltoolkkia ja syntyjä syviä

Lauantai 31.12.2011 klo 1:27

On se jännä, miten joidenkin ihmisten kanssa löytyy jutunjuurta loputtomasti, tuntuu, että voi puhua mistä vaan. Pikkuaiheita, isoja aiheita, ei tarvitse edes lukea päivän aviisia avuksi.

Tämänkin päivän Hesarista kun voisi poimia small talk-aineistoa mielinmäärin: Tapani-myrsky ja sähköyhtiöiden vastuu, Op-Pohjolan johtajien osingot, ilotulitteiden vaarat ja eurojen syytämiset taivaalle, Somalian kauheudet, Paavon ja muiden Paavojen kampanjat, kansalaisaloite ja silleen. Tai voisi vaikka briljeerata sillä, että tietää Transnistrian uuden presidentin astuneen juuri virkaansa.

Jos sanot, että mitä niistä kannattaa jauhaa, ihan tarpeeksi jo on kuultu, olet väärässä.

Ensinnäkin aiheesta toiseen ja kolmanteen mennään mukavasti ketjuttamalla: Oli ennen Onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä, maitopyörästä pytikkä... Ja toisekseen SINUNKIN mielipiteesi on tärkeä, se voi tuoda asian tarkasteluun uuden näkökulman, minä viisastun, sinä viisastut minun kommenteistani ja taas päästään eteenpäin. Pikkupuheista voi jopa aiheutua, että mietit ja pohdit, KÄYTÄT AIVOJASI. Kuulostaako houkuttelevalta? (Aivojen käyttämättömyys saattaa johtaa varhaiseen/-sempaan dementiaan...)

Jos sanoit, ettei kannata jauhaa, olet varmaankin arka ja vetäytyvä, pelkäät, että sinun mielipiteelläsi ei ole väliä, et uskalla avata suutasi, arvostelu saa kätesi jä äänesi tärisemään ja värisemään jo etukäteen.

Miksi koulussa ei opeteta small talkia? Jo ihan alaluokilta lähtien. Nyt sieltä tulee hiljaisia nynnyjä tai suulaita besserwissereitä (sosiaalisesta taustasta, älykkyydestä, geeneistä tai mistä sitten lie johtuen), jotka kävelevät edellisten yli edes näkemättä heitä. Näillä sitten on mielipide kaikesta ja kanssaihmiset ehkä joutuvat aiheestakin pohtimaan, että mitä se tuokin tuossa koko ajan höpöttää, onko nyt mitään itua taas tuostakin asiasta päätään aukoa?

Minusta kuitenkin nämä höpöttäjät ovat kivempia kuin perässä laahattavat nynneröt, joista ei saa sanan sanaa puristettua. Itsekin olen ujo, mutta yritän esiintyä sosiaalisesti. Silti on myönnettävä, että jonkun kanssa ajatukset kaikkoavat, ei yksinkertaisesti ole muuta sanottavaa kuin "mitäs kuuluu?", johon toisellakaan ei ole sen omaperäisempää vastausta tarjolla kuin "Ihan hyvää, kiitos."

Olin juuri entisen työpaikkani tilaisuudessa ja muutamien ihmisten kanssa oli hetkessä käynnissä syvällinen keskustelu, ihan kuin menneinä vuosina. Niin helppo puhua ja kuunnella! Toisten kanssa taas heitettiin huulta mutta joidenkin kanssa taas ei kenttää oikein löytynyt. Yhteydet pätkivät, niinkuin ennenkin.

Olen taipuvainen uskomaan, että tietyt horoskooppimerkit eivät tule juttuun keskenään. Niin, saa kyllä nauraa, mutta tästä minulla on kokemusperäistä tietoa. Pitäisiköhän ihan tehdä tilastoa...

Eräs ystäväni on alkanut tapailla mukavaa kaveria -seikkailijat älkööt vaivautuko-linjalla. Nyt tämä naisihminen kuitenkin tuskailee, että "kun se ei innostu mistään aiheesta puhumaan, ei tartu, vaikka kuinka syöttäisi." Ei osaa luonnostaan, eikä ole opetettu. Koulu, apuun! Tulevien polvien on osattava olla avoimia maailmalle. Opettajat, tarjotkaa itsetunnon vahvistamisopetusta, esiintymisopetusta!

Kun itse pidin vuosia sitten esiintymistaidon kursseja, harjoittelimme small talkia. Kyllä sitä voi harjoitella, eikä se ole turhaa. Samalla tavalla voisi varmasti pitemmillä kurseilla harjoitella syvällisempiäkin aiheita, perustelemaan, kysymään, pohtimaan. Eikä niiden aiheiden silti tarvitse olla raskaita ja synkkiä, voihan puhua vaikka Idolsien tai X-Factorin ideologiasta ja esiintyjien kyvyistä ja elämän mutoksista, elokuvien merkityksestä nykyihmisille, uskontojen ja median vaikutuksesta, mistä vaan. Toimintaterapiasta, dementiasta, liikunnan tärkeydestä, maailmanlopun ennustuksista, viitamiineista...

Voidaan me hiljaakin olla. Ja pitääkin. Ollaan joskus yhdessäkin hiljaa, eihän sitä kaiken aikaa tarvitse pälättää. Kohtuus kaikessa. Mutta ainainen yksin mököttäminen ja sosiaalisten tilanteiden pelko pitää kyllä saada aisoihin, se on ahdistavaa ja supistaa elämää, pakottaa sen kapeaksi ja ontoksi.

Jumittaa, voi peee!

Joulun jälkeen 2011

Sähköt sammuivat jo kello 15 ja nyt on jo liki puolen yön. Tässä sitä ollaan nyt sen puhtaan kaulan kanssa!

 Mut kun ei ollut TV:tä, eikä niitä ylähyllylle säilötyn Rummikubin sääntöjäkään muistettu, niinpä Pieter muutaman oluen jälkeen hiipi aikataulunsa mukaisesti tutulullaa ja Waya tietenkin seurasi isäntää tämän sängyn viereen, josta sitten myöhemmin murisisi minulle, uhkaavalle  sängynvaltaajalle.

Mutta minäpä nyt tässä, hieman monennemmen (onko suomea?) viinin jälkeen edelleen lueskelen kynttilän valossa kesäisiä naistenlehtiä. Voi, oivoi: lempiaiheitani: miten sitä ihminen on addikti, miten sitä jumiutuu!

Sähköt sammuivat jo kello 15 ja nyt on jo liki puolen yön. Tässä sitä ollaan nyt sen puhtaan kaulan kanssa!

 Mut kun ei ollut TV:tä, eikä niitä ylähyllylle säilötyn Rummikubin sääntöjäkään muistettu, niinpä Pieter muutaman oluen jälkeen hiipi aikataulunsa mukaisesti tutulullaa ja Waya tietenkin seurasi isäntää tämän sängyn viereen, josta sitten myöhemmin murisisi minulle, uhkaavalle  sängynvaltaajalle.

Olin juuri tänään, ennen tätä sähkötöntä maailmanlopun tunnelmaa (läppäri vielä toimíi, puhelin ei, kuinka kauan löytyy virtaa...) taas kerran jumittunut siihen ikuiseen Älypään peliin. Spider-pasianssiin, josta ei pääse eroon. Kun sen sijaan, että siinä olis lopeta-näppäin, siinä on näppäin, josta pelaat vielä kerran. Ja vielä ja vielä ja vielä...

Ei, ei se ole rahapeli. Mutta ei se nyt ole tässä tärkeintä. Vaan tärkeintä on koukuttaminen. Koukuttuminen. No, onhan se parempaa kuin hakea lohtua syömisestä. Naistenlehdet olivat pullollaan tätä, lohtusyömisiä. Miten pääset irti, tunnista syömisesi, tunnista pelaamisesi, tunnista juomisesi - kumma kun tuo lasi vuotaa, pitää nyt äkkiä käydä täyttämässä, ehkä se siitä turpoaa umpeen-... Siis tarkoitan, jos ei hakis lohtua syömisestä... tai juomisesta. Syöppö ja juoppo. Ja peluri.

Minä jään jumiin vähän kaikkeen, mutta en myönnä sitä. En kerro kellekään, mutta se vain on niin, että ajatus alkaa kiertää, aina vaan samaa rataa. Uuden kirjan hahmot vaativat päästä näytille. Uni ei tule. Jääkaapille on muodostunut lattiaan jo ura, tai ehkä paremminkin pakastimelle - jäätelö, rakkaani, ilman sinua kuolen varmaan - ja jos on päässyt loppumaan, niin korvikkeena ovat pähkinät ja kuivahedelmät (muka terveelliset karkit, hah!).

Mistä löytää tasapaino! Läsnäolon voima! Echart Tolle, hoi, tänne tänne! Ja missä piileksit Anthony de Mello: Havahtuminen! Muuta minä en tarvitse, pitihän minun edes se muistaa: kertaus on opintojen äiti!

Jumittuminen, SEIS! 

Lapsuus pilalla

Lauantai 17.12.2011 klo 0:54

Ekaluokalla oleva lapsenlapseni uskoo vakaasti joulupukkiin. Edes luokkatoverien naureskelut eivät ole uskoa horjuttaneet eivätkä vanhempien julmansuorat paljastukset siitä, että se vanha valkoparta itse asiassa onkin vain satu-olento. Ei, poika on itse henkilökohtaisesti nähnyt joulupukin, tämä ei siis voi olla satu-olento.

Joo, mutta ne ovat olleet vain joulupukiksi pukeutuneita ihmisiä, on äiti valistanut. Aivan, monet matkivat Joulupukkia ja haluavat esiintyä joulun aikaan muka pukkina, sanoo poika.

Niinpä Joulupukki voi toteuttaa kaikki toiveet. Joulupukki tuo ihan varmasti myös sen Lego-Joulukalenterin, jota äiti ei ostanut ajoissa ja sitten se olikin kaupoista loppu. KAIKILLA luokkatovereilla on ainakin yksi lego-joulukalenteri, niitä kun on jopa kahta eri sorttia tänä jouluna. Lapsenlapsiparallani on vain Hesarista leikattu typerä joulukaleteri ja joku vaivainen Muumi-kuvakalenteri. Jää hirveät traumat, se on lapsuus pilalla!

On sitten juostu hiki hatussa ympäri kauppoja, joka paikassa myyjät sanoo yhteen ääneen: Ee-ei, ei niitä ole enää ollut aikoihin! Olisi pitänyt olla sukkela, ne menee heti. Huuto.netissä kuulema lego-kalenteria myydään pöyristyttävään hintaan. Joku on nähtävästi trokannut useamman ja tekee nyt bisnestä. - Isoäiti (ei se Punahilkan, vaan minä) hoksasi kuitenkin katsoa netistä, hakusanalla lego-joulukalenteri tuli varmaan satatuhatta osumaa ja kun pääsin google-haussani sivulle 3, sieltä ilmesty NetAnttila, josta saatoin tilata lego-cityjoulukalenterin ihan tuosta vaan. Lapsenlapsen joulu ja lapsuus on pelastettu! Hallelujaa ja jippii, Joulupukki siis ON olemassa.

Jo varhaislapsuudessa sosiaalinen paine on valtava, pitää olla sitä ja pitää olla tätä. Ei riitä vaarin veistämä puujuna tai mummin ompelema nalle, eihän sellaiset nyt... Eikä me voida enää vanhoja aikoja takaisin saada, markkinat on jyränneet meitin armottomasti. On My Little Pony, on Hello Kitty ja Toy Storyn hahmot ja Cars. Legotkaan ei ole enää viattomia palikoita, vaan niissäkin on sarjoja jokalähtöön: Star Wars, Harry Potter, Indiana Jones, Ninjago, City ja mitä lie. Ei voi ikäihminen enää kärryillä pysyä, ei voi.

Lasten elokuvia tuotetaan kiihtyvällä vauhdilla ja niiden seuraksi pläjäytetään kunnon annokset oheistuotteita, leluja ja pelejä, musiikkia ja sarjakuvia. Ihan mitä vaan, pääasia että roinaa on tarjolla ja sitä myös  ostetaan. Tai jokin tuote poikii sarjakuvat ja elokuvat.

Varjele sitä ressukkaa, jonka vanhemmat ovat niin pihejä (köyhiä tai periaatteellisia), etteivät näitä kamoja lapsukaisilleen hanki. Lapsukaiset istuvat huoneissaan hautautuneina tavaravuoreen, mutta hyvin sinne vielä mahtuu se jokin uusi, Se Uusin ja Välttämättömin, jota Ilman Ei Voi Olla.

Hammaslääkärissä lueskelin hiljattain viimekesäistä naistenlehteä. Siinä Elton John ja puolisonsa David Furnish esittelivät puolivuotiasta babyaan, joka oli tuotettu kohdunvuokrausmenetelmällä. David kertoi elämänsä mullistuneen täysin, kun hän tapasi Eltonin (jo 18 vuotta sitten). Elton on RIKAS ja elää leveästi. Mutta lapsen he aikovat hemmotella rakkaudella eikä tavaroilla.

Oikeaa puhetta.

PS. Legojen kunniaksi on sanottava, että vaikka se entisaikojen yksinkertaisuus ja mielikuvitusta kasvattava koruton palikka-tyyppi on jo ihan vintagea, tarjoavat nämä uudetkin aikamoisia mahdollisuuksia pikku insinööreille ja taiteilijoille: rakennelmia voi tehdä monella eri tavalla, kaikki sopii kaikkeen ja luovuuden rajoilla ei ole kattoa.

PS 2: APRILLIA, NetAnttilan lupaus olikin vain markkinakikka: tilaa meiltä kalenteri ja tilaa samalla jotain muutakin... Sitten ilmoitammekin, että kalenterit ovat valitettavasti loppu, oli jäänyt vain roikkuman sivuillemme. Pahoittelemme.

Se on sitten se lapsuus pilalla. Tästä alkaa aikuisten julma maailma.

Millä oikeudella minä...

Torstai 8.12.2011 klo 0:26

Katseltiin porukalla itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Ruoat oli hyvät ja viini virtasi. Huulet lensi: herrajjestas, mikä luomus! Merkillinen peräpussi, ja tolla, kattokaa, niin on siin takatissit tyrkyllä. Väri-yhdistelmä, voi jeesus, antakaa mun kaikki kestää, aaah, onko toi Jenni, toi, jolla on tukka ihan litteenä jakauksella, mut sehän on upee, UPEE!!!

Ja siinä on Jani, voi duudeli sentään... Ja sit Pekka ja sen iiiihana pupunen...

Pähkäilin siinä taas mielessäni, miten onnellinen olen, että voin tässä vapaassa maassa huolettomana eläkeläisenä katsella isosta taulutv:stä Linnan juhlia. Ilman kateutta siitä, että kutsu jäi tänäkin vuonna saapumatta, osaani tyytyväisenä. Minulla on kaikki hyvin, ystävät ympärillä, viinilasi käden ulottuvilla.

Ympärillä ei pauku, ulkona saa liikkua auringonlaskun jälkeenkin, lapseni todennäkäisesti eivät kuole luoteihin tai poliisin pamputukseen jossain hämärässä luolassa. Vapaa maa. Isien meille lunastama. Veteraaneille annan aina sen viimeisen euroni.

MUTTA: mikä oikeus minulla on tähän maahan, tähän ylemmyyden tunteeseen? Kuka antoi minulle tämän maan? Millä oikeudella voin vaatia tätä maata omakseni? Minähän vain SATUIN syntymään valkoisille vanhemmille Suomeen, Helsinkiin, Hesperiankadulle. Mitäs JOS olisinkin syntynyt Somaliaan, Mogadishuun, mustille vanhemmille? Mitä jos? Sodan kynsistä paeten olisin henkeni kaupalla joutunut lähtemään, jättämään oman maani. Minut olisi lähetetty Suomeen, vapaaseen, rauhalliseen maailman kolkkaan. Paratiisiin, - joka osoittautuukin monin tavoin viileäksi paikaksi (englanniksi chilly, ei cool). 

Minä olen aina ollut vapaan maan kansalainen, rauhallisen, tasa-arvoisen maan autuas asukas. Lottovoittaja.  Millä oikeudella voin siis nyt vaatia, että te muut - te ULKOPUOLISET - pysykää te vain poissa!!!

Ja keitä ovat oikeastaan ne ulkopuoliset? Nämä somalitko vain? Hollantilainen mieheni? Talossamme asuva nuori muslimipariskunta? Talossamme asuva nuori japanilainen pariskunta?

Mielessä on pyörinyt elokuva "Piiat". Samaan syssyyn tuli tv:stä elokuva "Glory". Molemmat filmit panee syvästi häpeämään, miettimään mitä me on tehty erivärisille kanssaihmisillemme. Eikä niin kauan sitten. Itse asiassa eilen ja tänäänkin vielä. Tänäänkin!!! Että ihmisen ihon väri- Luojan luoma - voisi olla yhtään millään tavalla merkittävä?

Moni väittää, ettei ole rasisti. Minäkin. Silti saan kasvattaa itseäni koko ajan, aktiivisesti ajaa tiehensä sopimattomia ajatuksia. Pohtia, katsonko tuota mustaa poikaa vinoon siksi, että se käyttäytyy röyhkeästi vai siksi, että se on sieltä S:llä alkavasta maasta? Ihonvärin ja vaatetuksen takiako vilkaisen halveksivasti kaapuun verhoutunutta naista, joka vaivalloisesti raahaa villiä poikaansa ja huivipäistä pikkutytärtään rennosti astelevan, lököhousuisen miehensä perässä. Myönnettävä on, että myös romanikerjäläinen aseman edustalla ottaa aivoon. Omia ajatuksiani ja asenteitani häveten sujautan sitten euron kerjuukuppiin. Teeskentelevä ele, tekopyhä. Eihän kurjuutta poisteta rahaa antamalla, töihin siitä, töihin töihin! Kerjätä nyt työkseen! - Pukeutua nyt kaapuun, vielä tuollaiseen rumaan ruskeaan ja laittaa 6-vuotiaalle hankala, hiukset peittävä huivi!

Syytä kerrakseen tässä tuhahdella. Eikö?

Mutta ottaahan se päähän se valkoinen poikakin, luuseri, joka kulkee jopa kesähelteellä pipo päässä ja housut roikkuen niin, että pyllynvako näkyy. Ottaa päähän ainakin yhtä paljon kuin vanhempiamme aikoinaan elvislantio ja beatlestukka. - Erilaisuus ottaa päähän. Kaikkien kuuluu olla samasta muotista, parempi kyllä käy, kunhan ei ole liian ollakseen. Ja minä tietenkin määrään, mikä on normaali ja missä ne rajat kulkee.

Samalla kuitenkin mietin, miksi se on ihmiskunnan historiassa aina uudelleen todistettu, että erilaisuus ja outous herättää negatiivisia tunteita, pelkoa, puolustusasennetta. Hindut on hihhuleita, nehän joogaa ja huutelee jotain hare-khrisnaa, japanilaiset kulkee laumoissa kameroineen, nuoremmat, varsinkin tytöt, hihittelevät pidäkkeettä joka paikassa, intialaiset pukeutuu kummalliseen, jalkojen välissä roikkuvaan housu-hame yhdistelmään ja menee uimaan saastaiseen Ganges-virtaan. Hölmöt, lapsikinhan sen näkee, että sieltä saa hivin ja tuperkkelin. Juutalaiset kasvattaa korkkiruuvikiharat lierihattunsa alle. Odottavat messiasta, vaikka sehän jo kävi täällä pari tuhatta vuotta sitten. Mustilla ei-muslimeilla on omat tapansa, se veltto, ylimielinen kävelytyyli, perua varmaan niiltä 80-luvun Amerikan Mustilta Panttereilta, sieltä tulevat kaiken maailman räppärit ja breik-tanssijat. 

Mitä sitten? Miksi ei saisi olla? Jokainen olkoon sellainen kuin on, tuntekoon olonsa kotoisaksi niinkuin haluaa ja missä haluaa. Ollaanko me kalkkinaamaiset  länsimaalaiset jotenkin parempia? Nämä suomalaiset pottunenät, takametsien punaniskat, nämäkö nyt on niitä ihmiskunnan valioita, ainoita oikeita, sivistyneitä supermiehiä ja -naisia? Niitä, joilla vain on oikeus tähän maahan, isiltä perittyyn. Niitä, jotka eivät kattele homojen tanssimista. Nämä ihmiset, me siis, olemme se ainoa ja oikea porukka. Muiden suhteen on oltava tarkkana, vähintäänkin kyseenalaista sakkia...

Fundamentalistit ovat vaarallisia, olipa kyse mistä hyvänsä joukosta. He eivät ajattele omilla aivoillaan, vaan ovat laumaeläimiä. Nekin, jotka yksinäisinä väsäävät satojen kilojen pommia jossain norjalaistilan tallissa lukkojen takana. Nekin ovat laumaeläimiä, netistä on löytynyt sopiva maailmanlaajuinen yhteisö, jonka kirjoittelusta imetään polttoainetta vinoutuneelle sielulle.

Erilaisuuden sietämisen ongelma ei varmasti koskaan poistu. Ainoa, mitä voin tehdä, on kasvattaa tietoisesti omaa sietokykyäni.

Viimeiset elonpäivät

Kävin tänään Turussa Portsakodissa äitiä katsomassa. Käynnit ovat harvassa, kerran pari kuussa. Espoosta on pitkä matka ja vielä pitempi Heinävedeltä, silloin kun olemme siellä. Mutta käy siellä jokunen muukin ja sitten SPR:n ystäväpalvelusta eräs rouva. Soitin Punaiseen Ristiin, kun lähdettiin Turusta syksyllä 2009 ja löytyihän sieltä joku, joka jaksaa käydä juttelemassa äidille ja kuuntelemassa. Ihanaa, että löytyi. Äiti kun on puhelias.

Äiti (91v) on puhelias, puheet risteilevät täysin päättömästä pieniin mukaviin tarinoihin. Aikakaudet ovat sekaisin.Tänään oli kuulema Elsa-täti nyt asumassa "siinä koulussa". Elsa on kuollut jo vuosikymmeniä sitten. Omasta hääkuvastaan toisen aviomiehensä kanssa äiti ei tunnistanut kumpaakaan, naurahti vain, kun sanoin, että teillä ehti vielä olla aikamoiset seikkailut, sentään 15 vuotta! "Ajatella ja minä kun en muista mitään!" - Lapsuuskuvasta, jossa olivat äidinäiti sylissään äiti itse 2-vuotiaana - peukalo suussa - ja veljet Esko (Hunks-Eskon isä), Paavo ja Seppo ja mustavalkoinen koira, äiti tunnisti juuri sen koiran. "Ei kai se ole Hupi?" hän kysyi. Kuulema Hupi kävi just äsken tässä huoneessa pyörähtämässä, haukahtikin. Hupi-koira kylläkin meni koirien taivaaseen n. 85 vuotta sitten. Äiti oli itkien pyydellyt 5-vuotiaana: "Tule Hupi pois sieltä koirien taivaasta!" Mutta eihän se Hupi tullut  - ennenkuin nyt vasta.

Monet ihmisetkin tulevat äitiä katsomaan sieltä rajan takaa, niinpä kuolleet ja elävät menevät täysin sekaisin. Mutta hyvä niin. Ovat osastolla päättäneet, etteivät turhia lääkitse. Lääkkeitä vähennettiin ja katsottiin, millaiset ovat vaikutukset. Äidin kohdalla tulos näyttää onnistuneelta. Mitäpä noista hallusinaatioista on haittakaan, äitihän on positiivinen ja tyytyväinen. Juttelee siellä yksinään vierailleen.

Olen jo aiemmin sanonut, että mistä me tiedetään, miten paljon ne ovat hallusinaatioita, jos sitä ollaan jo puoliksi rajan takana. Jospa siellä on porukkaa, jota me vielä tiiviisti turpeessa kiinni olevat ei nähdä. Joskus sanon hänelle, että täällä ei ole ketään, ei ainakaan sellaista, jonka minä näkisin. Hän ei väitä vastaan. Sanoo, että on se kumma, hän näkee ihan selvästi tuossakin nuo tytöt ja tuossa taas ovat ne ja ne. "Ehkä se on unta vain, mutta ihan ovat elävän näköisiä!" Hän hymyilee nurkkaan päin ja vilkuttaakin vähän.

Meillä on ollut onni saada hänet sinne Portsakotiin ja onni on myös hänen tilansa. Ei käy aika pitkäksi vaikkei jaksa enää sängystä nousta.(Joskus tosin kertoo hypänneensä kaupungilla ihan väsyksiin asti.) Ei valita, kun kerran kaikki on hyvin. Jo aikoja sitten äiti lopetti surkuttelut väsymyksestään ja siitä, että on nyt näin vanha. Hän hyväksyi sen, että tämä on tilanne. Ei täällä kukaan ole ikuisesti. Ja nyt, kun hän kerran on vanha ja dementoinut, eikä pystyisi enää asumaan yksin, on ainoa vaihtoehto, ja hyvä sellainen, olla siellä hoidettavana. Amen.

Pieterin 96-vuotias äiti kaatui ja on yllättäen huonossa kunnossa. Tähän asti ei ole edes lääkitystä ollut. Pieter toivoo, että paranisi... Tuota, tuota, minä yritän sanoa, että onkohan se nyt ihan oikeanlainen toive. Eikö olisi parasta toivoa, että nukkuisi pois, hiljaa unessa. Meinaan, jos äiti itsekin toivoo jo pääsevänsä pois. Mutta se on se kuolema niin mystinen juttu, ei siitä sovi puhua, eikä sitä varsinkaan sovi toivoa!

Paljon kirjoitetaan vanhuudesta. Siitä ikävästä, tuskaisasta, loputtomasta odottamisesta, että jo pääsisi täältä kärsimästä! Eikö ihmisen elämä ole aina odottamista? Huomenna on paremmin, huomenna vielä tapahtuu ihme. Mutta entäs kun ymmärtää, että elämä on käytännössä jo eletty. Ei ole odotettavissa ihmettä, huominen on tätä päivää huonompi. Entä jos sen ajan joutuu elämään paikassa, jossa ei viihdy, joka ei tunnu kodilta, jossa ei kohdella arvokkaasti. Sellainen on monelle varmasti todellista totta. On laitoksia, joissa on huono hoito ja tyly kovakourainen käsittely. Uskoisin - voisin kuvitella - että silloin on osastolla huono henki. Väärät ihmiset väärässä työssä ja väärässä kokoonpanossa. Ehkä kiusataan ja panetellaan selän takana, mitä lieneekin. Hoitaja purkaa pahaa oloaan avuttomaan vanhukseen. Sellaisissa paikoissa jokaisella on paha olo, potilailla ja henkilökunnalla. Sitten on myös niitä vanhuksia, jotka vaikeroivat tunnista toiseen (miksi? Kipuja ei kellään kai ole, on nykyisin olemassa niin vahvat lopunajan lääkkeet siihen. Mutta jos ovatkin jotkut menneisyyden demonit vainoamassa? Mistä me tiedetään!), tai niitä, jotka makaavat ilmeettöminä  kasviksina. Omaisille raskasta.

Mutta Portsakodissa olen nähnyt työssä vain iloisia, reippaita ihmisiä. He jaksavat olla ystävällisiä ja kohdella arvokkaasti myös niitä kasviksia. Voi, kun SPR:stä löytyisi joku hyvä henki jokaiselle! Kannattaisi ainakin sinne soittaa ja kysellä.

Hipelöintiä

Lauantai 26.11.2011

Oletetaanko, että isä  Mitro on syventynyt liian perusteellisesti Decameroneensa vai haluaako hän kivaasti osoittaa, että mies täällä piilee kaavun ja selibaatin siimeksessä, ihan aito mies. Vai mikä ihme sitä hymyilevää pullukkaa oikein vaivaa?  Hengen miehiä, juppa juu. Niinkuin monet muutkin pappismiehet riippumatta uskonnosta ja lahkosta. Selibaatti, mikä keksintö! Vapaaehtoinen selibaatti, oikein vannottu sellainen. Ihan kuin ihminen siitä muuksi muuttuisi.

Jeesuksen oppien seuraajat ja sananjulistajat! Jeesuksestahan me ei oikeasti tiedetä mitään, tarinat vain kertovat ja nekin on satoja vuosia jälkikäteen muisteltuja ja oletettuja. Mutta kuka voisi kuvitella Jeesuksen kertomassa rivoja vitsejä tai laukomassa kommenttejaan naisten sääristä ja muista varustuksista?

Uskonto ja seksuaalisuus taitavatkin kulkea tiukasti käsikynkkää.  Mieli tekisi, ei sitä voi edes myöntää, tuokin houkuttaisi, pois se minusta, hui kauheeta, syntiä syntiä, anteeksi Jeesus, anteeksi Jumala, kadun kovasti, mutta taas paholainen toi SEN mieleen... huh, aika vetävän näköinen muija/uros, hitsi, sen kanssa varmaan olisi, miten sillä pompottaa, miten sillä pullottaa...Kielletty hedelmä, sehän se. Anteeksi anominen, pohjamudissa ryömiminen, armoa taivas! Ja taas... taas minä lankesin. 

Niin vaikeita asioita, ihmismieli ei taida pystyä käsittelemään uskontoa ja seksiä samassa paketissa. Paheiden ja hyveiden ikuinen taistelu.

Työelämässä sen huomasi. Joidenkin reviiri oli paljon pienempi kuin toisten, jotkut tuppasivat iholle. Joku tosi uskovainen kyllä pysytteli erossa viinan kiroista ja tanssin synnistä, mutta aina kun samalle suoralle eksyttiin, halata piti. Ja puristaa niin tiukkaan, ettei siinä henkeä saanut. Sehän ei ollut syntiä, eipä tietenkään. Vain modernin länsimaisen tavan mukaista kaverillisuutta, eurooppalaista halauskulttuuria. Ei siinä rintoja haluttu likistää, ne vain sattuivat olemaan vähän tiellä, rouva kun on niin muodokas. Vahingossa käsi myös taisi lipsahtaa pepun päälle. Ja nämä pienireviiriset eivät todellakaan tajunneet, että toisen reviiri olisi vaatinut isomman tilan. Eivätkä tajunneet, että jotakin toista sitä halusi halata ja toista taas ei. Elämääni on näitten lukuisien halaaja-ukkojen lisäksi osunut myös joku hipelöivä nainen: aina pitää olla hieromassa ja näpelöimässä.

Sanopa siinä sitten jotain. Et kai voi sanoa, että hetkinen, älä koske. Hetkinen, hieman etäämmäksi. Noloahan se on, vastapuoli huudahtaisi: "Mitäh, et kai sinä luule...? Nyt olet väärin ymmärtänyt!" Jonkun kerran kyllä ärsyynnyin tanssiessa sen verran, että sanoin suoraan, että tanssitaanpa vähän kauempana.

Ja ne roisit vitsit! Eikö sulla ole ollenkaan huumorintajua? Voi voi raukkaa. Vitsinkertojanhan se pitäisi tajuta, millainen vitsi, missä porukassa ja missä paikassa sopii. Mutta kuinka paljon onkaan ihmisiä, joilla ei valitettavasti ole tuntosarvia ollenkaan. Ei huomata eikä tiedosteta. Sopivuuden rajat, mitä ne sellaiset on? Olettamushan on, että mitä nolompi juttu, mitä enemmän ihmiset punastuu ja joutuu hämilleen, sitä paremmin onnistuin. Tästäkin riitti näyttöä rakkaassa työpaikassani takavuosina, kyllä kansa muistaa eräänkin herrahenkilön sieltä käytäviltä...

No juu. Katsotaanpa nyt, miten meppi Mitro ottaa onkeensa, löytyykö niitä tuntosarvia vastedes.

Sukulaiset on ihan pahin... tai sitten ihan ok

Sunnuntai 20.11.2011

Olin kutsuttu lapsenlapseni (tyttären pojan) synttäreille. Saapuessani  oli paikalla vasta kyseinen lapsi muutamine koulukavereineen. Kolme poikani lasta, jotka toin mukanani (poikani ex-avovaimo oli tuonut heidät luokseni edellisenä iltana), ryntäsivät innoissaan leikkeihin.  Sankari oli ehtinyt avata jo lukuisia saamiaan lego-paketteja. Jeeahh! Nyt tuli jokunen paketti lisää. Jeeaahh!! Paikalla oli myös synttärisankarin isä, siis ex-vävyni. Hänen kanssaan uppouduimme mielenkiintoisiin keskusteluihin.  Mieheni, lastenlasteni ukkipuoli, OPA:ksi hollantilaisittain nimetty, oli estynyt saapumasta paikalle.

Mutta synttäreillä oli paljon vieraita, mm siis ex-vävy - uusi mahdollinen vävy-ehdokas ei ole ihan vielä ehtinyt kuvioihin -, ex-mieheni, -uusi mieheni on mökillä uurastamassa -, ex-vävyn veli (sama isä ja äiti) uusimman vaimonsa kanssa, tämän edellistä edellinen vaimo uuden avomiehensä  ja tyttärensä kanssa (isä on edellä mainittu veli) , ex-vävyn velipuoli (siis eri isä, mutta yhteinen äiti) tyttärineen...

Synttärit olivat ihan laadukkaat. Nämä ex-ex-exien lapset ja lapsiehdokkaat tai -vaihdokkaat eivät olleet moksiskaan. Leikkivät piilosta ihan kuin silloin ennen.

Joku vuosi sitten kälyni, veljeni toinen vaimo raportoi veljeni tyttären häistä Ruotsissa: Oltiin paikalla minä ja morsiamen isä ja morsiamen äiti ja hänen uusi miehensä ja sulhasen isä ja äiti ja näiden eksät ja sisarusten eksät ja uudet ja näiden eksät ja uudet.

Niin ja nyt tämä kyseinen morisusparikin on jo eronnut ja ainakin osittain uudessa parisuhteessa...

Sopii olla sovussa. Maailma on muuttunut. Sopii olla sovussa, sillä tavoin saadaan paljon enemmän irti näistä ehtoisista ihmissuhteista. Ihminen ihmiselle, olitpa eksä tai ehdokas.

Sielun mittaaminen

Maanantai 14.11.2011

Viiskytluvulla suvun juhlissa meidät serkukset suljettiin armotta eri huoneeseen kuin aikuiset. He saivat siellä rauhassa supatella viisaita salaisuuksiaan (EVVK, voi kun olisimme silloin ymmärtäneet kommentoida noin hienosti!). Kerran siinä nahistellessamme äidin veljen perheen kirjastohuoneessa, varmaan koko koolla oli koko yhdeksän serkuksen kirjava lauma, poikkesi Paavo-eno kirjastoonsa.  Mahtoiko etsiä laajasta kokoelmastaan jotain todistuskappaletta viereisessä huoneessa käydyn keskustelun tueksi. Kysäisi siinä sitten ohimennen  lähimmältä ipanalta, kulmiaan kurtisten ja silmiin

tiukasti katsoen: "Jaa, että missäs se sielu oikein sijaitsee? Onko sillä silmälasit?"

Se nauratti meitä vekaroita. Ja ajattelutti. Ainakin minua. Sittemmin olen tiedostanut, että sitä sielun sijaintia on pohdittu monissa tiedemiespiireissäkin jo satoja vuosia. Viimeksi olin Studia Generaliassa yliopistolla kuuntelemassa alustuksia ja keskustelua tästä aiheesta. Otsikko oli "Onko todellisuus ainetta?"

Alustukset olivat mielenkiintoisia: asetettiin kysymyksiä ja kuultiin vastauksia sekä väittämiä vapaasta tahdosta, aivojen kemiasta, sielun olemuksesta. Filosofi Descartes lausui ja 1600-luvulla kuolemattoman totuuden "Ajattelen, siis olen". Vai oliko tämä totuus? Onko minulla siis sielu, joka ajattelee minussa? Ja tuntee koko kirjon edestä erilaisia tunteita. Sieluko se tuntee ikävää, surua, rakkautta, raivoa? Sieluko se liikuttaa molekyylejä, protoneita, saa välittäjäaineet aivoissa liikkeelle? Vai mikä? Jos aivot vaurioituvat, persoona muuttuu, aivojen aikaansaamat toiminnot muuttuvat riippuen mikä kohta on vaurioitunut. Mutta sielu kai on entisellään?

Vaikuttaako aivovaurio sieluun? Vaikuttavatko päihteet sieluun? Niinkuin eräs alustajista kertoi Mark Twainin ihmetelleen: "Jos minä olen humalassa, onko sielu selvinpäin?"

Miten sielun voisi mitata? Aineettoman? Ei kai aineeton voi ajatella, ehkä ajattelu onkin lopulta vain aivojen kemiaa. Todettiin, että ilman ainetta ei ole mitään. Sielu siis tarvitsee elävän ja tajuissaan olevan ihmisen tullakseen todennetuksi. Eräs takapenkkiläinen kysyi, viitaten ilmeisesti aiemmin syksyllä Teemalta tulleeseen sarjaan "Mielen valta" (saattoi otsikko olla hieman poikkeavakin): "Mitä, jos syntymäsokea leikkauksen aikana kuolee, aivokäyrä näyttää suoraa viivaa ja sitten hänet saadaankin elvuytettyä, niin kuinka voi olla mahdollista, että hän on sinä aikana nähnyt kaiken mitä leikkaussalissa tapahtui?" Ohjelmassa sokea todellakin kertoi myöhemmin, että hän NÄKI silloin yleensä ensimmäistä kertaa elämässään. Ennen leikkausta ja sen jälkeen hän oli täysin sokea.  Studia Generalian alustaja-aivotutkija vastasi, että kun aivot eivät saa happea, niin dopamiinin määrä lisääntyy ja tulee hallusinaatioita. Noh, puppua. Ohjelmassa vakuutettiin, että kun aivokäyrä näyttää viivaa, niin aivoissa ei tapahdu yhtään mitään, happi ei virtaa, dopamiinia tai mitään muutakaan ei erity. 

Siis sieluko ei olisikaan sidottu tähän minun ruumiiseeni? Eräs alustajista puhuikin tästä ns. yhdistämisongelmasta: on ajateltu, että sielu 1 kuuluu ruumiiseen 1 ja sielu 2 ruumiiseen 2 jne. Mutta tuollaisessa ruumiista poistumistapahtumassahan sielu olisikin erillään ruumiista! Onkin myös  esitetty että sielu ei olisi aikaan ja paikkaan sidottu. Alustaja ihmetteli, että jos hän lähtee tästä vaikka Porvooseen, niin sieluko ei sitten välttämättä seuraisi mukana (vapaa tahto kai silläkin sitten!)?

Keskustelu poukkoili kiinnostavana, syvällisenä ja hauskanakin. Saimme tietää, että aivojen tiedostamaton toiminta on vielä täysin tuntematon prosessi eikä ajattelun mekanismia ole vielä pystytty selvittämään. Aivojen eri alueiden aktivoituminen kyllä tiedetään, mutta siihen se jääkin. Ajattelun synty on niin laaja-alainen tapahtuma, edellyttää sidoksia ympäristöön, muistoja, tunteita, tietoja, että sen tutkiminen tulkee olemaan hyvin pitkällinen ja monimutkainen prosessi.

No, missäs se sielu oikein sijaitsee, kysyi Paavo-eno? Seikkaileeko se jossain kaukana unen aikana? Jatkaako se elämää ruumiin kuoleman jälkeen?

Minun sieluni jatkaa, olen siitä vakuuttunut. Intuitio sanoo. Sinun sielusi ehkä ei jatka, jollet usko siihen. Tai jos sittenkin.., who knows.

Mutta silmälaseja sillä ei varmaankaan ole, niitä se ei tarvitse, sielun silmät näkevät ilmankin ja varmaankin 3D:nä.

Aarrekartta

Maanantai 7.11.2011

Jollakin huuhaa-kurssilla, joille mielenvirkistykseksi takavuosina osallistuin, liputettiin aarrekartan puolesta. Että sellainen pitäisi tehdä ja voisihan vaikka paremman tekemisen puutteessa mennä tekemään sellaisen itselleen oikein ryhmässä. Aarrekarttakurssilla.

Miten monet näkijät ja tekijät ovatkaan kehottaneet uskomaan ihmeisiin, uskomaan, että asiat järjestyvät, toiveet toteutuvat. Kun uskoo, kaikki onnistuu. Mikä liekään se taika, mutta näin saattaa olla. Ehkä se on, että itse toimii sitten alitajuisesti siihen suuntaan, että toiveille tulee mahdollisuus toteutua. Vai onko maailmankaikkeus todellakin elävä organismi, jossa ajatukset voivat saada aikaan jotain näkyvää. Nekin ovat materiaa, mutta sellaisessa muodossa, ettemme vielä pysty sitä havannoimaan fysiikan ja kemian keinoin. (Teemaltahan tuli syksyllä sarja ajatuksista, telepatiasta, aivoista jne., siinä ajatusten materia tuli todennetuksi)

Toiveiden totetumisopin gurut, esim. Joseph Murphy (ei sen lain isä, vaan ihan toinen henkilö) ja Anna-Stina Wrethammar painottavat, että toiveet pitää kirjata ylös (vaikka sitten aarrekartaksi?), ne pitää kirjata perfektissä, ikäänkuin asiat jo olisivat tapahtuneet. Eikä saa antaa negatiivisille taka-ajatuksille tilaa: eihän minulle kuitenkaan voi niin käydä, kuinkas nyt minulle, en ole oikeastaan sitä ansainnut, mitä minä tässä nyt oikein kuvittelen, ihan höpöhöpöä tämä tällainen... Sitten toiveet lausutaan ääneen aamuin illoin ja vielä päivälläkin.

Minulla olisi nyt siihen aarrekarttaan jälleen kerran roimasti toivottavaa. Mistä nyt esim ottaisi sen ison rahan, jonka tämä edellisessä kirjoituksessa mainittu Airi Soininen meiltä petkutti. Pitää varmaan ruveta rahan kuvia lehdistä leikkelemään ja liimata ne sitten joku ilta kartongille...

Ehkä se toive sitten toteutuu. Tulee lottovoitto tai jotain.

Julkisuuden kirot

Keskiviikko 2.11.2011

Monista lähteistä saa nykyisin lukea ja kuulla, että nuorisosta osa haluaa isona tulla kuuluisaksi. Siis kuuluisaksi. Ammattina olisi julkkis, viis siitä millä tavalla julkisuus on hankittu, ansaittu tai kolahtanut kohdalle.

En itse voi mitenkään sanoa olevani julkkis - onneksi - mutta keväällä sain  hiukan maistaa sellaista salarakas-fiilistä tai vastaavaa, vähän niinkuin seiskalehden systeemiä. Ei, en tykännyt, en ollenkaan. Mutta minkäs teet. Kirjoitin näes kiukuspäissäni hieman totuuksia eräästä henkilöstä, joka on tunnettu noissa piireissä ja siitäkös riemu repesi. Satun näet tietämään, miten tämän henkilön asiat ovat, mutta sainkin koko ihailijalauman kimppuuni. Katsoin parhaaksi sulkea sivut.

No se siitä.

Asioilla on tunnetusti joskus myös kääntöpuoli. Olisi pitänyt googlata netistä T:mi Airi Soininen, ennenkuin ryhtyi tekemisiin tämän toiminimen suojissa ihmisiä naruttavan henkilön, tämän rva Soinisen kanssa. Jos olisimme googlanneet, olisimme huomanneet, että rva Soininenkin on julkkis, rakennusbisnes-piireissä. Netistä olisi löytynyt tietoa, miten käy, jos rouvan kelkkaan heittäytyy.

Ei googlattu. Ei googlattu ajoissa. Rouva vei meiltä 52 tuhatta. Siis euroa.

Hän möi Vuokatti-taloja ja Parma-keittiöitä Varkaudessa. Ei myy enää. Turha on väittää, että me olemme ajaneet hänet konkurssiin. Ei, kyllä hän on itse itsensä sinne ajanut ja toivomme hartaasti, ettei hän taas aloita yritystä jollakin muulla nimellä. Niinhän nämä usein tekevät. Ihmetyttää vain, ettei Vuokatti-talot varoittanut, sanoivat jopa, etteivät he ole kuulleet mitään negatiivista rva Soinisesta. Sittemmin toinen henkilö sieltä kuitenkin tunnusti, että on kyllä kuultu, kyllä tiedetään. Mutta niinhän se on: rva Soininen möi taas kerran heidän talonsa ja kun me ostajat  maksoimme hirsitoimituksen suoraan Vuokatti-taloille, ei heillä ollut hätäpäivää. Kaupat oli tehty. Mikään sen jälkeen ei ollut enää Vuokatti-talojen vastuulla, ei heillä ollut velvollisuutta varoittaa. Nimittäin siitä, että kun rakentaminen, se avaimet-käteen-toimitus,  jää rva Soinisen porukan kontolle, niin huonosti voi käydä. Ja huonosti kävi. Rva Soinisella oli lapsuuden ystävänsä, Reima Heiskanen, sieltäkö mahtaa olla Sorsakosken suunnasta hänkin, takuumiehenä ja neuvonantajana, mitenkäpä me emme luottaisi? Kun on ammattimies asialla.

Nyt tässä ihmetellään ja yritetään raapia rahoja kokoon, että joskus saataisiin projekti valmiiksi. Töitä on tehtävä, ei auta. Pieter raataa, puurtaa rakennuksella aamuvarhaisesta iltamyöhään. Tänään on keikkunut katolla, mies parhaassa iässä, vasta 67 v! Hyvä, että ilmoja on pidellyt. Ei ole meinaan liukas se katto. Onneks naapurit ja kylänmiehet on avuliaita ja ymmärtäväisiä.

Tyhmyydestä sakotetaan. Jep.

PS. Ystäviemme (www.villapainajainen.blogspot.com) urakoitsija tai joku muu samassa vyyhdessä oleva toimija joutui konkurssiin. Oli sitä mieltä, että se johtuu ystäviemme blogista. Ehei! Ei se kuulkaa siitä johdu, vaan omasta toiminnasta, joka on ollut kaiken arvostelun alapuolella. Jos on hyvä, niin kyllä maine silloinkin kantaa. Silloin julkisuus ei ole kirous.

Koirakuiskaaja

Torstai 28.4.2011

Nyt-liitteestä satuin lukemaan, että Koirakuiskaaja-sarjasta tulee ylivoimaisesti eniten palautetta LIV:ille, jolla kanavalla tämä ohjelma siis pyörii maanantaista-perjantaihin, vai miten se nyt oli. Suomen Eläinsuojeluyhdistys on vaatinut poistamaan sarjan ohjelmistosta.

Katsoin SEY:n sivuilta, mitkä ovat heidän argumenttinsä ja siellä selitettiin, että ohjelmassa on nähty väkivaltaista koiran käsittelyä. Hetkinen? Väkivaltaista? Cesar Millanin ohjelmissa? Onko minulta jäänyt nyt jotain huomaamatta? Kun nimenomaan olen ollut näkevinäni, että Cesarin koirien käsittely perustuu lauman luonnolliseen käytösmalliin. Yksi on johtaja ja se on aina ihminen, lapsikin, silloin, kun koira on perheessä. Koiralaumassa johtajan paikan ottaa dominoivin yksilö.

SEY:n sivuilla oli myös ulkomaisten eläinsuojeluyhdistysten vetoomus, on kuulema käytetty kuristuspantoja, sähköpantoja yms. Enpä ole nähnyt ja puheissaankin Cesar sanoo, ettei sellaisia tarvita.

Ovatko Cesarin omat koirat pelokkaita tai arkoja? Eivät todellakaan. Koko lauma käyttäytyy mallikelpoisesti eikä sellaista käytöstä saada aikaan kivulla tai pelolla. Siellä heiluttavat häntäänsä sulassa sovussa pittbullit ja dobermannit, schäferit ja jackrusselit. Ei mitään ongelmia.

SEY:n sivulla sanotaan myös, että on kyseenalaista käyttää sellaista nimitystä kuin  koirakuiskaaja. Miten niin? Kenelle se on varattu? Onko se joku virallinen titteli? Ei kai eläinpsykologiaa voi edes opiskella muuten kuin eläimiä tarkkailemalla. Tekemällä johtopäätöksiä niistä pienistä merkeistä, katseista, korvien ja hännän asennosta, joita ihminen ei välttämättä edes heti huomaa. Koirakuiskaaja, sehän on takuulla tuotantoyhtiön antama nimitys tai tyytyväisten asiakkaiden. Usein Cesar sitäpaitsi näyttääkin juuri sellaiselta, siis koirakuiskaajalta. Omistajat ovat ihan noloja, kun heidän raivopää koiransa käyttäytyykin iisisti Cesarin vain astuessa huoneeseen.

Cesarin koulutus perustuu ilmeisiin, eleisiin, tilan ottamiseen JA PALKITSEMISEEN.  Ja sen ei välttämättä tarvitse olla koko ajan joku makupala, kehuminen ja silitys riittää monesti. Hänen avainargumenttinsa on koko ajan, että on oltava TYYNEN RAUHALLINEN, sellaisen energian on siirryttävä omistajasta koiraan.

Näitä systeemejä me kaiken aikaa sovelletaan Wayaan. Ja toimii. Toimii myös Pieteriin. Hän sanoo monesti itsekin, että on pakko kehittää mielenrauhaa sen sijaan, että olisi kiukkuinen ja hikeentyisi koko ajan. Silloin koira ei tottele (ja vaimokin on pahana). Nyt koira murisee hyvin harvoin, antaa suihkuttaa kurat pois, pyyhkii jalkansa kynnysmattoon, kulkee vierellä ilman hihnaa, tulee kutsuttaessa (ööö... siis melkein aina)...

Pitääpä tästä taas mennäkin TV:n ääreen, kello on 19, Koirakuiskaaja alkaa.

Elävissä kuvissa

Maanantai 18.4.2011

Näistä leffoista on kai kirjoitettu arvosteluja ja muita pähkäilyjä jo hyllymetreittäin. Mutta mistäpä ei olisi. Joka ikinen aihe maailmassa lienee koluttu niin perinjuurin monelta kantilta, että siinä mielessä kai kaiken keskustelun voisi lopettaa. Inhimillistä on vain jauhaa silti, uudelleen, aina vaan samoista aiheista. Joten... tuota, jospa minäkin noista elokuvista muutaman sanasen.

On tietysti kiva joskus katsoa harmitonta viihdettä ja on ihmisiä, jotka eivät muuta jaksakaan. Vaikka pitäisi.

Tämän kevään Kolme Kovaa ovat Kuninkaan puhe, Black Swan ja Vuosi elämästäni. Olisiko muistakin.? Elokuvia, jotka puhuttelevat, pyörivät mielessä vielä huomenna ja tulevalla viikolla, ensi vuonnakin. Jossakin tuon ensimmäisen leffan näytöksessä oli yleisö taputtanut, kun se puhe oli pidetty. Niin siinä elettiin mukana. Tietenkin elokuvasta tajusi ja tuli tajuta, miten paljon meidän alitajuntamme meihin vaikuttaa, itsetunto ja näkemys omasta minästä. Sen ohella, miten valtava vaikutus on lapsuudella, niillä (ainakin) negatiivisilla kokemuksilla, joita saamme ihan pieninä. Vaikka kuinka sinulle selitettäisiin myöhemmin, ettei isä tai äiti tarkoittanut, heillä oli omat murheensa, eivät he osanneet ehkä vielä siinä iässä olla vanhempia, lapsia melkein vielä itsekin, se ei voi poistaa koskaan sitä tunnetta, joka kolmivuotiaalle on saattanut jäädä isän tai äidin kiukunpuuskasta. On tullut ehkä sanottua: kylläpäs sinä olet sitten tyhmä, en ole ikinä noin tyhmää pentua nähnyt! Ja sillä oli kylvetty se epäonnistumisen siemen koko loppuiäksi. Varsinkin, jos olet herkkä ja arka lapsi. Ja vaikka olisit kuninkaallista sukua.

Kuninkaan puheessa kiinnitti huomiota moni asia. Eikä vähiten näyttelijäntyö, sekä kuningas että opettaja todella ovat Näyttelijöitä isolla N:llä. He elivät roolinsa. Miten voi kuningas olla niin varma, ryhdikäs ja komea kun samalla koko olemus huutaa: apua, auttakaa, minä en pysty, pelastakaa! Ja opettaja niin vaatimaton sekä olemukseltaan että ulkonäöltään ja samalla niin luontevan itsevarma ja tasapainoinen!

Sitten Black Swan. Hänelle, baletin valkealle joutsenelle, sanotaan, että nyt sinun on roolia varten löydettävä itsestäsi se musta puoli. Se on siellä koko ajan, jossain kätkettynä lukkojen taa, niin tarkkaan vartioituna, ettei sen olemassaoloa voi aavistaa ennenkuin se ryöstäytyy valloilleen. Kysynkö nyt: JOS ei äiti olisi niin paaponut ja odottanut tyttärestä hänen omien toiveidensa lunastajaa, JOS tyttö olisi elänyt tavallista nuoren tytön elämää, jolloin pehmolelut olisi jo ajat sitten pistetty piiloon vaatehuoneen perälle odottamaan omia lapsia, olisiko silloin roolin vaihto valkoisesta mustaan ja päinvastoin onnistunut noin vain sormia napsauttamalla? Vai kysynkö, että JOS tyttö ei olisi ollut niin henkeen ja vereen taiteilija, joka halusi viedä esityksensä täydellisyyteen, olisiko se musta ja valkea koskaan näyttäytynyt niin selkeästi hänessä? Ehkä hän olisikin ollut harmaa joutsen. Katsojana tietysti sitä ihan hengästyi kun eläytyi siihen tunteiden painiin ja kysyi sitten miten paljon oli totta ja miten paljon tytön kuvittelua. Sillähän ei loppujen lopuksi ollut väliäkään, totta tai kuviteltua. Totta oli kuitenkin, että sielu kääntyi ylösalaisin ja meni pahasti solmuun sekä roolihenkilöltä, näyttelijältä että katsojaltakin. Etteikö sielua ole olemassa?

Kolmas K, se Vuosi elämästäni on ajatteluttanut paljon. Paljon. En tiennyt siitä etukäteen oikein mitään ja vaikea sitä on tarinana kuvatakaan. Kevät, kesä, syksy ja talvi, kuvattuna pariskunnan puutarhapalstan kautta. Pariskunta on tausta, jota vasten heidän vieraansa peilautuvat. Elokuvassa puhutaan oikeastaan vain keveitä asioita, heitetään huulta, muistellaan jotain hassuja tapauksia, nauretaan, syödään hyvin ja siemaillaan viiniä. Kaikki on läheistä ja lämminhenkistä, perheellä on hyvä olla, he ovat aikuisia, tasapainoisia. Muutamat heidän vieraansa taas eivät ole sitä. Tämä tulee ilmi eleistä, ilmeistä, katseista, hermostuneesta höpötyksestä...

Kun puhutaan usein, että miehet eivät osaa puhua tunteistaan tai että ihmiset yleensä eivät puhu toistensa kanssa, puhuvat toistensa ohi, eivät osaa avautua ynnä muuta, niin mitä sitten? Niin kai se on. Omasta pahasta olostaan voi olla tosi vaikea puhua, sitä ei ehkä osaa edes määrittää, eikä ainakaan tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, mistä löytyisi apua. Onhan se niin noloakin. Ruikuttaa nyt turhasta, monilla on paljon vaikeampaakin. Eikä nyt ainakaan tutuille osaa puhua, alkavat neuvomaan, hyväkkäät. Kertovat muille, nauravat minulle, juoruavat selän takana.

Jees, ei kai ystävää voi rasittaakaan omilla huolillaan tai yleisellä masennuksella. Ei hän ole asiantuntija penkomaan sinun sieluasi, ei siltä suunnalta taitaisi apua löytyä, ehkä hetkellinen helpotus vain. Huolensa voi purkaa, mutta masennustaan ei. Ei voi istua alas ja odottaa, että toinen vain kuuntelee, kysyy oikeat kysymykset. Ja sitten taas varata sessiota ja aloittaa alusta: voitko kuvitella, minua ei sitten tippaakaan ymmärretä, elämä on yhtä peetä. Onhan meillä joillakin kokemusta ihmisistä, jotka jaksavat vuodesta toiseen vain aina sitä samaa vanhaa virttä luritella. Eikä meistä ole auttajiksi, mumisemme vaan jotain epämääräistä. Ammattiapu olisi se ainoa juttu. Mutta nämä ihmiset eivät omasta mielestään sitä tarvitse. Minkäs teet.

Tähänkin elokuvaan eläydyin niin (näyttelijätyö oli taas ihan loistavaa, ne ihmiset OLIVAT niitä, joiksi roolihahmot oli kirjoitettu), että oli pakko hetken koota itseään. Tuntui, että omakin sielu on levällään siellä pitkin leffateatteria.

Etteikö sielua siis ole?

Menkää elokuviin.

Terveyden- vai sairaudenhoitoa?

Maanantai 11.4.2011

Harvoin korotan ääntäni puhelimessa, mutta äsken meinasin melkein. Soitin näet Espoon kaupungin terveysneuvontaan, kun en muuta numeroa löytänyt. Odotimme lääkärin soittavan Pieterille, niinkuin oli sovittu. Soittoa ei kuulunut, niinpä siitä sitten nettiin etsimään numeroa, josta voisi tarkistaa, missä vika.

Sellaista numeroa ei ole.

Terveyspalvelussa arvoisa rouva hoitaja S. rauhoitteli minua moneen otteeseen: "Rouva hyvä, olette nyt soittanut tänne KOKO Espoon terveysneuvontaan, enhän minä, rouva hyvä, VOI tietää yksittäisten asemien tilanteesta..."

Ajanvarausautomaatti on auki klo 15:een, soittoaika oli klo 14-15. Kun soittoa ei ollut tullut vielä 15.45, aloin etsiä syytä ja korjausta asiaan. Mistään ei löydy numeroa, johon voisi soittaa klo 15 jälkeen (jollei ole pää kainalossa). Nyt siis pitää huomenna yrittää sopia uudesta soittoajasta. Huomautettakoon, että kun Pieterillä oli aika tälle lääkärille aiemmin, sama aika oli annettu toisellekin asiakkaalle, oletan siis, että vika ei nytkään ole tässä päässä.

Terveysasemalta minulle on jo aiemmin sanottu, että heidän tilanteensa on katastrofaalinen. Ei ole henkilökuntaa. En tiedä, onko Jokelassa nyt toisin, mutta ainakin viime vuonna sieltä vielä sai ajan helposti.

Sitten on yleensä tämä koko ajanvaraussyteemi! Mikä vitsi. Voit mennä toiseenkin terveyskeskukseen, kunhan sitoudut käymään siellä sitten koko vuoden. MIKSI ihmeessä? Lääkäri siellä todennäköisesti on jo vaihtunut, kun menet toista kertaa. Miksi ajanvaraus ei voi olla, kuten joku ehdotti HS:n yleisönosastossa: keskuksesta tarjotaan ensimmäistä vapaata aikaa, olkoon vaikka Espoon Pömpänperällä. Kaikkihan on netissä, sieltä voi se keskus ihan helposti tsekata. Jos henkilö ei pysty sinne menemään, se on sitten asia erikseen,  tarjotaan seuraavaa terveyskeskusta, ehkä tärpää jo paremmin.

Ja hoidetaanko vain sairautta? Eikö ennalta ehkäisyssä olis mitään idistä? Jos haluan varmistaa, ettei minulle ole kasvamassa glaukooma, se kun voi olla perinnöllistäkin kuulema, en saa silmälääkäriä terveyskeskuksen kautta. Ja normaalit naisten syynäykset  on mentävä yksityiselle, kaikki erikoislääkärit ylipäätään, jos on kyseessä vain tsekkaus.

Nyt, kun epäilin jotain, arvelin yhtä ja pelkäsin toista, soitin terveydenhoitajalle. Sain hänet kiinni kahden viikon päästä, jolloin hän viimein soitti minulle. Huokaili siellä vain syvään, että voi voi sentään, onhan se niinkin, oletteko katsonut meidän nettisivuja, meillä on sellaista ryhmäneuvontaa ja sitten olis sitä vesijuoksua siellä Olarissa..., minä siihen, että eikö nyt pitäisi edes ottaa hieman kokeita ja varmistaa? Hän sitten vastentahtoisen oloisesti  ehdotti, että josko hän nyt laittaisi minut ajanvaraslistalle, soittavat sitten, kun joku aika vapautuu. LISTALLE? SOITTAVAT sitten!!! Tämä oli 10.3., ja annahan olla, jo kuukauden päästä tuli kirje: teille on varattu lääkärin vastaanotto 26. 5. Sillä tavalla, onko tämä sitä hoitotakuuta? Toivottavasti ei ole syöpää tai mitään pahempaa hyppykuppaa.

Minä kun niin Amerikassa kehuin meidän terveydenhoitojärjestelmäämme. En kyllä kehuisi enää. Jos olisi varaa mennä yksityiselle... Mutta vaikka olisi, ei tämä homma saisi olla näin. Kaikilla ei kuitenkaan ole, saavat kaihit kasvaa ihan rauhassa. Sitten kun on jo kokonaan sokea, saattaa terveyskeskuslääkäri ehkä antaa lähetteen. Siis, jos ensin saa ajan sinne terveyskeskukseen. Tietenkin meitä on luulotautisia muitakin kuin minä vain, mutta kyllä tässä iässä pitäisi kuitenkin saada ne normaalit tsekkaukset ihan iisisti verovaroilla kerran vuodessa.

Unelma talosta kääntyi painajaiseksi

Lauantai 9.4.2011

Olemme kauhistuneina seuranneet ystäviemme Peten ja Kirsin rakennusprojektia tai pitäisikö sanoa projektin muuttumista katastrofiksi. Vilkaiskaapa heidän blogiaan www.villapainajainen.blogspot.com.

Miten kestää kukkaro, miten hermot? Järjestys ei ehkä ollut oikea, mutta tässä painajaisessa kaikki käy sylipainia kaiken kanssa.

Omat kokemuksemme rakentamisesta on kuvattu kirjassani Oma tupa ja takka. Hankaluuksia oli jos minkäkinlaisia, kaksi oikeusjuttuakin, joista toinen (hävitty) päätyi hoviin. Täälläkin tuli takkiin, vaikka vastapuoli Rakennusliike Pertti Ollilainen on näissä piireissä maan kuulu huijaamisistaan ja oikeusjuttujen tehtailuistaan.

Nythän meillä on menossa taas rakennusprojekti, tällä kertaa avaimet käteen-periaatteella, tyyliin: tämä ei kuulu rakentajalle, tämäkään ei kuulu, puhumattakaan tuosta. Sopimus tehtiin 2010 heinäkuussa, valmista piti tulla joulukuuksi, hah, ei tietoakaan!  TAAS mentiin lankaan, aikaa piti olla vaikka huru mykky, siksi ei vaadittu päättymispäivää kirjallisena ja niinhän se sitten pääsi taas käymään vanhanaikaisesti: rakentaja ei ollut koskaan kuullutkaan mainintaa joulukuusta. Istuttiin harmaana syyspäivänä rakennusfirman edustajan pöydän ääressä pähkäilemässä tätä ja sopimassa jatkosta. Ok, sovittiin, että autotalli-varasto olisi valmis 15.12.2010 ja rantasauna-vierasmökki huhtikuun lopussa tänä vuonna. Koskaan tätä ei suostuttu antamaan kirjallisena. Arvatkaa onko rakennuksilla tapahtunut mitään sitten marraskuun? Ja sitten vielä -arvasitte varmaan - kaikki on maksettu, hilkkua vaille.

Eikö me siis ikinä opita yhtään mitään?

Mutta nyt piti Kirsistä ja Petristä. Lukekaa heidän käsittämättömän kammottavat kokemuksensa ja miettikää tarkkaan uusiks, jos olette aikeissa rakentaa. Huom, Petrillä on myös rakennusalan tutkinto ja kokemus Jokelan talonsa rakentamisesta. SILTI tällaista tapahtuu, kun ei ennen ole rakentanut kivitaloa ja juuri näistä harkoista. Arwo-Kivitalot on se hienoilla nettisivuilla varustettu firma, joka antoi ymmärtää osaavansa. Nettisivujen tekijä on ollut ammattilainen, firman varsinaisilta pyörittäjiltä taisi ehdot jäädä suorittamatta. Rakentamisesta sitten yritti vastata Rakennustyö Hellman. Ja Zekatasta ostettiin vastaavan mestarin palvelut. Huhhuh, mikä yritysten kirjo!

Kun sitten myrskyn seurauksena kaikki lopullisesti leviää käsiin, kukaan ei ota vastuuta. Palloa pyöritellään toisille, talomyyjä vierittää syyn rakentajansa niskoille, kunnan rakennusvalvonta ei riennä heti paikalle, vastaava mestari, hänelläkö se vastuu nyt sitten olisi? Niinkin kuuluisi olla, sanovat. Niin sanovat, että lain mukaan vastaava mestari vastaa omaisuudellaan... Minkä lain? Millä omaisuudella? Mitäs, jos vastaava mestari onkin vain firman palkolllinen? Kuka lain toteutumista valvoo? Ai jaa, itse rakennuttajako, siis talonpaketin ja projektin ostaja? Vai sil viisii! Tämäkö se onkin sitten viime kädessä vastuussa?  Minäkö se valvoisin, jos olisin ostaja? Siis minä Kaarina, näppärä käsityöihminen? Tietäisin betoniraudat ja valut ja kuivatukset, osaisin lukea piirustuksia, tiirata jiirikulmat ja saumaukset, kurkkia pinnan alle?

Elämän kokoiset päätökset, vuoren korkuiset lainat kyseessä ja tällainen on mahdollista! Sitä kuulee monelta taholta, missä valvonta, missä vastuu! No, missä ne sitten ovat? Tämänhän on Villin Lännen meininkiä, lainsuojattomat asialla. - Nyt sitten ollaan menossa oikeuteen -noh, juristi voittaa aina (mukaellen Veikkaus Oy:n mainosta aina voittavasta suomalaisesta). Ja kaikkihan me tiedämme, että on ihan sattumanvaraista, miten hyvin istuva tuomari tuntee rakennusasiat, miten hyvin paneutuu tapaukseen...

Onni, että Pete ja Kirsi laittoivat edes bloginsa, antaahan kirjoittaminen ja runsas palaute edes hieman lääkettä sielulle satojen unettomien öiden jälkeen. Tulee myötätuntoa ja rakentavia ehdotuksia (sananmukaisesti), saattaa siitä jotain konkreettistakin poikia neuvojen kautta. Lääkettä kukkarolle olisi jostakin löydyttävä, liikettä vastapuoliin on asioiden julkistaminen ilmeisesti jo hiukan saanut aikaseksi. Juu, liikkeellä on oltu, mutta ei positiivisessa mielessä. On painostettu ja uhkailtu.

Ylistäkäämme hetken aikaa taas nettiä (hm, ehkä facebookiakin): sana kulkee, ääni kuuluu!

Sitä aina suree omia juttujaan, takoo päätään seinään jonkun mitättömän kynnen katkeamisen takia. Kirsin ja Peten tilannetta en taitaisi kestää.

Sitkeitä ihmisiä, tsemppiä heille!

Mitä sitä suuhunsa laittaisi?

Joskus keväällä 2011

Sen jälkeen kun kevyttuotteet valloittivat markkinat, ei tervettä päivää ole nähty. Antti Heikkiläkö se on näin sanonut tai sinne päin. Ja vyötärönympärys sen kun vain kasvaa.

Nyt kuulemme sitten uudenlaisen totuuden, Suomen Kuvalehti sen paljasti laajalle lukijakunnalleen (10/2011): amerikkalainen tutkija Ancel Keyes oli vuonna 1953 esittänyt hypoteesinsa, jossa hän oletti, että sydänkuolleisuus on yhteydessä rasvan laatuun ja määrään. Siltä pohjalta laadittiin ravinnon lautasmalli,jota meilläkin noudatetaan virallisissa ohjeissa. Puuroa ja leipää vaan napaan, kevytlevitettä sipaistaan pikkiriikkisen ja rasvatonta piimää päälle, niin avot. Ja diabetes vain leviää kuin kulkutauti ja sydän- ja verisuonitaudit uhkaavat jokaiikkaa.

On tehty uusia tutkimuksia, saatu (tai sitten oltu saavinaan, who knows!) selville, etteivät ne kevyttuotteet (rasvattomat) ja se kehuttu rypsiöljy olekaan kaiken avain. Rasvoilla ei olekaan mainittavaa merkitystä kolestrolin muodostuksessa, itse asiassa ei minkäänlaista. Ja rasvojen syönti pitää verensokerin alhaalla, eikä glukoosista muodostunutta glykogeeniä (tämä prosessi seuraa nopeiden hiilareiden popsimisesta)  pääse varastoitumaan rasvasoluihin ja lihottamaan meitä. Rasvan syöminen ei lihota, koska lihomiseen tarvitaan insuliinia, lehti valistaa. Kuulostaa järkeenkäyvältä vaikka tietenkin aiheuttaa kovin ristiriitaisia mielikuvia: syöty rasva ei enää kehossa olekaan rasvaa...

Itse alan olla yhä vakuuttuneempi Antti Heikkilän opeista, niin paljon kun häntä joissakin tutkijapiireissä onkin mollattu. Rohkea kaveri, uskaltaa olla eri mieltä näistä ikuisista itsestään selvyyksistä. Ja hänellä on paljon tutkimustietoa esittää, uusimpia tutkimuksia, jotka iso raha haluaa haudata arkistojen kätköihin. Ja tietenkin ovat potilaskertomukset! Täytyypä esimerkiksi katsoa, joko näkyvät taas Heikkilän haastattelut MTV3:n Katsomossa. Sieltä oli niitä poistettu valikoiden (Viljoja koskeva, lisäaineita koskeva, lisäravinteita koskeva...) ja kun kyselin perään, vastasivat, että videoiden jakelussa on ongelmia, vikaa korjataan parhaillaan. Joel Hallikaisen haastattelu kyllä näkyi ja monet muutkin olivat saatavilla.

Ketä kiinnostaa, lukekaa ihmeessä SK 10/2011 suht perusteellinen juttu ja käykää Heikkilän sivuilla (www.anttiheikkila.com). Minua kyllä kiinnostaa kovasti. Pieter sai juuri madonluvut labrasta, sokeri koholla, huono kolestroli ja kokonaiskolestroli koholla. Terveyskeskuksesta vannotettiin käymään heidän OmaHoito-sivuillaan, siellä on ohjeet (se tuttu ruokaympyrä, sitä rypsiöljyä ja kevytmargariinia) kolestrolin hoitoon ja sokeriarvojen laskuun

Me syödään (karpataan) täst edes taas sovelletun Montiqnacin mukaan: vihanneksia, lihaa, kalaa, kanaa, voita ja kermaa. Aamupalaksi pari munaa ja pekonia, ehkä tomaattia ja kurkkua. Viljat pois kaikissa muodoissaan, sokeri pois.

Ja luomua sen olla pitäis (valitettavasti ei ole varaa lisätä: maksoi mitä maksoi). Tämä luomu on asia, jonka alan todella ymmärtää vasta nyt: kun lehmä syö ruohoa, eikä lisäaineellista rehua, niin sen rasvan laatu on ihan toista kuin rehulla syötetyn. Ja maitotuotteet sitten, ei niitä E:llä höystettyjä ruokakermoja vaan mummolan malliin. Tosin rasvapitoista maitoa en halua juoda, se on vähän vaikeampi juttu. Mutta jugurtit ja juustot rasvaisina. Silloin niissä rasvaa ei ole korjattu E:llä tai sokerilla. Eivätkä maistu kengänpohjalta. Tytär oli jostain lukenut, että jos ette raski vaihtaa luomuksi kaikkea, niin vaihtakaa edes maito. Se kannattaa.

Loppujen lopuksi karppaaminen ei ole edes vaikeeta. Katsotaan sitten, mihin suuntaan ne Pieterin lukemat menevät. Jäädään kuulolle.